PERJANTAIESSEE: Naisen paikka

Mikä on naisen asema yhteiskunnassa? Feminisimi ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ovat

nykyään näkyvässä asemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kummatkin aiheet synnyttävät

ihmisissä jyrkkiä mielipiteitä, minkä vuoksi niistä myös riidellään. Ääriajatukset vievät kuitenkin

keskustelun pois sen ydinsanomasta: kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet maailmassa riippumatta

sukupuolesta. Länsimaissa moni asia on jo tasa-arvoinen, ja joidenkin ihmisten mielestä sen eteen

ei enää tarvitsisi tehdä töitä. Ihmiset, jotka näin ajattelevat, ovat olleet kuitenkin syy siihen, miksi

epätasa-arvoisuus on voinut maailman historiassa vallita niin pitkään.

Aleksis Kiven vuonna 1870 julkaistu romaani Seitsemän veljestä kertoo nimensä mukaisesti

seitsemästä veljeksestä, miehistä, jotka Jukolan ja Impivaaran metsissä rellestävät ja metsästävät

joutuen ongelmiin niin toisten ihmisten, härkien kuin oman juomisensakin kanssa. Naisia ei tähän

kansallisen klassikkoromaanimme noin kolmeen sataan sivuun mahdu liiaksi, mutta kyllä heitäkin

on; ovathan he äitejä, vaimoja ja tyttäriä. Tämä ei ole sattumaa, sillä yhteiskunta on aina tarvinnut

naisia näissä rooleissa jo ihmiskunnan säilymisen vuoksi. Ongelma kuitenkin on siinä, että arvostus

on jäänyt usein puolitiehen. Vaikka naisia on noin puolet väestöstä, ei heitä historian kirjoissa paljoa

näy. On toki Jeanne d’Arc, Marie Antoinette, kuningatar Victoria ja kuningatar Elisabeth, mutta

suhteessa miehiin merkittäviä naisia, jotka historia muistaa, on hyvin vähän. Tietenkin taustalla on

epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä, minkä vuoksi naisille oli melkein mahdotonta päästä

asemiin, joissa he olisivat voineet tehdä historiallisia päätöksiä ja tekoja.

Iida Rauhalammin 19.3.2019 yle.fi:ssä julkaistu artikkeli Koko kansan henkilöt ovat edelleen miehiä -

Ketä suomalaista suurnaista fanitat eniten? ottaa huomioon historian luomat puitteet ja siksi

nostaakin esille lähihistorian päätökset. Rauhalammi kertoo Matti Nykäsen kuoleman jälkeen

nousseesta keskustelusta valtiollisten hautajaisten sukupuolijakaumasta. Suomessa vuodesta 1921

75 miestä ja vain neljä naista ovat saaneet valtiolliset hautajaiset. Artikkelin mukaan vuodesta 1989

valtiolliset hautajaiset on suotu vain merkittävissä asemissa olleille poliitikoille sekä “erityistä

kansallista merkitystä omaaville henkilöille”. Kuitenkin esimerkiksi taiteilija ja yhteiskunnallisesti

aktiivinen Tove Jansson ja jopa YK:n pääsihteeriksi yltänyt Helvi Sipilä jäivät ilman valtiollisia

hautajaisia. Voikin pohtia, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos he olisivat olleet miehiä.

Jos naisia ja tyttöjä ei kunnioiteta, seuraukset voivat olla myös miehille huonot. Esimerkiksi yhden

lapsen politiikan ollessa vielä Kiinassa voimassa, lapsen haluttiin olevan juuri poika. Tämä johti

siihen, että järkyttävän suuri määrä tyttölapsia tapettiin tai hylättiin. Seuraukset näkyvät nyt, kun

kiinalaismiehiä on paljon enemmän kuin kiinalaisnaisia, minkä vuoksi osa miehistä ei saa itselleen

vaimoa vaikka haluaisi. Kiven Seitsemässä veljeksessä Juhanin mentyä naimisiin Männistön Venlan kanssa saavat he ensin kaksi tyttölasta ja sitten vasta pojan. Juhani pettyi kummallakin

ensimmäisellä kerralla, koska olisi halunnut pojan. Sellaisen kuitenkin synnyttyä oli hänen isänsä ilo

ylimmillään. Poika nimettiin isänsä mukaan Juhaniksi ja hänestä tuli isänsä lempilapsi. Juhanin

tapauksessa ei ollut kuitenkaan kyse siitä, etteikö tämä olisi rakastanut myös tyttäriään, sillä toisen

tyttärensä syntymän jälkeen “yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: ‘Jumala

siunatkoon sikiötäni kuitenkin!’” Asetelma on silti yhteiskunnallisella tasolla vaarallinen, jos naisista

kyllä välitetään, mutta ei vain yhtä paljon kuin miehistä.

