Perjantaiessee

Kirjojen muodostama kielellinen arkisto on vaarassa

Kernaasti, leuto, jouheva ja ynseä ovat kaikki suomen kielessä tavattavia sanoja, mutta useille ne aiheuttavat tätä nykyä hämmennystä tai jopa huvitusta. Nuorten sanavarasto on nimittäin köyhtynyt, eikä kaikkia yleiskielen tyypillisiäkään sanoja enää tunneta. Ne ovat katoamassa osin tilalle tulevien uusien vahvasti anglovaikutteisten sanojen tieltä, mutta taustalla on muutakin. Sanavaraston mukana suppenevat paitsi monipuolinen suomen kieli ja kielellinen ilmaisu, myös sen ainutlaatuinen tapa hahmottaa maailmaa.

Kielellä on tärkeä rooli maailmassamme. Elias Krohn avaa tätä sekä kirjallisuuden merkitystä kieleen pääkirjoituksessaan Kielen rikkautta on vaalittava (kulttuurivihkot.fi 1.3.2022). Hän toteaa kirjallisuuden olevan mittaamattoman tärkeässä roolissa paitsi kielen, ajattelun ja mielikuvituksen ylläpitäjänä myös niiden uudistajana. Kirjojen kieli kuvaakin hyvin aikansa asenteita ja elämää. Krohn myös vertaa osuvasti suomen kielen suojelua luonnonsuojeluun: meidän tulee suojella kirjallisuutta, joka uudistaa ja pitää yllä kielen monimuotoisuutta ja kulttuuria. Kirjoissa on nimittäin lukematon määrä menneiden sukupolvien perintöä paitsi kielellisesti myös kulttuurillisesti ja tiedollisesti. Puhuttu kieli katoaa ajan myötä, kun kukaan ei sitä enää käytä, mutta tekstille ikuistettuna se jää vielä tulevienkin polvien ihmeteltäväksi. 

Suomen kielessä on valtavasti katoamassa olevaa sanastoa. Tämä on osin aivan normaalia kehitystä: suomen kieli kuuluu meille kaikille sitä puhuville, ja kieli muuttuu ja mukautuu ajan kuluessa. En itsekään puhu samalla tavalla kuin vanhempani, isovanhempani tai edes nuorempi veljeni. Sanat tulevat ja menevät etenkin puhekielessä, ja osa näistä muutoksista löytää tiensä lopulta myös yleiskieleen. Nykysukupolvien puheesta kadonneet sanat ja ilmaisut kuitenkin elävät edelleen vanhemmassa kirjallisuudessa. Jos kirjoja ei kuitenkaan lueta, karsiutuvat ne täysin ihmisten sanavarastosta. Tällöin kielellinen rikkaus vaarantuu, emmekä kykene enää ymmärtämään menneiden polvien meille jättämää perintöä. 

Vanhan kirjan kieli ja sen lukeminen saattaa monelle tuntua hieman erikoiselta, vieraalta ja vaikealukuiseltakin. Yksi syy tälle on se, etteivät monet nuoret ole tottuneet lukemaan kirjallisuutta, tai ylipäänsä pitkiä tekstejä. Myös sanavaraston hälyttävä kaventuminen vaikuttaa asiaan. Kielen säilymiseen kuuluu silti myös muutakin kuin sanoja ja sanontoja, esimerkiksi yleiskielen taitamista. Sen kehityksestä nuorten keskuudessa ollaankin huolissaan Noora Vaaralan artikkelissa Me ei enää osata suomea (Helsingin Sanomat 14.1.2022), jossa Vaarala käsittelee paitsi yleisen kielitaidon heikentymistä esimerkiksi englannin vaikutuksesta myös sen syitä ja seurauksia. 

Suomessa on käyty jo vuosien ajan keskustelua etenkin nuorten luku- ja kirjoitustaidon heikkenemisestä. Tämä johtuu pitkälti lukutapojen ja lukukulttuurin murroksesta, ja Vaarala toteaa yleiskielen olevan yhä vain useammalle suomalaiselle melkein kuin vieras kieli. Hän näkee tämän suurempana uhkana suomen kielelle kuin siihen tulevat vieraskieliset vaikutteet. Nuoret nimittäin lukevat tätä nykyä aiempaa vähemmän kirjallisuutta, ja sosiaalisessa mediassa käyttämämme kieli on Vaaralan mukaan hyvin kaukana asiatekstien vaatimasta kielestä, sillä tekstit ovat paljon lyhyempiä ja monista oikeinkirjoituksellisista seikoista ei välitetä. Lähes kaikki tuntemani ihmiset, minä itse mukaan lukien, eivät esimerkiksi käytä juurikaan pisteitä tai isoja kirjaimia vaikkapa tekstiviesteissä. Ja kuten Vaaralan artikkelissaan haastattelema kielentutkija Jaakko Leino huomauttaa, suomen kielen oikeinkirjoitus vaatii paljon harjoitusta. Sille altistumisen vähentyessä on siis vain luonnollista, että laskuun lähtee myös osaaminen. 

Yleiskielelle altistumisen väheneminen johtuu pitkälti lukemisen suosion laskusta, ja nykyään kun sanoo pitävänsä lukemisesta, saa helposti osakseen ihmettelyä. En itsekään pitkään tuntenut juurikaan muita ihmisiä, jotka jakaisivat saman harrastuksen. Osaamista vähentää myös asioiden oppimiseen koulussa käytettävän ajan määrä, kun äidinkielessä samanaikaisesti opettaja Minna Rytisalon mukaan lisätään oppisisältöjä ja vähennetään tuntimäärää. Tällöin korostuu mielestäni lukemisen tärkeys vapaa-ajalla, sillä kuten usein sanotaan, tekemällä oppii, ja kun oppimista ei ehdi tapahtua niin paljon koulussa, korostuu opiskelijan oma vastuu. 

Voin omastakin kokemuksesta todeta lukemisen kehittävän kielitaitoa, oli kyse sitten suomen- tai englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja useimmille oppiminen on varmastikin helpompaa ja mieluisampaa lukemalla mielenkiintoista kirjaa kuin pänttäämällä kielioppisääntöjä. Samalla karttuvat paitsi sanavarasto myös lukutaito. Monipuolinen kirjallisuus rikastuttaa kielellisesti yksipuolista enemmän: esimerkiksi eri aikakausilta peräisin olevat ja tyyleiltään toisistaan poikkeavat kirjat mahdollistavat kielen oppimisen laajasti. Samalla voi kehittää myös käsityksen siitä, millaista kieltä milloinkin puhuttiin, ja sitä kautta myös ajan hengestä. 

Kirjailijat tasapainottelevat ajan yleiskielen sääntöjen sekä puhekielen trendien välillä. Kirjat ovatkin myös kielen uudistajia, ja heijastavat ajan kielellistä ilmapiiriä ja kielenkäyttöä. Osittain tämän vuoksi kirjat säilyttävätkin kieltä, ja ne muodostavat lopulta kuin eräänlaisen arkiston, johon on tallentunut menneiden vuosikymmenten ja sukupolvien kielenkäyttöä. Tätä perintöä suojellaksemme meidän tulee pitää kiinni kielitaidostamme, jotta arkiston käyttö on mahdollista vielä jatkossakin. Kielitaito käsittää esimerkiksi yleiskielen, lukutaidon ja sanavaraston. Lukutottumukset ovat suoraan yhteydessä kielitaitoon, joten niiden korjaaminen on tärkeässä roolissa, kun halutaan parantaa nuorten yleistä kielitaitoa sekä suojella suomen kieltä.

