Abit osallistuivat jälleen yömessun valmisteluihin

Martsarin perinteisen yömessun takaa paljastuu tuntien suunnittelu ja harjoittelu. Abit kävivät läpi yömessua yhdessä kirkon henkilökunnan ja vastaavien opettajien kanssa Myyrmäen kirkossa keskiviikkona.

Martsarissa päätetään syyslukukausi perinteisesti joka vuosi riehakkaaseen jouluspektaakkeliin, puurojuhlaan, ja sitä seuraavaan tunnelmalliseen yömessuun Myyrmäen kirkossa. Kun puurojuhlassa esiintyvät niin taitavat opiskelijat kaikilta vuosiluokiltaan kuin opettajat ja vanhempainyhdistys Sumppiskin, osallistuvat yömessun valmistelemiseen halukkaat koulun viimeiseltä vuosiluokalta. Abit vastaavat yömessussa niin rakenteen ja aiheen suunnittelusta kuin kolehtirahojen kohteesta ja ehtoollisleivän leipomisesta. 

Tänä vuonna yömessun teemaksi päätettiin uusi ja vanha, mikä sai yömessua suunnitelleet abit pohtimaan joulun merkitystä ja siihen liittyviä perinteitä sekä toisaalta myös tulevaisuuden joulua. Yömessun ohjelma sai siis jälleen päivittyä uuden abivuosiluokan mieltymysten mukaiseksi. Vaikka itse yömessun suunnitteluun osallistuu vain pieni osa koko vuosiluokasta, kaikki abit ovat saaneet ehdottaa muun muassa esirukousaiheita ja pohtia samalla, mistä joulu muodostuu.

Yömessun tunnelman luojana on tietenkin myös musiikki. Perinteisesti messu sisältää yhteislaulua ja monenlaisia musiikkiesityksiä, joihin osallistuu sekä koulun kuoro että abien oman MU10 - Musiikkia abeille -kurssin osallistujat. Keskiviikkoiltapäivänä abien musaryhmä ja muut yömessuun osallistuvat abit kokoontuivat Myyrmäen kirkolle harjoittelemaan.

Myyrmäen kirkko sai koristusta, eikä pieniltä haasteiltakaan vältytty jatkojohtoja järjestellessä.

 

Abien yömessun ohjelmanumeron vapaaehtoiset kokoustivat muiden odotellessa kolehtiohjeistusta keskiviikkoiltapäivänä.

MU10-ryhmä harjoitteli esiintymistään yhdessä musiikinopettaja Heli-Maria Suomen kanssa.

Myös yömessun ohjelmalehtinen on abien tekemä. Tänä vuonna kannen kuvat ovat taiteilleet Veera Witikainen, Ana Belen Haivio Reales sekä Tiia Visuri.

 

Abit leipoivat ehtoollisleipää yömessuviikolla kirkon henkilökunnan ohjeistuksella.

Huomenna torstaina saadaan siis jälleen iloita martsarilaisten yhteisestä puurojuhlasta sekä kokoonnutaan sen jälkeen yhdessä tunnelmalliseen kirkkoon nauttimaan abien aikaansaannoksesta. Hyvää joulua!

Teksti: Sanja Tuovila

Kuvat: Henna Nurma, Aleksi Virolainen, Inari Kolehmainen, Veera Witikainen ja Sanja Tuovila

Musadiplomi-ilta ihastutti joulukuisena keskiviikkona - katso kuvat!

Viime viikon keskiviikkona 12.12. järjestettiin tien toisella puolella Martinlaakson yhtenäiskoululla lukion musiikin lukiodiplomikonsertti, johon taidonnäytteensä oli valmistanut joukko abiturientteja.

Kaikki musiikin lukiodiplomin valmistaneet abit vasemmalta oikealle: (ylärivi) Veeti Jaakkola, Joni Nousiainen, Johannes Viero, Riina Vartiainen, Joanna Aalto, Inari Kolehmainen sekä (alarivi) Nea Majuri ja Helmi Salin.

