Missä ovat skeittipuistojen naiset? – Tyttörullalautailijat ry puhuu tyttöjen puolesta

Toukokuinen keskiviikkoiltapäivä Suvilahden D.I.Y.-skeittipuistolla Helsingissä. Kello 14.09. Aurinko paahtaa skeittipuiston betonirakenteiden päällä. Puistoon on kokoontunut neljä miestä skeittaamaan. Kaksi heistä seisoo rampin reunalla kolmannen skeitatessa. Neljäs, hieman vanhempi mies, skeittaa poolissa eli syvässä altaassa, joka on upotettu ramppien keskelle. Rosoisten tiilien välistä kurkottaa heinäkasveja. Takana siintävät Suvilahden kaasukellot.

Mutta kuvasta puuttuu jotakin.

Kuten monet muutkin urheilulajit, skeittaus on miesvaltainen laji, jossa naiset jäävät usein sivuun kirkkaimmasta valokeilasta. Vuosien aikana lajin suosio on kasvanut valtavasti, mutta skeittaavia naisia ei silti katukuvassa kovinkaan paljon näe. Lajin aloittamisen kynnystä nostaa etenkin skeittauksen yhteisöllisyys. Aloittavan skeittaajan voi olla vaikea löytää skeittiseuraa ja mahdollisuuksia täten kehittää itseään.

Suvilahdessa sijaitsevaa D.I.Y.-skeittiparkkia on rakennettu talkoovoimin vuodesta 2011 lähtien.

“Tytöt ja naiset, ja eri vähemmistöt, ovat olleet aika huonossa ja syrjityssäkin asemassa pitkään rullalautailussa”, Tyttörullalautailijat ryn puheenjohtaja Enni Kalilainen, 41, toteaa. Naisten asemasta skeittikulttuurissa kertoo muun muassa se, että tytöt ja naiset olivat ensimmäistä kertaa edustettuina Suomen rullalautaliiton järjestämien SM-kisojen loppukoostevideossa vasta tänä vuonna. Kalilaisen mukaan erityisesti viime aikoina erilaiset vähemmistöjen asemaa korostavat yhdistykset ovat saaneet näkyvyyttä toiminnalleen Suomessa ja maailmalla.

Tyttörullalautailijat ry on vuonna 2007 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää tyttöjen ja naisten asemaa skeittikulttuurin parissa. Kalilainen kuvaa yhdistyksen toimintaa eräänlaiseksi esikuvatyöksi. Yhdistys järjestää matalan kynnyksen skeittitapahtumia ja -kilpailuja suunnattuna erityisesti tytöille ja naisille. Lisäksi Tyttörullalautailijat ry toimii aktiivisesti tyttöjen hyväksi sosiaalisen median puolella.

Suvilahden skeittipuisto on aktiivisessa käytössä myös katutaiteen ja erilaisten tapahtumien osalta.

Suvilahti. Kello 14.16. Paikalle saapuu keltaiseen liiviin ja löysiin farkkuihin sonnustautunut mies. Hän tervehtii muita kädenheilautuksella ja liittyy skeittilautoineen heidän seuraansa puiston laidalla.

Enni Kalilainen kokee itsekin sukupuolensa vaikuttaneen harrastamiseensa. Naisten on hänen mukaansa tehtävä skeittiharrastuksessaan enemmän töitä esimerkiksi näkyvyyden ja palkintojen eteen. Kalilainen vakuuttaa, ettei sukupuoli ole kuitenkaan vaikuttanut siihen, milloin tai minne hän menee skeittaamaan. “Välillä tulee ehkä ikä vastaan”, Kalilainen naurahtaa.

Yhdenvertaisuusasiat ovat Kalilaiselle tärkeitä, mistä kertoo myös se, että hän on ollut mukana tekemässä Suomen rullalautailijoiden tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaa. Kalilainen kannustaa kaikkia kokeilemaan skeittausta ja lähtemään mukaan Tyttörullalautailijoiden toimintaan. Kannustava porukka skeittipuistoissa ja tapahtumissa tekee harrastuksesta mieluisan. Kalilaiselle skeittaamisesta on tullut elämäntapa, jonka parissa on koettu monta hienoa hetkeä.

“Se hetki, kun lopettaa kesäiltaisin skeittauksen ja jää vain istuskelemaan parkin laidalle on maaginen. Se on se sellainen hiljaisuuden hetki, kun vain muutamia skeittareita on enää paikalla”, Kalilainen kuvailee.

Kello on 14.30. Poolissa skeittaava mies on ottanut polvisuojansa pois. Hän siemaisee vesipullostaan ja nostaa repun olalleen. Kalasataman lukuisilta työmailta saapuvat työntekijät kulkevat ramppien ohi autoilleen. Mies nappaa skeittilautansa ja liukuu alas spraymaalattua ramppia. Näemme hänen loittonevan selkänsä, kun se katoaa skeittipuiston viereen parkkeerattujen autojen sekaan.

Vilkkaasta käytöstä huolimatta Suvilahden D.I.Y.-skeittipuistoa uhkaa Kalasataman alueen täydennysrakentaminen.