- nimimerkki Nimimerkki

Perjantaiessee

 Pojat kentän reunalla

Ala-asteella oli aina mukava yhdessä luokkani poikien kanssa rynnätä heti välitunnin alettua varaamaan jalkapallokenttä meille, ennen kuin muiden luokkien pojat ehtisivät. Välitunnista toiseen meitä oli sama porukka, jolla laitettiin pelit pystyyn. Kerta toisensa jälkeen oli kuitenkin niin, että pari poikaa jäi kentän lähettyville juttelemaan ja seuraamaan kun muut pelasivat. Niinä päivinä, jolloin heihin kiinnitin huomiota, ajattelin ohimennen heidän vain nauttivan pelin seuraamisesta. Ajattelin, että kun he muutenkin ovat aika erilaisia, niin tuskin jalkapallo edes kiinnostaa heitä. Voi kuinka näin jälkeenpäin toivon, että olisin voinut heittää ennakkoluuloni romukoppaan ja pyytää nuo kaksi kaverusta mukaan pelaamaan.

Edellä mainitsemani tilanne on tuskin läheskään ainoa, jossa yksittäiset, ujommat ja muista poikkeavat ihmiset, jäävät huomaamatta koulumaailmassamme. Frode Gryttenin kirjoittama novelli "Ylhäällä puussa" (Suom. Jarkko Laine) kertoo pohjimmiltaan siitä, kuinka jollain lailla muista poikkeava ihminen voi jäädä koulussa yksin ja huomaamatta. Novellissa kuvataan syrjityn oppilaan luokkalaisten huonon käytöksen keinoin koskettavasti myös sitä, kuinka monesti tuomitsemme ihmisen vain ulkoisten tekijöiden perusteella. Tietämättä siitä kaikesta, mitä ihminen pitää sisällään. "Koko ajan ne kyselevät: Oletko sinä kundi vai gimma? Koko ajan ne sanovat: Saadaanko me lainata sinun huulipunaa? Koskaan ne eivät odottaneet vastausta". Grytten on novellillaan onnistunut hyvin tarkasti kuvailemaan tällaisen ihmisen mielenmaisemaa. Itselleni tuli novellia lukiessa väistämättä mieleen, että tällaisia ajatuksia oli varmaan niillä pojillakin, jotka jäivät aina välituntipeliemme ulkopuolelle. Peruskoulun viimeisillä viikoilla selvisikin, että heillä oli kyllä aina ollut halu päästä pelaamaan, mutta kokemus oli aina ollut, ettei heitä haluta mukaan. Silloin me muut pojat lausuimme kuorossa, että tottakai haluttiin teidät aina mukaan, olisitte vain tulleet kysymään. Todellisuudessa meistä varmaan jokaisella oli ollut ennakkoluuloja noita poikia kohtaan, ja harvempi meistä lienee heitä koskaan ennen tuota hetkeä huomioinut.

Suomessa on paljon yksinäisyyttä ja syrjäytyneitä ihmisiä, ja koulumaailman merkitys näissä ilmiöissä molempiin suuntiin on täysin kiistaton. Useimmiten peruskoulussa pärjäävät sellaiset ihmiset, jotka sulautuvat massaan ja jotka omaavat hyvät sosiaaliset taidot. Julkisuudessa on viime aikoina käsitelty hyvinkin vakavaa syrjäytymisen lieveilmiötä, katujengejä. Asiantuntijoiden yhtenevät arviot katujengien syntysyistä pohjautuvat lähes poikkeuksetta syrjäytymiseen, yksinäisyyteen ja näköalattomuuteen. Siihen, kun ihminen ei koe olevansa osa sitä systeemiä, jonka yhteiskunta tarjoaa. Samat syyt johtavat myöhemmin myös työttömyyteen ja jopa kohonneeseen itsemurhariskiin. "Ylhäällä puussa" -novellissa on kuvattu tällaisen hylätyn ihmisen mielenmaisemaa koskettavasti: "Sillä ei ole enää ketään, kuka kuuntelisi, ei ketään joka viitsisi todella kuunnella. Kokonainen maailma joka ei tahdo kuulla". Lapsena ja nuorena koulumaailmassa koetut hylätyksi tulemisen ja muista poikkeavuuden tunteet ovat monen kohdalla takuulla iänikuinen leima ja painotaakka elämässä.

Ei ole kenellekään hyväksi jäädä yksin taikka tulla ikätovereiden syrjimäksi. Mutta kahta kauheampi on sen osa, joka joutuu kokemaan epäoikeudenmukaisuutta myös koulun opettajien osalta. Helena Anhavan kirjoittamassa novellin "Laiskanläksy" (Kun on nuori, 1985) aiheena on koulikäisen lapsen joutuminen opettajan silmätikuksi ja sijaiskärsijän asemaan koulun opettajien ja lapsen isän välisissä ristiriidoissa. Vaikka mitään novellissa kerrotun kaltaista todellista epäoikeudenmukaisuutta opettajien taholta minulle ei ole elämäni varrella tapahtunutkaan, niin koen silti tunnistavani novellin päähenkilön tuskan. Opettajan kun kuvittelisi olevan luotettava aikuinen, joka kohtelee kaikkia oppilaitaan tasavertaisesti, niin pienempikin epäoikeudenmukaisuus tuntuu erittäin pahalta. Mielestäni samaa aihetta voi soveltaa myös muualle yhteiskuntaan. Itselläni on jäänyt tarkasti mieleen tilanne, jossa naapurin poika tiputti minut leikkipaikan keinusta, mutta väitti äidillensä minun tiputtaneen hänet. Tuon pojan kanssa oli ollut aiemminkin kahnauksia, eikä tippuminen oikeastaan tuntunut edes kovin pahalta. Mutta erityisen pahalta tuntui se, kun pojan äiti uskoi lapsensa tarinan ja läksytti minua ja vanhempiani minun huonosta käytöksestä.

Koulun henkilökunnan rooli kaikkien huomioonottamisessa on kiistattoman suuri. Etenkin peruskouluikäiset lapset ovat vielä niin kasvuvaiheessa, että on typerää sysätä "kaikki mukaan" -mentaliteetti ainoastaan lasten ja nuorten harteille. Ongelmana vain on, etteivät monet aikuisetkaan ole puhtaita pulmusia asian suhteen. Työpaikkakiusaamista ja -syrjintää on paljon ja varmaan lähes kaikkialla. Kouluissa opettajilla on kädet täynnä työtä niin, että yksittäisen oppilaan tarpeet jäänevät usein liian vähäiselle huomiolle. Erityisopettajana peruskoulussa työskentelevä äitini taannoin totesikin, että hyvä että kerkeää edes kahvia juoda rauhassa, ennen kuin joku jo nykäisee hihasta. Liian suuret luokkakoot ovat niin ikään takuu sille, että opettajien aika ja koulun resurssit eivät kertakaikkiaan riitä jokaisen oppilaan yksilölliseen huolehtimiseen. Toki edellä mainitun "Laiskanläksy"-novellin opettajan kaltaisia häijyjä ja piittaamattomia henkilöitä on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta yksittäisen oppilaan hylätyksi tulemisen tunne juontaa usein juurensa edellä mainittuihin laajempiin ongelmiin.

Loppujen lopuksi ei ole mitään helppoa ratkaisua siihen, miten koulusta saataisiin paikka, jossa jokainen otetaan huomioon ominen tarpeineen omana itsenään ja jossa kaikki pystyvät toimimaan sulassa sovussa keskenään. Kaikkien kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että näiden asioiden edestä tehtäisiin mahdollisimman paljon. En koe kuitenkaan olleeni muiden huomioimisessa ja tasavertaisessa kohtelussa käytökseltäni yhtään parempi, kuin vaikkapa "Ylhäällä puussa" -novellissa mainitut tasapäiset ja piittaamattomat luokkakaverit. Näin lukioikäisenä on helppoa moittia ja moralisoida omaa typerää käytöstä ala-asteikäisenä. Jos olisin tiennyt, kuinka hyvät maalivahdin ja tuomarin noista aiemmin mainitsemistani kahdesta ujosta pojasta tulisimme saamaan, en olisi kuitenkaan varmasti toiminut, kuten toimin. Jokainen meistä kätkee sisälleen ainutlaatuisen ja korvaamattoman tarinan, ja voi kuinka monta tällaista tarinaa jääkään ikuiseksi arvoitukseksi, jos emme huomioi kaikkia koulutovereitamme niin kuin parhaita ystäviämme.

