Näytetään tekstit, joissa on tunniste ÄI05. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ÄI05. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. huhtikuuta 2020

PERJANTAIESSEE: Ajattoman klassikon muotokuva

Klassikkokirjan tietää, vaikkei sitä olisi lukenutkaan. Jokaiselle tulee jonkinlainen mielleyhtymä vaikka Romeosta ja Juliasta tai Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka alusta loppuun ei teoksia olisi koskaan kolunnutkaan. Kuten Mark Twainin kuuluisa sitaatti sanoo: “Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.” Omalla lukulistallani keikkui ties kuinka monta vuotta Oscar Wilden kulttiklassikko Dorian Grayn muotokuva (1891). Olen lukenut blogitekstejä kirjailijan elämästä ja älyttömän määrän tiivistelmiä ja arvosteluja itse kirjasta. Kun vihdoin ja viimein päätin romaaniin tarttua, oli reaktio kaikilla siitä kuulevilla tutuillani sama: “Mun on itsekin pitänyt lukea se jo vaikka kuinka kauan!” Miksi klassikon aloittaminen sitten tuntuu niin vastenmieliseltä? Onko kyseessä jokin alitajuntainen pelko siitä, että koska kyseessä oleva teos on vanha, sen on pakko olla myös puuduttava ja raskas? Myönnän itsekin, että miettiessäni seuraavaa kirjaa jonka lukisin, kallistun lähes aina nykykirjallisuuden puolelle. Sen kokee turvallisena ja tuttuna, sillä nykykirjallisuudesta samaistumispintaa on huomattavasti helpompaa löytää. Klassikot eivät kuitenkaan ole klassikkoja turhan takia, vaan niiden sisältö saattaa yllättää nykylukijan perinpohjaisesti. Vielä tänäkin päivänä innokkaat kirjallisuuden ystävät ympäri maailman käy suutelemassa Oscar Wilden hautakiveä yksinkertaisesta syystä - Dorian Grayn muotokuva on mestariteos.

1800-luvun loppuun sijoittuva kauhuromanttinen romaani on täynnä filosofiaa, pohdintaa identiteetistä ja moraalista, sekä muista suurista ajattomista kysymyksistä. Helmet-kirjastopalveluiden nettisivuilla julkaistussa artikkelissa Mikä tekee klassikosta klassikon? (4.1.2017) kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola pohtii juuri olemassaolon suurten kysymysten käsittelemisen olevan yksi klassikon tunnusmerkeistä: “Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen.” Romaanissa nuori ja kaunis Dorian Gray rakastuu omaan muotokuvaansa ja surkuttelee kauneuden katoavaisuutta. Erehdyksen myötä Grayn sielu yhdistyy muotokuvaan, jolloin synnit ja vanhentuminen näkyvät vain taulussa, mutta mies itse pysyy elämänsä loppuun asti ulkoisesti nuorena ja viehättävänä. Lopussa Grayn yrittäessä tuhota kuvottavaksi muuttunutta taulua, tappaa hän vahingossa itsensä. Tärkeimpiä teemoja teoksessa ovat moraalin ja oman identiteetin suhde, hyvän ja pahan rajan häilyvyys sekä kuolemattomuuden käsitteen pohtiminen. Dorian Gray oli viaton nuorukainen joka ihastui syvästi paheelliseen Lordi Henryyn, mistä alkoi rappion ja syntien alamäki. Moneen otteeseen Graylla oli mahdollisuus valita toisin, olla hyvä ja kunniallinen. Miksi kuitenkaan kääntyä takaisin, kun intohimojen ja itsekkyyden tielle on jo lähdetty? Teemat itsessään ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä, kuten klassikon teemojen tulee Annolan mielestä ollakin. Nykykirjallisuudessa niitä vain käsiteltäisiin todennäköisesti eri lähtökohdista. Aiheiden käsittely 1800-luvun Englannin hämyisissä salongeissa ja illalliskutsuilla on kuitenkin nykylukijalle kaivattua vaihtelua 2010-luvun klassikkojen ohella. Esimerkiksi Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on uskomattoman vaikuttava teos ystävyydestä, järkyttävistä salaisuuksista ja minuuden rakentumisesta. Aikakausi ja lähtökohdat ovat teoksissa täysin erilaiset, mutta temaattisesti voi vaikuttunut lukija löytää niistä paljon samaa. Itselleni Dorian Grayn muotokuva oli hienoin lukukokemus ehdottoman suosikkikirjani Pienen elämän jälkeen.