Teksti: Joanna Aalto, Sanja Tuovila
Kuvat: Sanja Tuovila

---

Lukuvuoden viimeisessä jaksossa ÄI06-kursseilla kirjoitettiin reportaaseja ja henkilökuvia. Opiskelijoiden kynistä syntyi lehtitekstejä mitä mielenkiintoisimmista aiheista.

Toisen roska on toisen aarre?

En koe Suomea mitenkään erityisen roskaiseksi paikaksi. Ikkunasta katsoessani en näe roskia, en myöskään usein näe niitä kävellessäni pihalla. Eikö täällä oikeasti ole roskia, vai onko kyse omasta huomaamattomuudestani asiaa kohtaan? Koen välittäväni ympäristöstä paljon ja eläväni sen mukaisesti, vaikkakin parannettavan varaa olisi varsinkin jätteiden lajittelun ja muovin välttämisen suhteen. Seurasin viikon ajan ympäristössäni olevia roskia sekä niiden laatua ja määrää, ja huomasin kuinka vakava ongelma todella on.

Maanantai 7.5.2018. Olen lukioni vihreä lippu-tiimissä, joka keskittyy koulun kehittämiseen ympäristöystävällisempään suuntaan. Aikaisemmalla viikolla olin ystäväni Sanjan kanssa ideoinut, että voisimme tiimin kanssa mennä poimimaan roskia koulun ympäristöstä. Päädyimme noin kahdenkymmenen henkilön voimin, roskapusseilla ja -pihdeillä varustettuina matkaamaan koulua ympäröivään metsikköön, joka ensi silmäyksellä vaikuttaa puhtaalta, terveeltä metsältä, mutta lähempää katsottuna maasta paljastuu paljon ikäviä yllätyksiä. Suurin saaliimme oli roskapussillinen metsään dumpattua kotitalousroskaa, jonka joukossa oli useita käytettyjä vaippoja… Kuvottavaa. Minkä vuoksi joku heittäisi sen metsään? Varmasti pussin olisi vähemmällä vaivalla voinut viedä taloyhtiön roskakatokseen!

Oodi nikotiinille. Myyrmäki, Vantaa.

Yleisin löytämämme roska ei ollut yllättävä: maa oli täynnä tupakantumppeja. Ihmisillä vaikuttaa olevan käsitys, että tupakantumpit maatuvat, eikä niistä ole haittaa ympäristölle. Pelkästään Suomessa luontoon päätyy 4 miljardia tumppia vuosittain ja sadalla metrillä rantaviivaa tumppeja löytyy noin kolmeSATAA kappaletta.

Tupakantumpit ovat tehty muovista: ne kyllä “maatuvat” (viidessätoista vuodessa), mutta muovi hajoaa mikromuoveiksi ja edelleen nanomuoveiksi, mikä lopulta päätyy mereen ja rikastuu ravintoketjussa. Muovin lisäksi tumpeissa on monia haitallisia myrkkyjä. Mikä on siis todellinen syy tumpin maahan heittämiseen? Tietämättömyys vai välinpitämättömyys? Noukkiessamme tumppeja maasta tuli muutama henkilökunnan jäsen tupakkatauolle lähistölle. He eivät vaikuttaneet välittävän meistä ja session päätteeksi tupakantumpit heitettiin maahan. 

Roskakuja. Myyrmäki, Vantaa.

Seuraavana päivänä suuntasin Myyrmäen keskustaan, ostoskeskus Myyrmannin läheisyyteen. Oletin siellä olevan paljon roskia, sillä alue on suosittua nuorison ja vähän vanhemmankin väen keskuudessa. Ennustukseni osui oikeaan. Tälläkin kertaa silmiini suurimääräisimpänä osuivat tupakantumpit. Tumppien lisäksi oli paljon myös tupakka-askeja, kertakäyttöisiä kuppeja, kaupan paistotuotteiden pusseja, kääreitä ja pikaruokaroskaa.

Tilanne Myyrmäessä oli pahempi kuin odotin. En voinut uskoa, että kotilähiöstäni löytyisi niin paljon roskaa, sillä en ollut aikaisemmin selvästikään kiinnittänyt siihen huomiota. Silmäni avautuivat. Minua turhautti, suretti, suututti. Minkä vuoksi ihmiset ovat näin välinpitämättömiä? Eivätkö siisti ympäristö, muoviroskiin kuolevat eläimet ja merellä kelluvat jättimäiset roskalautat merkitse heille mitään?

Viimeinen roskaturismi-kohteeni oli Helsingissä sijaitseva Aurinkolahti. Mielikuva Aurinkolahdesta on esteettinen, kallis lähiö. Tuohon mielikuvaan ei tietenkään liity maassa lojuvia roskia, mutta kuten jopa autioilta saarilta, myös Aurinkolahdesta löytyy roskaa. Suuntasin Aurinkolahteen kauniina helatorstai-aamuna kahden kaverini kanssa. Suunnitelmamme oli kokeilla Ruotsissa trendiksi noussutta lenkkeilyä ja roskien poimintaa yhdistävää ploggaamista. Nimitys juontaa juurensa ruotsinkielisiin sanoihin plocka upp = poimia ja jogga = hölkätä. No, hölkkäämistä emme retken aikana kovasti harrastaneet, mutta roskia tuli kerättyä senkin edestä: loppujen lopuksi saaliimme oli kaksi roskapussillista kerättyjä roskia. 