• Nimimerkki Juhani

Perjantaiessee

 Harrastan lukemista, eli en mitään

Opin lukemaan jo nuorena, noin viisivuotiaana. Muistan, että esikoulussa vihasin lukuharjoituksia, sillä kun muut vasta tavasivat yksittäisiä sanoja, minä olisin voinut lukea jo kokonaisia lauseita. Kotonakin on aina luettu, ihan pienestä pitäen. Äiti ja isä lukivat minulle ääneen, minä luin pikkuveljilleni ääneen ja kuuntelin, kun veljeni opettelivat lukemaan ja tavasivat hitaasti lastenkirjojen sanoja ääneen. Ala-asteella luin koulun lukudiplomia varten valtavat määrät kirjoja, luin samoja kirjasarjoja moneen kertaan läpi, luin ruokapöydässä, luin vessassa ja luin omassa huoneessani. Silti en koskaan sanonut harrastavani lukemista, vaan jalkapalloa. 

Roy Kokkosen artikkelissa Suomalaisten lukeminen eriarvoistuu (Maailma.net, 18.12.2019) kerrotaan, että suomalaisten 15-vuotiaiden keskuudessa heikkojen lukijoiden määrä on kasvanut ja lukutaidon ero suomalaisten tyttöjen ja poikien välillä on suurempi kuin muissa OECD-maissa. Lukeminen on aina tuntunut minulle sukupuolittuneelta. En ehkä ajatellut sitä kovin syvällisesti 12-vuotiaana, mutta mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä selvemmältä asia on minulle näyttänyt. Ylä- ja ala-asteella luokallani on aina ollut tyttöjä ja poikia suunnilleen saman verran, mutta tytöt ovat tuntuneet ansioituvan lukemisessa aina poikia paremmin. Luin ystävieni kanssa samoja kirjoja, juttelimme niistä ja teimme esitelmiä yhdessä. 

Kokkosen artikkelissa monilukutaidon tutkija Kaisa Leino sanoo, että lukemisesta pitäisi tehdä pojille hyväksyttävämpi harrastus, ja että pojat tarvitsevat esimerkiksi urheilijoita esikuvaksi ja esimerkiksi lukemiselle. Joskus todella tuntuu siltä, että jotain tekemistä tai asiaa ei nähdä harrastuksena lainkaan, jos pojat eivät tee sitä. Erityisesti kulttuuriharrastukset, kuten piirtäminen tai vaikka taidemuseoissa käyminen saavat yleensä tämän tuomion niskaansa. Lukeminen on tyttöjen harrastus, eli siis ei mikään oikea harrastus, joten pojat eivät voi sitä huvikseen tehdä. Pisa-tutkimusten mukaan pojista yli 60 prosenttia lukee vain, jos on pakko. Lukemista ei edes nähdä asiana, jota voisi tehdä ihan vain omaksi ilokseen. Lukemiseen harrastuksena tulisi kannustaa pienestä pitäen, sukupuolesta riippumatta, sillä myöhemmällä iällä siihen pakottaminen koulun takia vie helposti viimeisetkin lukemiseen liittyvät positiiviset tunteet mennessään. Kokkosen artikkelissa kerrotaan, että kodin resurssit ja vanhempien koulutustausta ja asenteet vaikuttavat lasten lukutaitoon. Jos kotona lukemiseen ei kannusteta tarpeeksi, tai sitä ei nähdä tärkeänä, ei lastakaan kiinnosta lukeminen yhtään sen enempää. 

Esseessään Ei enää mutua vaan tutkittua tietoa: Mitä enemmän lukee kirjoja, sitä kauemmin elää – kirjastokorttikin lisää ikää (Tiede, 24.6.2018) neurologi Markku T. Hyyppä kertoo kaunokirjallisuuden lukemisen monista hyödyistä ihmisen terveydelle ja mielelle. Hyyppä kertoo useista tutkimuksista, joissa kirjojen lukemisella on todettu olevan positiivinen vaikutus eliniän pituuteen ja muistisairauksien ehkäisyyn, mutta myös sosiaalisille taidoille: “Romaanin tai runokirjan lukeminen aktivoi ihmisen sosiaaliaivot jäljittelemään todellisia ja kuviteltuja tapahtumia. Niinpä romaanien ja runojen lukija ymmärtää paremmin omia ja toisten mielentiloja.” Ihmislajin kukoistamisen ja tasa-arvon saavuttamisen kannalta on elintärkeää, että jokaiselta ihmiseltä löytyisi taitoja samaistua muihin ihmisiin ja ymmärtää toisten tunteita. Kiitos ihmisen ylivertaisten aivojen ja sosiaalisten taitojen, maailmamme ei pyöri pelkällä järjellä ja logiikalla. 

Järki ja tunteet ovat myös yhteiskunnassamme sukupuolittuneita luonteenpiirteitä. Miehet ovat rationaalisia ja loogisia, naiset tunteellisia ja empaattisia. Tämä jako näkyy myös lukemisessa. Jos miehet lukevat aktiivisesti, he tuntuvat lukevan paljon enemmän tietokirjoja sekä tieteellisiä artikkeleita ja julkaisuja, ja tykkäävät sitten ylistää ylivertaisia älynlahjojaan ja tietomäärää, jotka he ovat tietokirjallisuuden lukemisella saavuttaneet. Kokkosen artikkelissa kuitenkin kerrotaan, että vain kaunokirjallisuuden lukemisella on suora vaikutus luetun ymmärtämiseen. Jotta lukemisella voisi saavuttaa kaikki sen tarjoamat hyödyt, tulisi siis tietokirjallisuuden lisäksi lukea enemmän kaunokirjoja. Lisäksi artikkelissa todetaan, että aktiivisesti kaunokirjallisuutta lukevat pärjäävät paremmin myös muissa oppiaineissa. Tytöt tuppaavat lukemaan sitä poikia enemmän ja kun tarkastellaan suomalaisten korkeakoulujen ja yliopistojen nykyistä sukupuolijakaumaa, on vaikea kiistää, että kaunokirjallisuuden lukemisella ja akateemisella menestyksellä ei olisi mitään yhteyttä toistensa välillä.

Ei voida tietenkään väittää, että tietokirjallisuuden lukemisesta ei olisi mitään hyötyä. Itse olen omassa lukemisessani painottanut kaunokirjallisuutta, mutta luen myös paljon tieteellisiä tutkimuksia ja artikkeleita sekä tietokirjallisuutta. Kuitenkin koen, että juuri laajalla kaunokirjallisuuden historiallani on ollut valtavan suuri merkitys niin erilaisten tekstilajien ymmärtämisessä sekä yleisessä koulumenestyksessä kuin sosiaalisessa elämässä ja arvojeni kehittymisessä. Kaunokirjallisuuden lukeminen vaikuttaa kykyyn ymmärtää ja hahmottaa suuriakin tekstikokonaisuuksia, joihin törmää yhä useammin, mitä pidemmälle opiskelussa etenee. Kaunokirjallisuuden lukemisen hyödyt ulottuvat niin laajasti kaikkialle ihmisen kehitykseen ja ymmärrykseen, ja onkin todella surullista huomata, että yhä enemmän nuoria poikia jää jälkeen tästä kehityksen kelkasta. 

