Pojat kentän reunalla
Ala-asteella oli aina mukava yhdessä luokkani poikien kanssa rynnätä heti välitunnin alettua varaamaan jalkapallokenttä meille, ennen kuin muiden luokkien pojat ehtisivät. Välitunnista toiseen meitä oli sama porukka, jolla laitettiin pelit pystyyn. Kerta toisensa jälkeen oli kuitenkin niin, että pari poikaa jäi kentän lähettyville juttelemaan ja seuraamaan kun muut pelasivat. Niinä päivinä, jolloin heihin kiinnitin huomiota, ajattelin ohimennen heidän vain nauttivan pelin seuraamisesta. Ajattelin, että kun he muutenkin ovat aika erilaisia, niin tuskin jalkapallo edes kiinnostaa heitä. Voi kuinka näin jälkeenpäin toivon, että olisin voinut heittää ennakkoluuloni romukoppaan ja pyytää nuo kaksi kaverusta mukaan pelaamaan.
Edellä mainitsemani tilanne on tuskin läheskään ainoa, jossa yksittäiset, ujommat ja muista poikkeavat ihmiset, jäävät huomaamatta koulumaailmassamme. Frode Gryttenin kirjoittama novelli "Ylhäällä puussa" (Suom. Jarkko Laine) kertoo pohjimmiltaan siitä, kuinka jollain lailla muista poikkeava ihminen voi jäädä koulussa yksin ja huomaamatta. Novellissa kuvataan syrjityn oppilaan luokkalaisten huonon käytöksen keinoin koskettavasti myös sitä, kuinka monesti tuomitsemme ihmisen vain ulkoisten tekijöiden perusteella. Tietämättä siitä kaikesta, mitä ihminen pitää sisällään. "Koko ajan ne kyselevät: Oletko sinä kundi vai gimma? Koko ajan ne sanovat: Saadaanko me lainata sinun huulipunaa? Koskaan ne eivät odottaneet vastausta". Grytten on novellillaan onnistunut hyvin tarkasti kuvailemaan tällaisen ihmisen mielenmaisemaa. Itselleni tuli novellia lukiessa väistämättä mieleen, että tällaisia ajatuksia oli varmaan niillä pojillakin, jotka jäivät aina välituntipeliemme ulkopuolelle. Peruskoulun viimeisillä viikoilla selvisikin, että heillä oli kyllä aina ollut halu päästä pelaamaan, mutta kokemus oli aina ollut, ettei heitä haluta mukaan. Silloin me muut pojat lausuimme kuorossa, että tottakai haluttiin teidät aina mukaan, olisitte vain tulleet kysymään. Todellisuudessa meistä varmaan jokaisella oli ollut ennakkoluuloja noita poikia kohtaan, ja harvempi meistä lienee heitä koskaan ennen tuota hetkeä huomioinut.
Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja syrjäytyneitä ihmisiä, ja koulumaailman merkitys näissä ilmiöissä molempiin suuntiin on täysin kiistaton. Useimmiten peruskoulussa pärjäävät sellaiset ihmiset, jotka sulautuvat massaan ja jotka omaavat hyvät sosiaaliset taidot. Julkisuudessa on viime aikoina käsitelty hyvinkin vakavaa syrjäytymisen lieveilmiötä, katujengejä. Asiantuntijoiden yhtenevät arviot katujengien syntysyistä pohjautuvat lähes poikkeuksetta syrjäytymiseen, yksinäisyyteen ja näköalattomuuteen. Siihen, kun ihminen ei koe olevansa osa sitä systeemiä, jonka yhteiskunta tarjoaa. Samat syyt johtavat myöhemmin myös työttömyyteen ja jopa kohonneeseen itsemurhariskiin. "Ylhäällä puussa" -novellissa on kuvattu tällaisen hylätyn ihmisen mielenmaisemaa koskettavasti: "Sillä ei ole enää ketään, kuka kuuntelisi, ei ketään joka viitsisi todella kuunnella. Kokonainen maailma joka ei tahdo kuulla". Lapsena ja nuorena koulumaailmassa koetut hylätyksi tulemisen ja muista poikkeavuuden tunteet ovat monen kohdalla takuulla iänikuinen leima ja painotaakka elämässä.