Kuvat: Henna Nurma

PERJANTAIESSEE: Eikä kukaan taaskaan sanonut mitään

Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ympäröivän lauman hyväksyntä on psyykkisesti elinehto. Pään nostaminen, äänen korottaminen, vastavirtaan uiminen ja laumasta poikkeaminen ovat meille asioita, jotka vaativat paljon; enemmän, kuin mihin suurin osa meistä pystyy. Suurta massaa vastaan kääntyminen aiheuttaa usein kanssaihmisten paheksuntaa, ja se voi johtaa jopa sosiaalisen aseman menetykseen ja laumasta erottamiseen. Evoluution muovaama ihmisluonto pyrkii välttämään lauman menettämistä kaikin keinoin, joista yksi on massaan sulautuminen niin mielipiteiden kuin käytöksen osalta.

Päivästä toiseen saamme lukea uusia uutisia, mielipidetekstejä ja Facebook-kirjoituksia ihmisten välinpitämättömyydestä. Kauhistelemme niitä kymmenientuhansien ihmisten voimin, ja nyrkkiä puiden vannomme, että olisimme itse toimineet kyseisessä tilanteessa paremmin. Kyllä me olisimme saapuneet paikalle valkoisella ratsulla, kiiltävässä haarniskassa ja kaikessa urheudessamme ja oikeamielisyydessämme korjanneet tilanteen vääryyden.

Mutta emme me niin tee. Emme silloin, kun itse satumme sellaiseen tilanteeseen oikeassa elämässä. Me pelkäämme.

Sauli Fay kirjoittaa Facebookissa (7.9.2014) juuri tällaisesta välinpitämättömyydestä, johon kukaan ei puutu. Kirjoituksessaan hän kertoo tilanteesta, jota hän todisti työskennellessään kahvilassa; nuori, kehitysvammainen tyttö joutui vanhemman naisen pahanpäiväisesti haukkumaksi keskellä kirkasta päivää, eikä kukaan puuttunut asiaan. Eukko sai rauhassa jatkaa solvauksiaan kenenkään häiritsemättä, kunnes Fay itse kieltäytyi palvelemasta häntä ja käski painua vittuun. Kirjoituksen ydinasiaksi jää se, miten hirveällä tavalla ihmiset voivat käyttäytyä, ja se, miten ympärillä olevat ihmiset voivat vain tyynen rauhallisesti hyväksyä sen.

” - - olin ainut tilanteeseen puuttuva ja hiljaisia hyväksyjiä oli useita. Vanhemman naisen haukut eivät kuuluneet vain minun ja nuoren tytön korviin vaan ne kaikuivat koko kahvilaan; niille, jotka olivat jo tilauksen tehneet ja niille, jotka jonossa odottivat heidän jälkeen vuoroansa. Olisiko kukaan _oikeasti_ sanonut ääneen ajatuksiaan jos minä en olisi sitä tehnyt?”

Huolimatta siitä, keneltä kysytään, kirjoituksessa kuvattu tilanne on täydellisen absurdi. Tilanteen epäreiluus sekä hyviksen ja pahiksen asetelma eivät voisi olla enää selvemmät. On järkyttävä ajatus, ettei kukaan Fayta ja vanhan naisen ystävää lukuun ottamatta tehnyt näin räikeän kieroutuneessa tilanteessa elettäkään vääryyden lopettamiseksi.

Ilmiölle on kuitenkin yksinkertainen selitys: vastavirtaan uimisen vaikeus. Pelko siitä, että selkärangan kasvattamisen ja massaa vastaan käymisen seurauksena oma sosiaalinen status laskee. Hiljainen hyväksyntä on yleinen ja vakiintunut toimintatapa edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joten minkään siitä poikkeavan tekeminen on ihmisille vaikeaa. Se pelottaa, ja me annamme pelolle vallan.

Kyseessä ei ole millään tapaa uusi ilmiö; omien mielipiteiden ja niiden ilmaisun itsesensuuria laumasta poikkeamisen pelossa ovat ihmiset harjoittaneet aina. Puhdas esimerkki tästä on H. C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet. Kyseisessä sadussa vaatteita rakastava keisari tulee kahden huijarin vedättämäksi. Huijarit kertovat tekevänsä vaatteita maailman kauneimmasta kankaasta, jolla on erityisominaisuus: sitä ei voi nähdä, jos on tyhmä tai kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisari teetättää ”vaatteet”, ja kaikki ihastelevat, kuinka kauniit ne ovat, koska vaikka kaikki tietävät, ettei mitään vaatteita ole, kukaan ei uskalla myöntää, ettei näe niitä.