Arvostamme lukemisen kaltaisia kulttuuriharrastuksia paljon vähemmän kuin esimerkiksi urheilua ja tekniikan osaamista. Myös lukemisessa yhteiskunta arvostaa enemmän tietokirjallisuudella kasvatettua suurta tietopankkia kuin kaunokirjallisuudella saavutettua sosiaalista ymmärrystä. Lukemisella ei saa työhakemuksissa mitään lisäpisteitä, sitä ei edes nähdä minään erityisenä ansiona, jonka ihminen voi saavuttaa. Lukutaidon itsessään ei pitäisikään olla mikään ansio, sillä se on nykymaailmassa jo välttämättömyys. Sen sijaan lukemisen harrastaminen kertoo mielestäni ihmisen luonteesta ja kognitiivista kyvyistä paljon enemmän kuin jalkapallon pelaaminen. Siksi minua harmittaakin, etten koskaan uskaltanut kantaa lukuintoani ylpeydellä vaan turvauduin perinteisesti maskuliinisena nähtyyn harrastukseen, josta en edes loppupelissä nauttinut yhtä paljon kuin lukemisesta. 

Hyyppä toteaa esseessään ihmisen olevan “sosiaalinen olento, joka kaipaa läsnäoloa ja samaistumista kanssaihmisiin.” Jokainen meistä tarvitsee yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta sitä on vaikea kokea, jos ei pysty samaistumaan toisiin ihmisiin lainkaan. Sen lisäksi, että kirjojen lukeminen auttaa menestymään opinnoissa sekä sisäistämään ja ymmärtämään tekstiä, niillä on myös paljon suurempi, syvempi merkitys. Hyyppä kertoo lukemisen muun muassa rauhoittavan mieltä ja vähentävän masentuneisuutta. Nykymaailmassa lukemiseen uppoutuminen voi olla elintärkeä keino ihmiselle pitää itsensä kasassa kaiken suorittamisen ja hektisyyden painon alla. Kirjallisuus on tärkeä kulttuurinen ilmiö, joka kumpuaa ihmisen halusta käyttää valtavaa mielikuvitustaan ja viihdyttää mieltään. Kaunokirjojen voima perustuu yhteenkuuluvuudelle; ne kertovat yhteisistä inhimillisistä kokemuksista ja tunteista ja ne käsittelevät sekä vaikeita että iloisia aiheita. Kaunokirjat auttavat ymmärtämään kaikkea ympärillä tapahtuvaa, ihmisyyttä itseään. 

Monipuolinen lukeminen on avain kehittyneisiin sosiaalisiin ja akateemisiin taitoihin. Ihminen tietää ja oppii, koska lukee tietokirjoja, mutta todella ymmärtää, jos lukee kaunokirjoja. 

• Siiri

Perjantaiessee: Is there anybody out there?

Beep

Beep

Beep

The woman slouching in her chair seemed to be ignoring the monotone beeping coming from the control panel in front of her. She fidgeted with the sleeve of her Starfleet Science Officer uniform, deep in thought. She and her crew were on a mission, trying to find intelligent life. 

The lab was dimly lit and almost empty. She had volunteered to take the ”night” shift, and the others were currently fast asleep. For the sake of maintaining some normalcy, the ship would artificially replicate the day-night cycle on Earth, but someone had to stay awake, in the case that their radars caught something. 

She knew it was mathematically improbable, almost impossible, that she and her crew would be the ones to receive a signal. Humans were the only known species to have the technology to build communication devices, let alone travel in space. It was hard for life to develop, even on Earth. The conditions had to be just right, and it seemed like a miracle that humanity was able to evolve. 

She also knew that considering the grand scheme of things, it was also almost impossible, that there was no one else out there. There had to be life, in some form, out there. It might look different, and maybe they wouldn’t even recognise it as life at first, but there had to be something! Right?

Beep

Beep

Nevertheless, there was a certain comfort in not knowing, she thought. There was a certain beauty to it. Since the dawn of time, humankind had looked to the stars with curiosity and empathy. Ancient civilisations had assigned meaning and power to the stars above, finding purpose and comfort in them. When they had the means, they had sent satellites and signals to the vast emptiness of space, attaching messages and greetings full of life. Even if her ship failed its task, the search would continue. As long as there were people around, they would call to the stars: 

”Is there anybody out there? You are not alone.” 

Teksti: Aada

PERJANTAIESSEE: Onko vesikasvien ulkoaoppiminen oikeasti oleellista?

Koulut ovat historiallisesti katsottuna melko uusi keksintö. Ihmiskunta on siis elänyt 99.9 % historiastansa ilman kouluja. Miksi kouluille on ilmentynyt sitten vasta viimeisen sadan vuoden aikana tarve? Nyky-yhteiskuntamme on etääntynyt tavattomasti varhaisista metsästäjä-keräilijöiden pienistä parinkymmenen ihmisen yhteisöistä. Näissä varhaisissa yhteisöissä kouluttamisen ja yhteisön jäseneksi valmistamisen roolin otti koko yhteisö. Nykyisin tämä tapahtuu siis koulun myötä. Toisin sanoen koulutusta on aina ollut, mutta se on monipuolistunut nykyiseen muotoonsa vasta viimeisen sadan vuoden aikana. Koulu on toisin sanoen paikka, jossa tutustutaan siihen, mitä halutaan tehdä, ja opitaan yleissivistystä.

Olemme kaikki olleet siinä tilanteessa. Opettaja selittää polynomeista tai polysakkarideista, kun joku huutaa luokan takaa: “Millos mä tuun ikinä tarviin tätä tietoo?” Vaikka tämän argumentin esittänyt ei usein ajattele argumenttiansa kovin syvällisesti, on tämä kuitenkin opiskelun kannalta melkeinpä fundamentalistinen kysymys. Eri aineiden opiskelun oleellisuus on toisin sanoen oppilaskohtaista. Mikäli on esimerkiksi tuleva fyysikko, tarkkojen kaavojen ja konseptien oppiminen on oleellista. Toisaalta jos on vaikka tuleva mekaanikko, on fysiikan tuoma näkökulma oleellisempi kuin kaavat. Toisin sanoen mekaanikon kannalta saattaa olla oleellista tietää, että lämpö on rakenneosasten liikettä esimerkiksi ilmansuodattimien asennuksen kannalta. Opiskelua ei voi siis katsoa vain faktojen ulkoaoppimisena niin kuin kysymyksessä “Millos mä tuun ikinä tarviin tätä tietoo?” tehdään. Opiskelu ei ole vain oppimista vaan enemmänkin tutustumista siihen, mitä haluaa tulevaisuudessa opiskella. Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei siis ole, sillä se riippuu oppilaasta ja hänen ammattitoiveista.

Eri kouluaineet avaavat erilaisia näkökulmia ympäröivään maailmaan. Biologiassa idiootilla tarkoitetaan ihmistä, jonka ÄO on 0–25. Taas yhteiskuntaopissa opettajani Markku Savian mukaan idiootti tarkoittaa henkilöä, joka ei äänestä. Yleisesti ottaen koulussa opiskellut oppiaineet eivät tuo itsessään niin paljon oleellista faktatietoa. Eihän esimerkiksi biologiassa opiskeltuja vesikasvien nimiä tule käytettyä usein, mutta tämän tuomia näkökulmia taas kyllä tulee, kuten esimerkiksi järjestelmällistä kategorisointia. Koulussa opiskelu on tässä mielessä maailmankuvaa laajentavaa ennen kuin erikoistuu jollekin tietylle alalle.