Kiven romaanissa veljiä on seitsemän kappaletta, minkä vuoksi lukijan samaistuminen edes johonkin

heistä on todennäköistä. Aapo on perheen rauhanrakentaja, Simeoni saarnaa Sanasta ja on pihin

puoleinen, Eero on ovela ja sanoissaan pisteliäs - lisäksi on vielä Timo, Juhani, Lauri ja Tuomas.

Seitsemän erilaista henkilökuvaa, joissa kuitenkin on jotain samaa. Onhan sitä seitsemän veljestä,

seitsemän päivää viikossa, katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä ja vieläpä seitsemän

sakramenttiakin. Ihmisellä on, mistä valita, mutta seitsemän vaikuttaa olevan noin osapuilleen se

sopiva määrä vaihtoehtoja. Mutta entä jos on nainen? Onko silloinkin tyydyttävä seitsemään

veljekseen, joista valita, vai onko tarjolla jokin erillinen lista? Toisaalta, miksi asettaa naisia ja miehiä

vastakkain? Vastakkainasettelu ja erittely ovat omiaan kasvattamaan epätasa-arvoisuutta.

Seitsemän veljestä on kuitenkin vain kirja, eikä kaikissa kirjoissa aina pidä esiintyä edustajia

jokaisesta vähemmistöstä ja ihmisryhmästä. On täysin hyväksyttävää, että on kirjoja, tauluja ja muita

teoksia, joissa esiintyy vain miehiä, vain naisia tai vain ihmisiä sen enempää sukupuolta tai muuta

taustaa määrittelemättä. Kulttuurin kannalta olisikin mukavaa, että kaikenlaisista ihmisistä

kerrottaisiin. Näin ei kuitenkaan ole. Rauhalammin artikkelissa muistutetaan, että kolmen viime

vuoden aikana on tehty esimerkiksi kotimaisia elokuvia miehistä, mutta ei yhdestäkään merkittävästä

naisesta. Ristiriitainen nainen päähenkilönä on Rauhalammin mukaan yhä harvinainen.

Aleksis Kiven romaanissa veljekset eivät ole lähimainkaan täydellisiä. He ovat äkkipikaisia,

kovakalloisia ja monesti alkoholi on todella heille “miestä väkevämpää”. Nämä luonteenpiirteet

kuitenkin tekevät heistä lähestyttävämpiä lukijoille. Kiven veljekset ovat yhtä aitoja omine vikoineen

ja ominaisuuksineen kuin kirjan lukijatkin. Romaanissa itsessään veljesten käytös ei kuitenkaan ole

hyväksyttävää, kuten ei heidän lukutaidottomuutensakaan. Veljekset ovatkin joutua useamman

kerran kirjassa oikeuden eteen. Naisten käytös puolestaan ei sen kummemmin ole aina täysin

suotavaa kirjassa. Esimerkiksi Timon vaimon toiminta Timon tullessa ryyppyreissulta kotiin voitaisiin

nykyään perustellusti luokitella kotiväkivallaksi: “läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan

tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava

äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä.” Kirjan mukaan emännän tulisi olla

jumalaapelkäävä ja ahkera. Lisäksi emännän oletettiin hoitavan kotityöt, ja Eeron vaimoa hieman

nuhdeltiinkin taidon puutteesta, vaikka tämä ansioituneesti hoivasikin lastaan. Neidon puolestaan

pitäisi kirjan mukaan esimerkiksi käyttäytyä “ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti” vieraan

miehen pyytäessä tanssiin. Vaikka naisilta odotetut ominaisuudet ovat vanhanaikaisia ja ankarampia

kuin miehillä, on Kiven kunniaksi katsottava ainakin se, että hän tasapuolisesti kuvasi kirjassaan

sekä miehiä että naisia, jotka käyttäytyvät vastoin odotuksia.