Sadussa eriävän mielipiteen ääneen sanominen leimaa sanojansa typerykseksi, eikä se loppujen lopuksi ole kovin kaukana siitä vakiintuneesta käytännöstä, joka melko pitkälti määrittelee oikeassa elämässä tapahtuvaa sosiaalista kanssakäyntiä.

”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä samalla hän olisi ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.”

Kulkueessa kaikki tietävät, että keisari on alasti, mutta sitä ei haluta sanoa, koska pelko muiden reaktiosta on liian suuri. Kahvilassa kaikki tietävät, että kehitysvammaisen tytön kiusaaminen on väärin, mutta kukaan ei sano mitään, koska sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain ne kalat, jotka uivat virran mukana.

Ilmiö ei tunne rajoja. Läpi historian ihmiskunta on laumasta poikkeamisen pelossa ummistanut silmänsä sellaisilta asioilta, joita meidän on usein mahdotonta kuvitella kenenkään hyväksyvän. Orjuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vähemmistöjen sorto, koulukiusaaminen, holokausti. Näitä riittää.

Moni vastusti tai vastustaa näitä asioita äänekkäästi niin kauan, kun niiden eteen ei itse tarvitse tehdä mitään konkreettista. Sosiaalisessa mediassa kynnys puuttua epäkohtiin on pienempi, ja siellä törmääkin helpommin siihen, että ihmiset uskaltavat sanoa massasta eriäviä mielipiteitä. Tosielämässä näytöt jäävät usein vähäisemmiksi. On helpompaa jakaa koulukiusaamista vastustava, tunteellinen postaus, kuin käskeä koulukiusaamistilanteessa kiusaajaa lopettamaan. Kasvokkain tapahtuvissa tilanteissa pelko laumasta erottamisesta lamauttaa suurimman osan ihmisistä.

Itse olen kokenut tuon laumasta erottamisen. Olen vähän aina ollut muiden silmissä se ärsyttävä vastarannan kiiski, joka aina sanoo typeriä, massasta poikkeavia asioita. Kun puutuin yläasteella useamman kerran koulukiusaamiseen, kaikki vain joko nauroivat tai olivat hiljaa. Kun kouluni abiryhmässä vastustin yksin ajatusta rynnäkkökiväärin kuvan painamisesta abihuppareihin, minulle naureskeltiin porukalla, kuinka tyhmä ja ala-asteikäisen tasolle jäänyt olen. Kun puutun netissä kohtaamaani rasismiin, homofobiaan tai setämiesten sovinismiin, olen suvakkihuora, mielensäpahoittajalesbo, SJW, feminazi ja mitä kaikkea muuta. Lista on pitkä.

Minua ei haittaa tulla leimatuksi, koska keskimäärin minua haukkuvat ihmiset ovat sellaisia, joiden mielipiteille en koe järkeväksi uhrata ajatuksiani. Tällä asenteella en saa useinkaan kavereita, mutta puhdas omatunto on minulle arvokkaampi asia. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ajattele samalla tavalla. Suurin osa ihmisistä todellakin välittää siitä, mitä muut heistä ajattelevat, ja se hallitsee heidän tekemisiään. He ovat laumaeläimiä, jotka pelkäävät laumansa menettämistä.

Pelko estää meitä sanomasta massasta poikkeavia mielipiteitämme ja puuttumasta tilanteisiin, jotka me itse sydämissämme tiedämme vääriksi. Se estää sanomasta, ettei keisarilla ole vaatteita. Se estää puuttumasta kehitysvammaisen tytön armottomaan solvaamiseen. Se tekee meistä hiljaisen, harmaan massan, joka passiivisena seuraa vierestä maailmassa tapahtuvia hirveyksiä.

Tuo pelko mahdollistaa erittäin suuren osan maailman pahuudesta. Pahantekijät tietävät, ettei kukaan puutu asioihin, jolloin he ovat vapaita tekemään, mitä haluavat. Me tiedämme mitä tapahtuu, ja teemme tietoisen valinnan olla puuttumatta asiaan pelkomme takia. Valitsemme asettaa oman pelkomme sen edelle, mikä on oikein. Valitsemme olla mieluummin tyytyväisiä kuin oikeudenmukaisia. Että pelkureita äidin oomme kaikki ja silleen.