Eri aineiden opiskelun myötä ilmenee myöskin, mihin pystyy. Mikäli älykkyysosamäärä on alle 116, on tilastollisesti mahdotonta olla esimerkiksi kemisti tai lakimies. On toisin sanoen ihmisluonteen mukaista tehdä vain asioita, jotka ovat sinulle helppoja, koska tämä vapauttaa hyvän tunteen hormonia eli dopamiinia. Sama pätee asioihin, joissa on huono; on ihmisluoteen mukaista vältellä asioita, jotka ovat vaikeita. Juuri tässä mielessä alhaisen ÄO:n omaavat henkilöt välttelevät tilastollisesti esimerkiksi kemiaa kun taas tarvittavan ÄO:n omaavat eivät.

Opiskelu on monipuolista. Vain kaavojen tai vaikka sijamuotojen ulkoaoppiminen ei toisin sanoen ole varsinaisesti opiskelua. Opiskelu on muistamista ja ulkoaoppimista mutta myös ymmärtämistä ja soveltamista. Tässä mielessä on esimerkiksi turha opetella ulkoa 1 + 1 = 2, koska tämän opiskelussa pitäisi ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa ja osata soveltaa sitä muihin yhteenlaskuihin. Kari Aronpuron vuoden 1986 runo Nyt on ylevä hetki tiivistää tätä mielestäni hyvin. Runo alkaa kuvaillen, kuinka eräs lapsi opettelee kirjaimia ja alkaa ymmärtää sanoja. Runo loppu siten, että runon lapsi lukee ensimmäiset sanansa eli oppii soveltamaan oppimaansa tietoa. Runon seuraava kohta kuvailee mielestäni juuri oppimisen iloa eli onnistuneen oppimisen myötä vapautunutta dopamiinia: “NYT on ylevä hetki”.

Koulu ei ole myöskään vain akateeminen instituutio vaan myöskin sosiaalinen. Eihän kukaan sano sinulle suoraan “Älä seurustele kaverin exän kanssa”, vaan tämä käy ajan myötä ilmi vain sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Koulu on siis paikka, jossa voi olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden ikäistesi kanssa. Tämän myötä myöskin yhteisön niin sanotut sosiaaliset olettamukset eli skeemat käyvät ilmi. Toisin sanoen tämän myötä oppii millaisessa yhteiskunnassa elää sekä millaisten sosiaalisten sääntöjen alla. Tämän myötä kehittyy paremmin yhteiskunnan jäseneksi. Esimerkiksi muistan itse, kun kysyin kaveriltani kumpi johtaa tanssia tanssiharjoituksissa: minä vai parini. Kaverini vastasi: “Sinä tietenkin, koska olet mies.” Arvo Salon kirjoittama vuoden 1965 nimetön runo kuvailee mielestäni tätä koulun vaikutusta ihmiseen. Runon viesti ilmenee erityisen hyvin seuraavassa kohdassa: “Vai voisko ihmisestä ilman valmennusta tai vastoin valmennusta tulla ihminen?”. Tulkitsen, että “valmennuksella” tarkoitetaan siis aikansa peruskoulua eli kansakoulua, koska kaikkien oli se vuonna 1965 käytävä.

Koulussa opiskelun myötä ehkäistään myöskin syrjäytymistä. Tämä johtuu siis siitä, että on ihmisluoteen mukaista konformoitua ympäristöönsä. Syrjäytyminen tarkoittaa pohjimmiltaan siis sitä, että elämä on sisällöltään erilainen kuin ikätovereiden. Kun kaikki konformoituvat, kukaan ei syrjäydy eli kaikkien elämät ovat sisällöltään melko lailla samanlaisia. Tällä on kuitenkin huonoja puoliakin: konformoitumisen myötä voi myöskin ilmentyä syrjintää ja kiusausta, kuten Frode Gryttenin kirjoittamassa Ylhäällä puussa -novellissa kuvataan. Novelli kertoo yhden oppitunnin aikaisesta levyraatista. Oppitunnin aikana novellin päähenkilöä kiusataan, minkä myötä hän käyttää evolutiivista puolustusmekanismia eli dissosiaatiota. Tämän myötä päähenkilö siis ikään kuin pakenee mielestäni henkisesti luokan ulkopuolella olevaan puuhun vain katsoen itseään sieltä kolmannesta persoonasta.

Kaiken kaikkiaan koulussa opiskelu on yleissivistävää mutta ei siinä mielessä, jossa sitä perinteisesti ajatellaan. Koulussa ei opita vain yleissivistäviä faktoja kuten usein luullaan. Koulussa oppii millaisessa yhteiskunnassa elää, millaisten sosiaalisia sääntöjen alla ja tietenkin itse tietoa. Tiedon suhteen varhaisella opiskelutasolla ilmenee enemmänkin oppiaineen alla olevia näkökulmia maailmaan sekä niiden ymmärtämistä ja soveltamista.

Leo Karvinen

PERJANTAIESSEE: Ajattoman klassikon muotokuva

Klassikkokirjan tietää, vaikkei sitä olisi lukenutkaan. Jokaiselle tulee jonkinlainen mielleyhtymä vaikka Romeosta ja Juliasta tai Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka alusta loppuun ei teoksia olisi koskaan kolunnutkaan. Kuten Mark Twainin kuuluisa sitaatti sanoo: “Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.” Omalla lukulistallani keikkui ties kuinka monta vuotta Oscar Wilden kulttiklassikko Dorian Grayn muotokuva (1891). Olen lukenut blogitekstejä kirjailijan elämästä ja älyttömän määrän tiivistelmiä ja arvosteluja itse kirjasta. Kun vihdoin ja viimein päätin romaaniin tarttua, oli reaktio kaikilla siitä kuulevilla tutuillani sama: “Mun on itsekin pitänyt lukea se jo vaikka kuinka kauan!” Miksi klassikon aloittaminen sitten tuntuu niin vastenmieliseltä? Onko kyseessä jokin alitajuntainen pelko siitä, että koska kyseessä oleva teos on vanha, sen on pakko olla myös puuduttava ja raskas? Myönnän itsekin, että miettiessäni seuraavaa kirjaa jonka lukisin, kallistun lähes aina nykykirjallisuuden puolelle. Sen kokee turvallisena ja tuttuna, sillä nykykirjallisuudesta samaistumispintaa on huomattavasti helpompaa löytää. Klassikot eivät kuitenkaan ole klassikkoja turhan takia, vaan niiden sisältö saattaa yllättää nykylukijan perinpohjaisesti. Vielä tänäkin päivänä innokkaat kirjallisuuden ystävät ympäri maailman käy suutelemassa Oscar Wilden hautakiveä yksinkertaisesta syystä - Dorian Grayn muotokuva on mestariteos.

1800-luvun loppuun sijoittuva kauhuromanttinen romaani on täynnä filosofiaa, pohdintaa identiteetistä ja moraalista, sekä muista suurista ajattomista kysymyksistä. Helmet-kirjastopalveluiden nettisivuilla julkaistussa artikkelissa Mikä tekee klassikosta klassikon? (4.1.2017) kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola pohtii juuri olemassaolon suurten kysymysten käsittelemisen olevan yksi klassikon tunnusmerkeistä: “Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen.” Romaanissa nuori ja kaunis Dorian Gray rakastuu omaan muotokuvaansa ja surkuttelee kauneuden katoavaisuutta. Erehdyksen myötä Grayn sielu yhdistyy muotokuvaan, jolloin synnit ja vanhentuminen näkyvät vain taulussa, mutta mies itse pysyy elämänsä loppuun asti ulkoisesti nuorena ja viehättävänä. Lopussa Grayn yrittäessä tuhota kuvottavaksi muuttunutta taulua, tappaa hän vahingossa itsensä. Tärkeimpiä teemoja teoksessa ovat moraalin ja oman identiteetin suhde, hyvän ja pahan rajan häilyvyys sekä kuolemattomuuden käsitteen pohtiminen. Dorian Gray oli viaton nuorukainen joka ihastui syvästi paheelliseen Lordi Henryyn, mistä alkoi rappion ja syntien alamäki. Moneen otteeseen Graylla oli mahdollisuus valita toisin, olla hyvä ja kunniallinen. Miksi kuitenkaan kääntyä takaisin, kun intohimojen ja itsekkyyden tielle on jo lähdetty? Teemat itsessään ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä, kuten klassikon teemojen tulee Annolan mielestä ollakin. Nykykirjallisuudessa niitä vain käsiteltäisiin todennäköisesti eri lähtökohdista. Aiheiden käsittely 1800-luvun Englannin hämyisissä salongeissa ja illalliskutsuilla on kuitenkin nykylukijalle kaivattua vaihtelua 2010-luvun klassikkojen ohella. Esimerkiksi Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on uskomattoman vaikuttava teos ystävyydestä, järkyttävistä salaisuuksista ja minuuden rakentumisesta. Aikakausi ja lähtökohdat ovat teoksissa täysin erilaiset, mutta temaattisesti voi vaikuttunut lukija löytää niistä paljon samaa. Itselleni Dorian Grayn muotokuva oli hienoin lukukokemus ehdottoman suosikkikirjani Pienen elämän jälkeen.