Vaikka Aleksis Kivi kuvasi vanhanaikaisia malleja vastustavia ihmisiä jo 1800-luvulla, yhä edelleen

joidenkin mielestä naisten tulisi käyttäytyä hyvin, mutta aikuisten miesten rellestys saatetaan ohittaa

“pojat on aina poikia” - tyyppisillä lausahduksilla. Vahva nainen koetaan usein ärsyttävänä, kun taas

vastaavasti käyttäytyvä mies on kunnioitettu. Kaikkien tulisi kuitenkin saada tavoitella omia

unelmiaan, kunhan ei vahingoita muita sitä tehdessään. Naisten ja miesten asemien tarkastelulla ei

myöskään pyritä siihen, että toisille pitäisi antaa etuoikeuksia tai helpotuksia. Naisille ei pitäisi antaa

palkintoja, virkoja tai näkyvyyttä vain siksi, että he ovat naisia. Heille pitäisi kuitenkin antaa samat

mahdollisuudet kuin miehillekin, koska he ovat ihmisiä. Mies ei saisi olla enää se, mihin verrataan,

vaan sukupuolta tärkeämpiä tulisi olla teot. Niin naisia kuin miehiäkin tulisi palkita, koska he ovat sen

ansainneet.

Teksti: Kristiina Kamppinen

PERJANTAIESSEE: Vanhuus ja me

Miltä tuntuu olla vanha? Vaikea sanoa. En ole elänyt tällä maapallolla tarpeeksi tietääkseni
vastauksen. Ehkä sitten kuudenkymmenen vuoden päästä palaan tähän esseeseen, jos Googlen
palvelut ovat vielä olemassa tai jos olen vielä elossa tai jos maailmaa ei pommiteta poroksi
ydinaseilla siihen mennessä. Elämä kuitenkin menee niin nopeasti. Vuodet tuntuvat vierähtäneen
sekunneissa. Aika kuluu, halusimme tai emme. En ole varma sitaatin alkuperäisyydestä, mutta jostain
olen kuullut, että kannattaa elää jokainen päivä niin kuin se olisi viimeisesi. Mutta eihän päivässä
ehdi tekemään juuri mitään. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Olemme siitä valveilla noin
neljätoista tuntia. Puolet siitä menee koulussa tai töissä, ja vain murto-osa jäljelle jäävästä ajasta jää
oikeasti omaan käyttöön. Päivät menevät, aika kuluu. Tik tok, tik tok. Meillä on rajattu aika täällä;
miltä tuntuu, kun se aika käy vähiin? Suomalainen mies elää nykypäivänä keskimäärin
seitsemänkymmentäkolmevuotiaaksi ja kuolee. Naiset elävät vähän pidempään, ja sitten kuolevat
hekin. Naps, ja se oli siinä. Syntymä, lapsuus, teini-ikä, aikuisuus, vanhuus ja kuolema. Elämä jatkuu.


Ehkä näkökulmaa vanhuuteen avaa paremmin Tuomas Kyrön katkelma hänen kirjoittamastaan
romaanista Mielensäpahoittaja (2010). Tekstin minäkertoja on 80-vuotias mies. Katkelmassa hän
kommentoi terveyskeskuksen lääkäriä: “Poninhäntäkloppi, jotkut farmarit ja lenkkarit jalassa, teki
muistiinpanot tietokoneelle eikä paperille niin kuin Ilmari Kivinkinen.” Kertoja jatkaa lääkärin
solvausta ja ajattelee sitä, miten kaikki oli ennen paremmin ja asiat hoidettiin perinteisesti. Vaikka
teksti on fiktiota, muistuttaa kertoja vahvasti joitakin tapaamiani korkeamman ikäluokan ihmisiä. En
tiedä. Ehkä jotkut vanhukset vain tykkäävät olla ärsyttäviä ja ovat olleet nuorempinakin samanlaisia.
Ei vanhuus kuitenkaan ole mikään tekosyy olla suunnattoman ärsyttävä muita kohtaan. On mukavia
ihmisiä, ja on ärsyttäviä ihmisiä, kuten katkelman kärttyisä vanha mies. Mielensäpahoittajan
katkelma kuitenkin avaa näkökulmaa vanhusten elämään. Onhan varmaan jokseenkin turhauttavaa
tippua kyydistä, etenkin nyt alati jatkuvan teknologian murroksen aikana. Vanhuudessa tuntuu
varmasti turhauttavalta, ja kyllähän se ärsyttää, kun asialle ei voi mitään. Se, mikä oli normaalia
heidän nuoruudessaan, on syrjäytetty jollain uudella ja erilaisella.