Nea Majuri, 16E

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

Elämäni opettavaisin vuosi

Moi! Minun nimeni on Vilppu ja olin viime lukuvuoden vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, tarkemmin ottaen Cambridgessa, Massachusettsin osavaltiossa mantereen itärannikolla. Asuin paikallisessa isäntäperheessä, josta tuli minulle kuin toinen perhe Atlantin toisella puolen.

Suurimmat syyt vaihtoon lähtemiseen minulle olivat englannin kielen taidon kehittyminen ja uusien kokemusten hakeminen. Koen myös itsenäistyneeni vuoden aikana hurjasti, ja opin huolehtimaan itsestäni. Muiden kulttuurien ymmärtämiseni lisääntyi, ja opin paljon amerikkalaisesta elämäntavasta ja arvoista.

Isäntäperheeseeni kuuluivat isä, äiti sekä parikymppiset veli ja sisko, jotka eivät enää yliopisto-opintojen takia asuneet kotona. Asuimme isohkossa omakotitalossa kaupungin laidalla, mutta metrolle oli matkaa vain reilu kilometri, kiitos Bostonin alueen joukkoliikenteen. Meillä oli myös kahdeksan kanaa takapihalla, joita oli hauska ruokkia, mutta joista minun ei onneksi tarvinnut päivittäin huolehtia.

Kouluni, Cambridge Rindge and Latin, on Yhdysvaltain kolmanneksi vanhin high school ja tunnettu etnisestä monimuotoisuudestaan (racial diversity). Kouluvuosi oli jaettu kahteen osaan, syys- ja kevätlukukausiin. Syksyn lukujärjestyksessäni oli matematiikkaa (Pre-calculus), englantia (English 11), USA:n historiaa (U.S. History 2) ja liikuntafysiologiaa (Exercise Physiology). Eniten tykkäsin liikuntafysiologiasta, joka oli käytännössä biologiaa, sillä opimme kurssilla kehon toiminnista ja fyysisen aktiivisuuden vaikutuksista elimistöömme. Suomen lukion kannalta eniten hyötyä oli varmaankin matematiikasta tai englannista, sillä matikassa kävimme monia pitkän matikan toisen vuoden asioita ja englannissa kielitaitoni parani huomattavasti.

Keväällä kurssini olivat ohjelmoinnin alkeet (Introduction to Computer Science), insinööritaito (Engineering), jonkun sortin ihmissuhdetaitokurssi (STARs eli Students Teaching and Advocating Respect) sekä ruuantuotanto- ja ympäristöbiologia (Food, Farming and our Planet). Ehdoton suosikkini oli ohjelmointi, jonka opiskelusta olin haaveillut pitkään, mutta jota en lukio-opintojen ohella ollut ehtinyt aloittaa. Opin kurssilla paljon perusasiaa, ja sain innostusta jatkaa koodauksen opiskelua Suomessa.

Olen harrastanut kilpasuunnistusta yli 10 vuotta, joten olin erittäin häkeltynyt saadessani tietää, että pääsen viettämään vuoteni suunnistajaperheessä. Suunnistus on Jenkeissä todella pieni laji, joten en ikinä kuvitellut pääseväni jatkamaan rakasta harrastustani vuoteni aikana. Yhteinen harrastus toi perheelleni paljon iloa ja matkustimme kilpailujen perässä ympäri maata. Kävimme syksyn aikana Virginian, New Hampshiren ja New Yorkin osavaltioissa suunnistamassa. Kevään puolella matkasimme Arizonaan, Californiaan ja parikin kertaa uudestaan New Yorkiin. Olin erittäin onnekas, sillä vaihto-oppilaista harva pääsee matkustamaan näin ahkerasti. Kiitos kuuluu myös omille vanhemmilleni Suomeen, jotka kustansivat vuoteni.

Vaihto-vuoteni oli samalla sekä elämäni paras, että kamalin vuosi. Kokonaisuutena se oli kuitenkin erittäin onnistunut ja tärkeä kokemus, ja toivon että mahdollisimman moni nuori uskaltaisi lähteä vaihtoon. Ei ollut helppoa jättää koti, ystävät ja perhe, eikä vieraassa maassa aina ollut kivaa, mutta vaikeuksista selvittiin ja sain kavereita, toisen perheen ja yhteisön toiselta puolelta maailmaa. Sen arvoa ei voi mitata rahassa.

“It doesn’t matter where you go or when you go. What matters is that you go.”

Teksti ja kuvat: Vilppu Viinikainen