“Seuraavana päivänä hän pysyi sisällä talossa ja itse asiassa suurimman osan päivää omassa huoneessaan, sillä hän oli sairas kuolemanpelosta vaikka ei elämästä sinänsä välittänytkään”, kuvataan Dorian Grayn päivien kulkua. Annola kirjoittaa artikkelissaan, että klassikoista lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. En pelkää kostonhimoista tappajaa, mutta virke sai nauramaan ääneen. Sairaana kuolemanpelosta täälläkin ollaan, vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo viidettätoista päivää! Kauniin ironisia virkkeitä ja sanavalintoja on kirjassa ylipäätään paljon. Oscar Wilde oli paradokseja rakastava esteetikko, filosofisia dilemmoja ja kauniita asioita ihasteleva pohdiskelija - aivan kuten minä itsekin. Romaanin ja lukukokemuksen hienous piileekin ennen kaikkea yksinkertaisuudessaan uskomattoman ihastuttavassa  ja lohduttavalla tavalla samaistuttavassa kielessä: “-- Muistan sinun sanoneen, että hyvillä päätöksillä on eräs onneton taipumus - ne tehdään aina liian myöhään.”

Vaikka Suvi Annola korostaakin klassikon määritelmää pohtiessaan teemoja, ajan kestämistä ja suuria kysymyksiä, toteaa hän klassikon muodostumisen voivan perustua myös teoksen erilaisuuteen ja oman aikansa haastamiseen. Se on merkittävä tekijä. Mielestäni klassikosta tekee kiinnostavan nimenomaan se, jos teosta on ilmestymisaikanaan paheksuttu ja se on herättänyt paljon keskustelua. Työmiehen vaimo, Seitsemän veljestä, jopa saatananpalvonnasta syytetyt Harry Potterit! Hyvä klassikko on jollain tapaa kantaaottava ja kysymyksiä herättävä. Miten klassikon asemaan voisi edes päätyä kirja, joka ei ole herättänyt vahvoja mielipiteitä puoleen ja toiseen? Juuri keskustelun synnyttäminen ja kansan kohauttaminen tekee klassikoista mielestäni mielenkiintoisia. Ilmestyttyään Dorian Grayn muotokuva sai jyrkän vastaanoton, ja sitä pidettiin häpeällisenä moraalittomuuksien ja homoseksuaalisten viittausten takia. Kirjan julkaiseminen omana aikanaan oli rohkea teko ja senkin takia se kiinnostaa. Tämän takia klassikkoja ei ikinä saisi irrottaa omasta historiallisesta kulttuurikontekstistaan - Dorian Grayn muotokuva ei kaikessa erinomaisuudessaan saavuttaisi tänä päivänä samanlaista suosiota, sillä tapahtumat eivät yksinkertaisesti olisi nykypäivän mittapuulla yhtä kohahduttavia ja paheksuttuja. “Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena”, Annola toteaa. Dorian Grayn muotokuva täyttää lähes kaikki klassikon määritelmät, joita Annola artikkelissaan pohtii. Se käsittelee syvimpiä kysymyksiä ja teemoja, on ajaton, haastoi omaa aikaansa, on edelleen luettu, sekä on kielellisesti ja juonellisesti loistava. Elämäni klassikko.