Mainitsin aloituskappaleessa sen, miten en tiedä miltä tuntuu olla vanha. On vaikeaa laittaa itseäni
esimerkiksi omien isovanhempieni kenkiin – heille ikää on kuitenkin jo ehtinyt kertyä. On vaikeaa
samaistua siihen, mistä ei ole kokemusta. Voi kuitenkin yrittää. Päällepäin katsottuna ei huomaa,
mitä vanhemmat ihmiset ajattelevat vanhuudesta. Pitää kuitenkin katsoa pintaa syvemmälle. Jos
kysyisin, kuinka vanha olet, vastaisitko kysymykseen? Todennäköisesti kyllä. Hyvä, koska niin
minäkin. Olen seitsemäntoista. Helppoa.


Muistan, kun pari vuotta sitten kysyin omilta isovanhemmiltani saman kysymyksen. “Kuinka vanha
olet?” Kumpikaan ei kuitenkaan aluksi vastannut, vaan he kiertelivät ja kaartelivat kysymystä kuin
se olisi hakeutuva ohjus etsimässä maalitauluaan. Jouduin todella inttämään, että sain vastauksen irti
heistä. “Ei puhuta siitä”, ukki sanoi kun kysyin. En silloin ihan ymmärtänyt. Se on normaali
kysymys. Ei siinä ole mitään loukkaavaa. Aivan neutraali letkautus, jossa ei ollut mitään taka-
ajatuksia. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän, miksi he eivät halunneet puhua siitä. Ikä muistuttaa
vanhuudesta, ja välttämättömästä. Jotkut mieluummin sulkevat totuuden pois mielestään kuin
puhuvat siitä. Se on yksi psyykkisen itsesäätelyn keinoista. Vanhana tuntuu varmaan haikealta
muistella nuoruutta, kaikkea mitä tuli tehtyä ja asioita joita ei. Asioita ja tunteita, jotka nyt ovat vain
muistoja menneisyydestä. Ei tietyssä iässä voi enää mennä skeittamaan kavereiden kanssa tai
ottamaan äkkilähtöä vieraaseen maahan. Se tuntuu tietysti rajoittavalta. On vain rippeitä entisestä
minästä. Se on surullista kuvitella, jotenkin melankolista.


Sirkka-Liisa Kivelän puheenvuorossa runontologiassa Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus (2005)
kerrotaan vanhuudesta ja siihen liittyvistä näkemyksistä. Kivelä tulkitsee puheenvuorossaan kahta
vanhuuteen liittyvää asennetta. Hän kertoo, että “Kielteiset kokemukset muokkaavat asenteita toiseen suuntaan.” Kivelä jatkaa sitten siitä, miten jotkut pitävät vanhuutta huonona elämänvaiheena täynnä
sairauksia ja raihnaisuutta. “Kuolema fyysisen elämän loppuna on pelottava. Koska vanhuus
useimmiten edeltää kuolemaa, myös se koetaan pelottavana”, kertoo Kivelä. Se on totta. Kuolema on
pelottava asia. Emme voi oikeastaan tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tyhjyyttä, taivas,
uudelleensyntyminen? Absoluuttista totuutta ei yksinkertaisesti löydy. Kivelä kommentoi, miten
vaikeat asiat pyritään kieltämään. Olen samaa mieltä. Vaikka se ei olisi oikein, joskus vain kielletään
epämukavat ajatukset ja suljetaan ne pois mielestä coping-keinona. Siksi vanhuuteen liittyy pelkoa ja
epäluuloa. Koska mieluusti suljemme ajatuksen kuolemasta pois, suljemme myös vanhukset
vanhainkoteihin ja laitoksiin. Kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta se on myös vaikeaa.
Kaikkien ikäluokkien, myös vanhuksien, olisi hyvä oppia puhumaan kuolemasta.


Vanhuus saattaa olla ei niin toivottu, mutta suurimmalle osalle välttämätön osa elämää ja sen
kiertokulkua. Se on jotain, mikä kannattaa oppia hyväksymään, ja jotain, mitä olisi hyvä pyrkiä
ymmärtämään. Kannattaa nauttia siitä rajallisesta ajasta, joka meillä täällä on.

Teksti: Nimim. Big Sugar