“Seuraavana päivänä hän pysyi sisällä talossa ja itse asiassa suurimman osan päivää omassa huoneessaan, sillä hän oli sairas kuolemanpelosta vaikka ei elämästä sinänsä välittänytkään”, kuvataan Dorian Grayn päivien kulkua. Annola kirjoittaa artikkelissaan, että klassikoista lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. En pelkää kostonhimoista tappajaa, mutta virke sai nauramaan ääneen. Sairaana kuolemanpelosta täälläkin ollaan, vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo viidettätoista päivää! Kauniin ironisia virkkeitä ja sanavalintoja on kirjassa ylipäätään paljon. Oscar Wilde oli paradokseja rakastava esteetikko, filosofisia dilemmoja ja kauniita asioita ihasteleva pohdiskelija - aivan kuten minä itsekin. Romaanin ja lukukokemuksen hienous piileekin ennen kaikkea yksinkertaisuudessaan uskomattoman ihastuttavassa  ja lohduttavalla tavalla samaistuttavassa kielessä: “-- Muistan sinun sanoneen, että hyvillä päätöksillä on eräs onneton taipumus - ne tehdään aina liian myöhään.”

Vaikka Suvi Annola korostaakin klassikon määritelmää pohtiessaan teemoja, ajan kestämistä ja suuria kysymyksiä, toteaa hän klassikon muodostumisen voivan perustua myös teoksen erilaisuuteen ja oman aikansa haastamiseen. Se on merkittävä tekijä. Mielestäni klassikosta tekee kiinnostavan nimenomaan se, jos teosta on ilmestymisaikanaan paheksuttu ja se on herättänyt paljon keskustelua. Työmiehen vaimo, Seitsemän veljestä, jopa saatananpalvonnasta syytetyt Harry Potterit! Hyvä klassikko on jollain tapaa kantaaottava ja kysymyksiä herättävä. Miten klassikon asemaan voisi edes päätyä kirja, joka ei ole herättänyt vahvoja mielipiteitä puoleen ja toiseen? Juuri keskustelun synnyttäminen ja kansan kohauttaminen tekee klassikoista mielestäni mielenkiintoisia. Ilmestyttyään Dorian Grayn muotokuva sai jyrkän vastaanoton, ja sitä pidettiin häpeällisenä moraalittomuuksien ja homoseksuaalisten viittausten takia. Kirjan julkaiseminen omana aikanaan oli rohkea teko ja senkin takia se kiinnostaa. Tämän takia klassikkoja ei ikinä saisi irrottaa omasta historiallisesta kulttuurikontekstistaan - Dorian Grayn muotokuva ei kaikessa erinomaisuudessaan saavuttaisi tänä päivänä samanlaista suosiota, sillä tapahtumat eivät yksinkertaisesti olisi nykypäivän mittapuulla yhtä kohahduttavia ja paheksuttuja. “Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena”, Annola toteaa. Dorian Grayn muotokuva täyttää lähes kaikki klassikon määritelmät, joita Annola artikkelissaan pohtii. Se käsittelee syvimpiä kysymyksiä ja teemoja, on ajaton, haastoi omaa aikaansa, on edelleen luettu, sekä on kielellisesti ja juonellisesti loistava. Elämäni klassikko.

“Ja mitä taas uskomiseen tulee, niin minähän uskon mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta”, kuuluu lempisitaattini kirjasta. Säästelin klassikon lukemista ehkä vähän tietoisestikin, sillä en halunnut siihen yhdistämäni mystiikan tunteen katoavan. Pelko osoittautui turhaksi. Oscar Wildestä olen ollut kiinnostunut jo pitkään ja puhunut hänestä paljon ystävilleni. Irlannin matkaltaan paras ystäväni toi tuliaiseksi mukin, jossa karismaattinen kirjailija hymyilee tunnetun lausahduksensa vieressä: “Älä koskaan rakasta ketään, joka kohtelee sinua kuin olisit tavallinen.” Sitaatti kuvaa hyvin myös klassikkoromaanin tunnelmaa, jossa symboliikka ja estetiikka ovat vahvassa roolissa. Aavistin jo etukäteen, että pitäisin romaanista, mutta en ajatellut, että näinkin paljon. Jonain päivänä matkustan monien muiden tavoin Pariisiin, vain suudellakseni Oscar Wilden hautaa.

Reetta Salovirta

Ps. Ensi viikolla vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa – myös Martsarilaisessa!

PERJANTAIESSEE: Onko klassikot lukematta jättänyt apina?

Erään kuulemani määritelmän mukaan klassikkokirja on sellainen, jonka jokainen haluaisi
olla lukenut mutta kukaan ei ole. Usein näin onkin, mutta nykyään tilanne näyttäisi olevan
liikkumassa siihen suuntaan, ettei klassikoita enää edes haluttaisi lukea. Nuoret lukevat yhä
vähemmän, ja heidän heikkenevistä luku- ja kirjoitustaidoistaan ollaan ymmärrettävästi
huolissaan, mutta onko kaunokirjallisuuden ja erityisesti klassikoiden lukemisen
väheneminen ongelma silloinkin, kun kyse ei ole vain lukutaidosta?

Mitä enemmän lukee, sitä paremmaksi kehittyy lukemisessa ja kirjoittamisessa, joten
kaunokirjallisuudenkin lukeminen kulkee ainakin jossain määrin käsi kädessä luku- ja
kirjoitustaidon kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei ihminen voisi osata lukea riittävän
hyvin ilmankin, että lukee paljon kaunokirjallisuutta. Valtaosa tuntemistani ihmisistä lukee vain
vähän kirjoja, eikä suurimmalla osalla heistä oma luku- ja kirjoitustaidon taso siltikään haittaa
elämää eikä esimerkiksi estä suoriutumasta opinnoista hyvin. Paremmaksi lukijaksi voi toki
aina tulla, mutta kaikkien ei tarvitse olla huippuja sen enempää lukemisessa kuin muissakaan
taidoissa, esimerkiksi urheilussa tai ravitsemustieteessä, vaikka lukutaito, liikunta ja hyvin
syöminen ovatkin tärkeitä. Kannattaako siis kaunokirjallisuuden lukeminen, jos lukutaito on jo
riittävä?

