Tuijotan huoneeni seinällä olevia valokuvia. Osa niistä on teipattu seinään tai kiinnitetty sinitarralla, osa riippuu narulla olevista puisista pyykkipojista. Kuvat ovat täynnä katseen vangitsevaa luontoa. Sinistä taivasta, kimmeltävää merta ja tulivuoria. Vesiputouksia, aavikoita ja jäätiköitä. Kuvissa näkyy myös elämä. Hymyä, naurua, iloa ja hyviä muistoja. Lentokone, kyyneleitä ja surullisia hetkiä. Kissa tai itse asiassa kuusi sellaista. Muistan juuri ja juuri niiden nimet, sillä kirjoitin ne lähtöpäivänä koulupukuuni. Ryhmäkuva tuossa hirveässä koulupuvussa paikallisten ystävieni kanssa. Host-isäni leikkaamassa vesimelonia – se oli elämäni paras vesimeloni. Osa kuvista on jo pölyn peitossa. Onko siitä todella jo niin kauan, että kuvat ovat ehtineet pölyyntyä? Apua. Aika menee eteenpäin, samoin minä.
Valokuvat ovat vaihto-oppilasvuodelta Chilessä. Kuvia katsoessani mieleen palaavat lämpimät muistot seikkailuista tuossa silloin vielä vieraassa maassa. Nyt se on tuttu, samoin sen maan kieli – chilen espanja. Espanjan kielestä tuli pysyvästi osa minua, halusin tai en, ja tietysti halusin – sehän oli koko vaihtoonlähdön tarkoitus monien muiden asioiden lisäksi. En vain osannut odottaa, että uudesta kielestä tulisi niin suuri osa identiteettiäni, kuin siitä tuli.
Kielen vaikutusta identiteettiin pohtii Jutta Posti blogissaan Kielenkäyttösi paljastaa sinut (Kieliluotsi-blogi, 12.4.2015). Postin mukaan identiteettiä on mahdollista muokata tietoisesti oman kielenkäytön muuttamisella. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi blogissa mainittua ulkomaille muuttoa ja siellä joko oman aksentin esille tuomista tai piilottamista vierasta kieltä puhuessa. Myös murteet mainitaan kotipaikan esille tuomisessa. Välillä haluamme erottua joukosta ja toisinaan taas piiloutua. Kieli on oivallinen työkalu tämän valinnan tekemiseen, jos mahdollisuutena ylipäätään on valita.
Vaikka opin vuoden aikana kokonaan uuden kielen, oli oma äidinkieleni edelleen kummittelemassa takaraivossa. Suomen kieleni ja suomalaisuuteni oli ajoittain jopa niin selvää, että kansallisuuteni tunnistettiin toisella puolella maailmaa. Toki se tapahtui suomalaisen miehen johdosta Santiagon lentokentällä, kun hän tunnisti sukunimeni suomalaiseksi lentoemäntien kuuluttaessa minua lennolle viime minuuteilla ennen porttien sulkeutumista. Se, miten näin pääsi käymään, on toinen tarina. Tässä tarinassa Postin mainitsemalla kielellä erottautumisella tai piiloutumisella on iso merkitys. Tarkoitukseni oli pysyä näkymättömänä ja olla herättämättä ennakkoluuloja suomalaisista.
Tilanteesta riippuen haluamme siis joko piiloutua tai erottua joukosta. Usein ihmiset ympärillämme määräävät, minkä version itsestämme haluamme valita näytettäväksi. Merja Perttula pohtii identiteettimme eri puolia artikkelissaan Sinäkin elät kaksoiselämää (Tehy-lehti, 17.11.2016). Artikkelissa haastateltu psykoterapeutti Katriina Järvinen kuvaa ihmisen minuutta “keinulaudaksi, jossa ihminen tasapainoilee omien tarpeidensa, toiveidensa ja ympäristön vaatimusten välillä”. Onkohan tuo keinu puinen ja kapea, autonrenkaasta tehty vai sellainen, jossa pienet lapset keinuvat eivätkä saa vauhtia saati pääse pois ilman aikuisen apua? Ympäristön vaikutus on suurin tässä lasten keinussa: identiteetti riippuu ympäröivistä ihmisistä ja oma vaikutus siihen on merkityksetön. Tukevassa rengaskeinussa saa keinua melko vapaasti: unelmoida ja päättää itse, mitä milloinkin on. Pienestä puisesta keinusta voi taas tipahtaa melko helposti: onko tarve sittenkään keinua niin korkealla, eikö pienempikin vauhti eli siten tietty osa-alue identiteetissä, kenties jonkin kielen vahvuus, riittäisi?