“Ja mitä taas uskomiseen tulee, niin minähän uskon mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta”, kuuluu lempisitaattini kirjasta. Säästelin klassikon lukemista ehkä vähän tietoisestikin, sillä en halunnut siihen yhdistämäni mystiikan tunteen katoavan. Pelko osoittautui turhaksi. Oscar Wildestä olen ollut kiinnostunut jo pitkään ja puhunut hänestä paljon ystävilleni. Irlannin matkaltaan paras ystäväni toi tuliaiseksi mukin, jossa karismaattinen kirjailija hymyilee tunnetun lausahduksensa vieressä: “Älä koskaan rakasta ketään, joka kohtelee sinua kuin olisit tavallinen.” Sitaatti kuvaa hyvin myös klassikkoromaanin tunnelmaa, jossa symboliikka ja estetiikka ovat vahvassa roolissa. Aavistin jo etukäteen, että pitäisin romaanista, mutta en ajatellut, että näinkin paljon. Jonain päivänä matkustan monien muiden tavoin Pariisiin, vain suudellakseni Oscar Wilden hautaa.

Reetta Salovirta

Ps. Ensi viikolla vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa – myös Martsarilaisessa!

torstai 27. helmikuuta 2020

Lukisitko seuraavaksi klassikon?


Martsarin kakkonen Karoliina Koivumäki vinkkaa omat suosikkiklassikkonsa Martsarilaisen lukijoille – olkaapa hyvät.

Mikä on vanhin lukemasi kirja? Luetko aina uutuuksia tai modernin ajan kirjoja? Tekisikö mieli kokeilla jotain erilaista? Lukea ajattomia tarinoita, joihin edelleen viitataan ja joita luetaan uudestaan? Haluaisitko kenties lisätä tietämystäsi kirjallisuuden historiasta?

Klassikoita ei kannata, eikä pidäkään lukea vain äikänopejen mieliksi. Vaan sen vuoksi, että ne ovat edelleen ihan pirun hyviä. Klassikot tarjoavat ajattomia tarinoita, jotka on taidokkaasti kirjoitettu (vaikkakin ovat välillä pitkäveteisiä ja sivujuonet rönsyilevät sinne tänne) ja jotka ovat jättäneet jäljen kulttuuriimme. Niitä lainataan, niistä tehdään elokuvia ja niitä suositellaan.


Mary Shelley, Frankenstein (1818)

Mitä jos putoaisit lukiosta ja loisit omilla käsilläsi hirviön?

Kyllä, Victor Frankenstein eli myöhäisiä teinivuosiaan, kun hän onnistui ratkaisemaan elämän arvoituksen ja herättämään ruumiinpalasista tehdyn olennon eloon. Tämä kuitenkin kostautui ja Victor joutui maksamaan suuren hinnan tieteellisistä kokeistaan.

Frankenstein kannattaa lukea jo siksi, että populäärikulttuuri ei tee kunniaa kirjalle. Frankensteinin “hirviö” ei ole örisevä vihreä mies, vaan komea, sivistyneesti puhuva filosofi, kuten tämä lainaus hirviöltä osoittaa:
"Life, although it may only be an accumulation of anguish, is dear to me, and I will defend it.” – Mary Shelley, Frankenstein



Robert Louis Stevenson, Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886)

Mitä jos onnistuisit erottamaan hyvän ja pahan?

“Ihminen ei ole yksi, vaan kaksi.”  – R.L. Stevenson, Tri. Jekyll ja Mr. Hyde
Kirja, joka kuvaa hyvän ja pahan taistelua yhden miehen sisällä kuin salapoliisiromaani. Tämä kirja on kuin luotu niille, jotka haluavat pohdiskella moraalia ja etiikkaa mutta myös nauttia kutkuttavasta tarinasta.

Mr. Gabriel John Uttersonin ystävä tohtori Henry Jekyll alkaa käyttäytyä omituisesti, ja Mr. Utterson päättää lähteä tutkimaan tämän käytöksen syitä, jotka paljastuvat paljon synkemmiksi kuin hän osasi odottaa.
Kirjan pohjalta on tehty myös erinomainen peli puhelimelle: Mazm Jekyll and Hyde


William Shakespeare (1564–1616)

Hyppää renessanssin ajan yläluokan kommelluksiin ja koe todellista draamaa!