Jotkut pitävät klassikoiden lukemista ensiarvoisen tärkeänä. Anne Pentin kolumnissa
“Opetetut apinat vai sivistyneet ennustajat?” (Finva 23.10.2014) kerrotaan kahdesta
tällaisesta professorista. Toinen antoi oikeustieteen opiskelijoille listan sadasta teoksesta,
jotka pitäisi lukea opintojen aikana, ja listalla oli vain kaunokirjallisuutta, enimmäkseen
klassikoita. Toisen mukaan “henkilö, joka ei ole perehtynyt historiaan, antiikin kulttuuriin,
klassikkokirjallisuuteen ja taiteeseen, ei pysty rakentamaan omaa käsitystään maailmasta ja
ymmärtämään sitä” vaan on “vain opetettu apina”. Väite laittaa miettimään, liioitteleeko
professori vai ovatko suomalaiset todella joko muuttumassa apinalaumaksi tai olleet sellainen
aina.

Omat kokemukseni puhuvat sekä klassikoiden tärkeyden puolesta että sitä vastaan. Olen
lukenut monia klassikoita, enemmän kuin valtaosa, olen pitänyt niistä ja haluan lukea niitä
enemmänkin. Epäilemättä ne ovat myös avartaneet ajattelua ja lisänneet ymmärrystä.
Kuitenkin tuntemani vähän lukevat ihmiset näyttävät elävän aivan ihmisarvoista elämää enkä
yleensä edes koe itseäni mitenkään heitä viisaammaksi tai avarakatseisemmaksi. On vaikea
nähdä siitä seuraavan mitään olennaista haittaa, jos Sota ja rauha on lukematta eikä antiikin
kulttuurikaan kiinnosta, kuten omallakin kohdallani on.

Pentti kertoo kolumnissaan, että klassikkokirjalistan antanut professori perusteli
kaunokirjallisuuden tarpeellisuutta juristille muun muassa sillä, että ymmärrys maailmasta ja
kyky asettua muiden asemaan paranisi: “Kukaan ei pystyisi ymmärtämään maailmaa tai
päättämään oikeasta tai väärästä ilman, että osaisi asettua muiden ihmisten asemaan tai
tuntisi riittävästi muiden ihmisten tarinoita. Paras ja ehkä ainoa tapa elää elämää muiden
ihmisten silmin, on lukea kirjoja.” Kaunokirjallisuuden lukemisen vaikutusta kykyyn ymmärtää
muita ihmisiä on myös tutkittu. Anniina Walliuksen kirjoittamassa uutisessa “Tutkimus: Hyvä
kirjallisuus kehittää kykyä ymmärtää muita ihmisiä” (Yle 5.10.2013) kerrotaan tutkimuksesta,
jossa selvisi, että korkeakirjallisuutta lukeneet ihmiset muun muassa tunnistivat muiden
ihmisten tunteita selvästi paremmin kuin muut. Empatia ja muiden ymmärtäminen on tärkeää
ja lisää sekä omaa että muiden hyvinvointia, ja sitä tuskin on nykymaailmassa ainakaan liikaa,
päinvastoin.

Mielenkiintoista Walliuksen uutisoimassa tutkimuksessa on, että kyky ymmärtää muita ei
parantunut merkittävästi niillä, jotka lukivat “jännää-mutta-kaavamaista-kirjallisuutta”, vaan
niillä, jotka lukivat “sellaista [kirjallisuutta], jossa vastuu jää lukijoille ja joka siksi herättää
heissä laajan kirjon tunteita”. Kaikki kirjallisuus ja lukeminen ei ole samanarvoista, ja siksi on
ymmärrettävää, että klassikoita suositaan. Luen itsekin mieluiten niitä, sillä niistä tietää jo
etukäteen, että ne ovat hyviä, muuten ne tuskin olisivat päässeet klassikon asemaan.
Tietenkin on sellaisiakin hyviä kirjoja, jotka eivät vain syystä tai toisesta ole tulleet tunnetuiksi,
mutta klassikon kohdalla todennäköisyys, ettei kirja ole lukemisen arvoinen, on huomattavasti
pienempi.

Pentin kolumnin professorin ja Walliuksen uutisoiman tutkimuksen mainitsemat maailman
ymmärtäminen ja empatia ovat epäilemättä tärkeitä asioita, ja kaunokirjallisuuden lukeminen
voi tutkitustikin edistää niitä, mutta muitakin keinoja varmasti löytyy. Nykyään muita keinoja voi
myös olla enemmän kuin ennen, sillä globalisaation ja tiedonvälityksen parantumisen ansiosta
ihmisten elämänpiiri on yhä laajempi ja tunnemme yhä enemmän erilaisia tarinoita.
Esimerkiksi sosiaalista mediaa ei ennen ollut, uutisointi oli hitaampaa ja vähäisempää ja
ulkomaille matkustaminen harvinaisempaa. Vaihto-opiskelijana oleminen avartanee maailmaa
enemmän kuin minkään kirjan lukeminen, ja toisaalta sosiaalisen median selailu taitaa
avartaa yleensä vähemmän. Keinoja ymmärryksen lisäämiseen on kuitenkin vaikea laittaa
paremmuusjärjestykseen, koska toisaalta vaihto-opiskelu myös vie selvästi enemmän aikaa ja
median selailu vähemmän kuin kirjojen lukeminen.

Klassikoita on yleisesti totuttu pitämään yleissivistykseen kuuluvina ja kaunokirjallisuuden
lukemista hyödyllisenä. Näin voi ollakin, mutta kaunokirjallisuuden tärkeyttä ja varsinkin
käsitettä yleissivistys saa ja kannattaa myös kyseenalaistaa. Jos kokee pärjäävänsä
elämässä riittävän hyvin ilmankin antiikin kulttuurin tuntemista tai Seitsemän veljeksen ja
Kalevalan lukemista, kuten suuri osa taitaa kokeakin, ei välttämättä ole opetettu apina.
Sellainen voi olla myös se, joka ajattelee, että klassikoita vain kuuluu lukea, koska ne ovat
klassikoita.


Teksti: Anna Lohi

PERJANTAIESSEE: Naisen paikka

Mikä on naisen asema yhteiskunnassa? Feminisimi ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ovat

nykyään näkyvässä asemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kummatkin aiheet synnyttävät

ihmisissä jyrkkiä mielipiteitä, minkä vuoksi niistä myös riidellään. Ääriajatukset vievät kuitenkin

keskustelun pois sen ydinsanomasta: kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet maailmassa riippumatta

sukupuolesta. Länsimaissa moni asia on jo tasa-arvoinen, ja joidenkin ihmisten mielestä sen eteen

ei enää tarvitsisi tehdä töitä. Ihmiset, jotka näin ajattelevat, ovat olleet kuitenkin syy siihen, miksi

epätasa-arvoisuus on voinut maailman historiassa vallita niin pitkään.

Aleksis Kiven vuonna 1870 julkaistu romaani Seitsemän veljestä kertoo nimensä mukaisesti

seitsemästä veljeksestä, miehistä, jotka Jukolan ja Impivaaran metsissä rellestävät ja metsästävät

joutuen ongelmiin niin toisten ihmisten, härkien kuin oman juomisensakin kanssa. Naisia ei tähän

kansallisen klassikkoromaanimme noin kolmeen sataan sivuun mahdu liiaksi, mutta kyllä heitäkin

on; ovathan he äitejä, vaimoja ja tyttäriä. Tämä ei ole sattumaa, sillä yhteiskunta on aina tarvinnut

naisia näissä rooleissa jo ihmiskunnan säilymisen vuoksi. Ongelma kuitenkin on siinä, että arvostus

on jäänyt usein puolitiehen. Vaikka naisia on noin puolet väestöstä, ei heitä historian kirjoissa paljoa

näy. On toki Jeanne d’Arc, Marie Antoinette, kuningatar Victoria ja kuningatar Elisabeth, mutta

suhteessa miehiin merkittäviä naisia, jotka historia muistaa, on hyvin vähän. Tietenkin taustalla on

epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä, minkä vuoksi naisille oli melkein mahdotonta päästä

asemiin, joissa he olisivat voineet tehdä historiallisia päätöksiä ja tekoja.