Ei ole kenellekään hyväksi jäädä yksin taikka tulla ikätovereiden syrjimäksi. Mutta kahta kauheampi on sen osa, joka joutuu kokemaan epäoikeudenmukaisuutta myös koulun opettajien osalta. Helena Anhavan kirjoittamassa novellin "Laiskanläksy" (Kun on nuori, 1985) aiheena on koulikäisen lapsen joutuminen opettajan silmätikuksi ja sijaiskärsijän asemaan koulun opettajien ja lapsen isän välisissä ristiriidoissa. Vaikka mitään novellissa kerrotun kaltaista todellista epäoikeudenmukaisuutta opettajien taholta minulle ei ole elämäni varrella tapahtunutkaan, niin koen silti tunnistavani novellin päähenkilön tuskan. Opettajan kun kuvittelisi olevan luotettava aikuinen, joka kohtelee kaikkia oppilaitaan tasavertaisesti, niin pienempikin epäoikeudenmukaisuus tuntuu erittäin pahalta. Mielestäni samaa aihetta voi soveltaa myös muualle yhteiskuntaan. Itselläni on jäänyt tarkasti mieleen tilanne, jossa naapurin poika tiputti minut leikkipaikan keinusta, mutta väitti äidillensä minun tiputtaneen hänet. Tuon pojan kanssa oli ollut aiemminkin kahnauksia, eikä tippuminen oikeastaan tuntunut edes kovin pahalta. Mutta erityisen pahalta tuntui se, kun pojan äiti uskoi lapsensa tarinan ja läksytti minua ja vanhempiani minun huonosta käytöksestä.
Koulun henkilökunnan rooli kaikkien huomioonottamisessa on kiistattoman suuri. Etenkin peruskouluikäiset lapset ovat vielä niin kasvuvaiheessa, että on typerää sysätä "kaikki mukaan" -mentaliteetti ainoastaan lasten ja nuorten harteille. Ongelmana vain on, etteivät monet aikuisetkaan ole puhtaita pulmusia asian suhteen. Työpaikkakiusaamista ja -syrjintää on paljon ja varmaan lähes kaikkialla. Kouluissa opettajilla on kädet täynnä työtä niin, että yksittäisen oppilaan tarpeet jäänevät usein liian vähäiselle huomiolle. Erityisopettajana peruskoulussa työskentelevä äitini taannoin totesikin, että hyvä että kerkeää edes kahvia juoda rauhassa, ennen kuin joku jo nykäisee hihasta. Liian suuret luokkakoot ovat niin ikään takuu sille, että opettajien aika ja koulun resurssit eivät kertakaikkiaan riitä jokaisen oppilaan yksilölliseen huolehtimiseen. Toki edellä mainitun "Laiskanläksy"-novellin opettajan kaltaisia häijyjä ja piittaamattomia henkilöitä on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta yksittäisen oppilaan hylätyksi tulemisen tunne juontaa usein juurensa edellä mainittuihin laajempiin ongelmiin.
Loppujen lopuksi ei ole mitään helppoa ratkaisua siihen, miten koulusta saataisiin paikka, jossa jokainen otetaan huomioon ominen tarpeineen omana itsenään ja jossa kaikki pystyvät toimimaan sulassa sovussa keskenään. Kaikkien kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että näiden asioiden edestä tehtäisiin mahdollisimman paljon. En koe kuitenkaan olleeni muiden huomioimisessa ja tasavertaisessa kohtelussa käytökseltäni yhtään parempi, kuin vaikkapa "Ylhäällä puussa" -novellissa mainitut tasapäiset ja piittaamattomat luokkakaverit. Näin lukioikäisenä on helppoa moittia ja moralisoida omaa typerää käytöstä ala-asteikäisenä. Jos olisin tiennyt, kuinka hyvät maalivahdin ja tuomarin noista aiemmin mainitsemistani kahdesta ujosta pojasta tulisimme saamaan, en olisi kuitenkaan varmasti toiminut, kuten toimin. Jokainen meistä kätkee sisälleen ainutlaatuisen ja korvaamattoman tarinan, ja voi kuinka monta tällaista tarinaa jääkään ikuiseksi arvoitukseksi, jos emme huomioi kaikkia koulutovereitamme niin kuin parhaita ystäviämme.
Nimimerkki Juhani
.png)