Aurinkolahdesta huomasi, että kyseessä on kalliimpi lähiö: rantahiekalla roskia ei ollut juuri ollenkaan tupakantumppeja lukuunottamatta, mutta varsinkin pusikoista niitä löytyi runsaasti. Poimiessamme roskia saimme positiivista palautetta muutamalta ohikulkijalta, mikä tietenkin piristi mielialaamme. Yleinen käsitys roskaamisesta näyttää olevan melko yksimielinen: suurin osa pitää sitä huonona asiana. Silti roskia löytyy kaikkialta. Mistä tämä johtuu? Vaikuttaako asiaan alkoholin käyttö? Humalassa roskia ei välttämättä tule ajatelleeksi yhtä herkästi. Muutaman ihmisen välinpitämättömyys roskaamisen suhteen voi saada laajan mittakaavan roskien (varsinkin muovin) kerääntyessä luontoon vuosien mittaan.

Kerätyt roskat. Aurinkolahti, Helsinki.

Koen tämän kokemuksen olleen hyödyllinen minulle itselleni, sillä sen kautta opin ymmärtämään oikeasti, kuinka paljon ihmiset roskaavat luontoamme. Aion itsekin tästä lähin kiinnittää enemmän huomiota kulutukseeni ja muuttaa sitä suuntaan, joka ei tuota yhtä paljon roskaa kuin nykyään. Elämäntapamuutoksen lisäksi on kuitenkin helpompi tapa tehdä yhteisestä maapallostamme siistimpi: älä roskaa itse ja opeta myös lapsiasi kunnioittamaan ympäristöä.

Teksti ja kuvat: Henna Nurma

Lähteet:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/04/30/nain-voit-itse-vahentaa-merien-roskaantumista

http://www.kaleva.fi/teemat/luonto/miten-nopeasti-roskat-maatuvat-luonnossa/665135/

https://yle.fi/uutiset/3-10115851

---

Lukuvuoden viimeisessä jaksossa ÄI06-kursseilla kirjoitettiin reportaaseja ja henkilökuvia. Opiskelijoiden kynistä syntyi lehtitekstejä mitä mielenkiintoisimmista aiheista.

Taidesiiven tunnelmia kuvisopen vinkkelistä

• - Ope, voitko avata oven? Me menemme musaluokkaan soittelemaan hyppytunniksi, kysyy taas joku minulta ohi mennessäni. 
• 
  

Valoisilla käytävillä kajahtaa laulu, luokkien ovet ovat auki, kuvisluokkaan on poikennut muitakin kuin kurssilaisia. Luokassani vallitsee sopivan boheemi epäjärjestys, vaikka jatkuva siivoaminen on kiinteä osa kuvisopen työtäni. Olen minulle jo rakkaaksi muodostuneessa paikassa, Martsarin Taidesiivessä. 

Jokainen martsarilainen vierailee ainakin kerran kaksi Taidesiiven käytävillä lukion pakollisilla kursseilla. Sen jälkeen Taidesiivessä alkaa viihtyä varsin tutuksi tulevaa väkeä: kuvis-, draama- ja musakurssien vakioasiakkaita sekä silloin tällöin piipahtelevia turisteja. Kaikki ovat tervetulleita.  

On aina yhtä ihmeellistä, miten monipuolisia ja lahjakkaita opiskelijoita Martsariin tulee joka vuosi. Olen etuoikeutettu saadessani vaikuttua työkseni opiskelijoiden luovuudesta. Monet opiskelijoistamme harrastavat taiteita vapaa-ajallaan, mutta on niitäkin, jotka löytävät taideharrastuksen vasta lukiossa. Kuviskursseilla kevennetään lukuaineiden täyttämää lukujärjestystä, etsitään itselle sopivia ilmaisutyylejä ja tekniikkaa, haaveillaan luovan alan ammateista. 

Taiteen tekeminen tuntuu usein hyvin henkilökohtaiselta, ja sen vuoksi monista kuviskursseilla viihtyneistä opiskelijoista tulee todella tuttuja. Kevätjuhlassa istun aina pala kurkussa. Tänä vuonna matkustan kevätjuhlapäivänä ylioppilasjuhliin toiselle puolelle Suomea. Sen vuoksi laitankin onnittelut ylioppilaille tätä kautta ja erityisesti kaikille Taidesiiven porukoille. Onnea jatko-opintohakuihin, mihin ikinä päädyttekin hakemaan. Tervetuloa kylään Taidesiipeen ohi kulkiessanne. Ovet ovat auki!

Kuvanveistokurssin aihe ”RUOKA” innosti Veeran, Jonnan ja Topin tekemään nykytaideteoksen kipsinauhalla. Avuksi tuli muitakin kavereita. 

T. Heli, kuviksen ja draaman ope