Iida Rauhalammin 19.3.2019 yle.fi:ssä julkaistu artikkeli Koko kansan henkilöt ovat edelleen miehiä -

Ketä suomalaista suurnaista fanitat eniten? ottaa huomioon historian luomat puitteet ja siksi

nostaakin esille lähihistorian päätökset. Rauhalammi kertoo Matti Nykäsen kuoleman jälkeen

nousseesta keskustelusta valtiollisten hautajaisten sukupuolijakaumasta. Suomessa vuodesta 1921

75 miestä ja vain neljä naista ovat saaneet valtiolliset hautajaiset. Artikkelin mukaan vuodesta 1989

valtiolliset hautajaiset on suotu vain merkittävissä asemissa olleille poliitikoille sekä “erityistä

kansallista merkitystä omaaville henkilöille”. Kuitenkin esimerkiksi taiteilija ja yhteiskunnallisesti

aktiivinen Tove Jansson ja jopa YK:n pääsihteeriksi yltänyt Helvi Sipilä jäivät ilman valtiollisia

hautajaisia. Voikin pohtia, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos he olisivat olleet miehiä.

Jos naisia ja tyttöjä ei kunnioiteta, seuraukset voivat olla myös miehille huonot. Esimerkiksi yhden

lapsen politiikan ollessa vielä Kiinassa voimassa, lapsen haluttiin olevan juuri poika. Tämä johti

siihen, että järkyttävän suuri määrä tyttölapsia tapettiin tai hylättiin. Seuraukset näkyvät nyt, kun

kiinalaismiehiä on paljon enemmän kuin kiinalaisnaisia, minkä vuoksi osa miehistä ei saa itselleen

vaimoa vaikka haluaisi. Kiven Seitsemässä veljeksessä Juhanin mentyä naimisiin Männistön Venlan kanssa saavat he ensin kaksi tyttölasta ja sitten vasta pojan. Juhani pettyi kummallakin

ensimmäisellä kerralla, koska olisi halunnut pojan. Sellaisen kuitenkin synnyttyä oli hänen isänsä ilo

ylimmillään. Poika nimettiin isänsä mukaan Juhaniksi ja hänestä tuli isänsä lempilapsi. Juhanin

tapauksessa ei ollut kuitenkaan kyse siitä, etteikö tämä olisi rakastanut myös tyttäriään, sillä toisen

tyttärensä syntymän jälkeen “yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: ‘Jumala

siunatkoon sikiötäni kuitenkin!’” Asetelma on silti yhteiskunnallisella tasolla vaarallinen, jos naisista

kyllä välitetään, mutta ei vain yhtä paljon kuin miehistä.

Kiven romaanissa veljiä on seitsemän kappaletta, minkä vuoksi lukijan samaistuminen edes johonkin

heistä on todennäköistä. Aapo on perheen rauhanrakentaja, Simeoni saarnaa Sanasta ja on pihin

puoleinen, Eero on ovela ja sanoissaan pisteliäs - lisäksi on vielä Timo, Juhani, Lauri ja Tuomas.

Seitsemän erilaista henkilökuvaa, joissa kuitenkin on jotain samaa. Onhan sitä seitsemän veljestä,

seitsemän päivää viikossa, katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä ja vieläpä seitsemän

sakramenttiakin. Ihmisellä on, mistä valita, mutta seitsemän vaikuttaa olevan noin osapuilleen se

sopiva määrä vaihtoehtoja. Mutta entä jos on nainen? Onko silloinkin tyydyttävä seitsemään

veljekseen, joista valita, vai onko tarjolla jokin erillinen lista? Toisaalta, miksi asettaa naisia ja miehiä

vastakkain? Vastakkainasettelu ja erittely ovat omiaan kasvattamaan epätasa-arvoisuutta.

Seitsemän veljestä on kuitenkin vain kirja, eikä kaikissa kirjoissa aina pidä esiintyä edustajia

jokaisesta vähemmistöstä ja ihmisryhmästä. On täysin hyväksyttävää, että on kirjoja, tauluja ja muita

teoksia, joissa esiintyy vain miehiä, vain naisia tai vain ihmisiä sen enempää sukupuolta tai muuta

taustaa määrittelemättä. Kulttuurin kannalta olisikin mukavaa, että kaikenlaisista ihmisistä

kerrottaisiin. Näin ei kuitenkaan ole. Rauhalammin artikkelissa muistutetaan, että kolmen viime

vuoden aikana on tehty esimerkiksi kotimaisia elokuvia miehistä, mutta ei yhdestäkään merkittävästä

naisesta. Ristiriitainen nainen päähenkilönä on Rauhalammin mukaan yhä harvinainen.

Aleksis Kiven romaanissa veljekset eivät ole lähimainkaan täydellisiä. He ovat äkkipikaisia,

kovakalloisia ja monesti alkoholi on todella heille “miestä väkevämpää”. Nämä luonteenpiirteet

kuitenkin tekevät heistä lähestyttävämpiä lukijoille. Kiven veljekset ovat yhtä aitoja omine vikoineen

ja ominaisuuksineen kuin kirjan lukijatkin. Romaanissa itsessään veljesten käytös ei kuitenkaan ole

hyväksyttävää, kuten ei heidän lukutaidottomuutensakaan. Veljekset ovatkin joutua useamman

kerran kirjassa oikeuden eteen. Naisten käytös puolestaan ei sen kummemmin ole aina täysin

suotavaa kirjassa. Esimerkiksi Timon vaimon toiminta Timon tullessa ryyppyreissulta kotiin voitaisiin

nykyään perustellusti luokitella kotiväkivallaksi: “läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan

tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava

äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä.” Kirjan mukaan emännän tulisi olla

jumalaapelkäävä ja ahkera. Lisäksi emännän oletettiin hoitavan kotityöt, ja Eeron vaimoa hieman

nuhdeltiinkin taidon puutteesta, vaikka tämä ansioituneesti hoivasikin lastaan. Neidon puolestaan

pitäisi kirjan mukaan esimerkiksi käyttäytyä “ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti” vieraan

miehen pyytäessä tanssiin. Vaikka naisilta odotetut ominaisuudet ovat vanhanaikaisia ja ankarampia

kuin miehillä, on Kiven kunniaksi katsottava ainakin se, että hän tasapuolisesti kuvasi kirjassaan

sekä miehiä että naisia, jotka käyttäytyvät vastoin odotuksia.

Vaikka Aleksis Kivi kuvasi vanhanaikaisia malleja vastustavia ihmisiä jo 1800-luvulla, yhä edelleen

joidenkin mielestä naisten tulisi käyttäytyä hyvin, mutta aikuisten miesten rellestys saatetaan ohittaa

“pojat on aina poikia” - tyyppisillä lausahduksilla. Vahva nainen koetaan usein ärsyttävänä, kun taas

vastaavasti käyttäytyvä mies on kunnioitettu. Kaikkien tulisi kuitenkin saada tavoitella omia

unelmiaan, kunhan ei vahingoita muita sitä tehdessään. Naisten ja miesten asemien tarkastelulla ei

myöskään pyritä siihen, että toisille pitäisi antaa etuoikeuksia tai helpotuksia. Naisille ei pitäisi antaa

palkintoja, virkoja tai näkyvyyttä vain siksi, että he ovat naisia. Heille pitäisi kuitenkin antaa samat

mahdollisuudet kuin miehillekin, koska he ovat ihmisiä. Mies ei saisi olla enää se, mihin verrataan,

vaan sukupuolta tärkeämpiä tulisi olla teot. Niin naisia kuin miehiäkin tulisi palkita, koska he ovat sen

ansainneet.

Teksti: Kristiina Kamppinen