Uudet kielet sulautuvat helposti osaksi meitä. Onko väärin ottaa itselleen pala toisesta kielestä saati kulttuurista? Vieraassa paikassa se tuntuu luontaiselta omien juurten ollessa niin kaukana, eikä kukaan kuitenkaan ymmärtäisi “sitä toista minää”, joka puhuisi suomea. Perttulan mukaan ihminen muokkaa käytöstään ja osin minuuttaan toisten odotusten mukaisesti. Huomasin tämän Chilessä monta kertaa. Käytökseni sopeutui kiusallisten suomalaisten kahden metrin turvaväli -tervehdysten osalta poskisuudelmiin. Aluksi tuntui luonnottomalta olla niin lähellä vierasta ihmistä tuntematta tätä. Kaikkeen kuitenkin tottuu ajan kanssa. Kielikin muuttui suomesta espanjaan paikallisten odotusten mukaisesti, jopa ajatuksieni tasolla. Oma käytös muuttuu varmasti takaisin ympäristön vaihtuessa elleivät vauriot ole pysyviä. Eiväthän ne oikeastaan vaurioita ole, ainakaan omasta mielestäni, mutta jotkut ihmisryhmät saattavat vastustaa tällaisia muutoksia minuudessamme. Muiden ajatuksia ei kuitenkaan tulisi ottaa huomioon, kun kyse on vain omaan itseensä vaikuttavista päätöksistä. Järvinen sanoo: “Meidän tulisi uskaltaa harhailla, erehtyä ja kääntää takkia.” Matka identiteettimme etsimiseen on pitkä, eikä se lopu oikeastaan koskaan.
Matkani vauriot olivat jopa niin suuria, etten vieläkään ole päässyt eroon espanjan kielestä. Se on kaikkialla: puhelimeni sekä älykelloni kielenä, tekstinpalasina ympäri huonettani, kaverieni viesteissä, kuuntelemassani musiikissa sekä katsomissani tv-sarjoissa. Espanja-Iida on eri kuin suomi-Iida. Pystyn toteuttamaan itseäni paremmin espanjaksi ja olen siten enemmän oma itseni puhuessani toista kieltä kuin äidinkieltäni suomea. Jotkin asiat on paljon helpompi sanoa espanjaksi, sillä vastaavaa suomenkielistä sanaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tällainen sana on esimerkiksi chilen espanjan sana weón, joka voi tarkoittaa oikeastaan mitä tai ketä tahansa. Hämmästyttävää, eikö? Tietyissä tilanteissa tämän “oikean minän” esiin tuominen on haastavaa, sillä vain pieni osa läheisistäni ymmärtää espanjaa. Näissä tilanteissa vaihdan minuuttani “kameleontin tavoin”, kuten teki aikoinaan myös Järvinen. En ole kuitenkaan yksin kaksoiselämäni kanssa. Järvisen mukaan minuuksia voi olla samaan aikaan monta.
Kaksoiselämä kuulostaa ajatuksena vaaralliselta. Olen oman elämäni Bond naamioituessani useiden eri minuuksien taakse. Elämästäni puuttuvat kuitenkin fiinit cocktailtilaisuudet korvanapilla sekä hurjat tulitaistelut ja takaa-ajot Italian vuoristoisissa maisemissa – ainakin vielä. Identiteettini koostuu vuoroin enemmän ja vähemmän espanjan kielestä. Enkä ole edes puhunut saksa-minästä saati englanti-minästä – onhan niitäkin kieliä tullut opiskeltua ala-asteelta asti! Koen kielien olevan keino matkustaa itsemme sisällä ja etsiä uusia puolia itsestämme. Jokainen kieli herättää meissä tiettyjä tunteita ja aiheuttaa merkittäviä muutoksia identiteetissämme. Espanjan kielen sekä vaihto-oppilaskokemuksen myötä näen itseni kokonaisempana, sillä pystyn ymmärtämään asioita, joista minulla ei ollut ennen mitään käsitystä. Laajemman kielellisen sanavaraston lisäksi myös henkinen varastoni on kasvanut. Tällä tarkoitan toisten kulttuurien ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten syvällisempää ymmärtämistä kuin ennen vaihtoa.
Olen kasvanut melkoisesti niistä pölyisistä valokuvista huoneeni seinillä. Nuo kuvat ovat pakokeino nykyhetkestä, keinuni unelmoida tulevasta. Muut eivät voi ymmärtää kaikkia niitä kuvia, sillä eivät itse olleet paikalla. Vaikka ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäisi kaikkia puoliamme, ei se haittaa, sillä tärkeintä on itse ymmärtää itseämme. Halutessamme naamioitua on kameleontti olemassa.
Iida
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