William Shakespeare on ehkä maailman tunnetuin näytelmäkirjailija, ja on siihen syytäkin. Shakespearelta löytyy valtava kokoelma näytelmiä ja sonetteja, jotka viihdyttävät nykylukijaakin. Tässä lista muutamista suosituimmista:

  • Tragedioita:
    • Macbeth
    • Hamlet
    • Romeo ja Julia
  • Komedioita: 
    • Paljon melua tyhjästä 
    • Kesäyön unelma 


Oscar Wilde, Dorian Grayn muotokuva (1890)

Ikuinen nuoruus, muuttuvia muotokuvia ja pari homoa

“ – Mitä on taide? – Se on tauti. – Rakkaus? – Illuusio. – Uskonto? – Uskon muodikas korvike. – Olet skeptikko. – En ikinä! Skeptisismi on uskon alku. – Mikä sinä olet? – Määrittely on rajoittamista.” – Oscar Wilde, Dorian Grayn muotokuva
Mitä tekisit, jos yksi kaunis päivä huomaisit muotokuvasi vanhenevan, kun itse pysyt nuorena? Turmelisiko se sinut tyystin? Näin käy kuvan kauniille Dorian Graylle, jonka harras toive olla ikuisesti nuori käy toteen.

Tässä vasta on kirja, jolla on paljon tarjottavaa. Mukaan mahtuu rakkautta, syntiä, murha sekä filosofista pohdintaa nuoruudesta ja ihmisen luonteesta. Jos minua pyydettäisiin suosittelemaan 1800-luvun kirjaa, jossa lgtb+-teemat näkyvät, se olisi ehdottomasti Dorian Grayn muotokuva, sillä päähahmoista se paistaa jopa 1800-luvun siveyden läpi.



Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan (1967)

Saatana vierailee 30-luvun Moskovassa, liriin joutuva neuvostokirjalija kokee elämänsä rakkauden, ja Pontius Pilatus selvittelee välejään Jeesuksen kanssa.

“Käsikirjoitukset eivät pala.” – Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan

Ingressi kertoo kaiken. Juoni liikkuu näillä kolmella tasolla ja käänteet pitävät otteessaan koko kirjan ajan. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, joka tunnetaan myös nimellä Mestari ja Margarita, pursuaa mielikuvitusta. Se on vahvaa satiiria 30-luvun Neuvostoliitosta ja tarjoaa roiman annoksen mustaa huumoria. Tämä teos on niin omaa luokkaansa, että kaksi henkilöä menivät naimisiin, koska he molemmat pitivät kirjasta.



perjantai 24. toukokuuta 2019

PERJANTAIESSEE: Naisen paikka

Mikä on naisen asema yhteiskunnassa? Feminisimi ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ovat
nykyään näkyvässä asemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kummatkin aiheet synnyttävät
ihmisissä jyrkkiä mielipiteitä, minkä vuoksi niistä myös riidellään. Ääriajatukset vievät kuitenkin
keskustelun pois sen ydinsanomasta: kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet maailmassa riippumatta
sukupuolesta. Länsimaissa moni asia on jo tasa-arvoinen, ja joidenkin ihmisten mielestä sen eteen
ei enää tarvitsisi tehdä töitä. Ihmiset, jotka näin ajattelevat, ovat olleet kuitenkin syy siihen, miksi
epätasa-arvoisuus on voinut maailman historiassa vallita niin pitkään.

Aleksis Kiven vuonna 1870 julkaistu romaani Seitsemän veljestä kertoo nimensä mukaisesti
seitsemästä veljeksestä, miehistä, jotka Jukolan ja Impivaaran metsissä rellestävät ja metsästävät
joutuen ongelmiin niin toisten ihmisten, härkien kuin oman juomisensakin kanssa. Naisia ei tähän
kansallisen klassikkoromaanimme noin kolmeen sataan sivuun mahdu liiaksi, mutta kyllä heitäkin
on; ovathan he äitejä, vaimoja ja tyttäriä. Tämä ei ole sattumaa, sillä yhteiskunta on aina tarvinnut
naisia näissä rooleissa jo ihmiskunnan säilymisen vuoksi. Ongelma kuitenkin on siinä, että arvostus
on jäänyt usein puolitiehen. Vaikka naisia on noin puolet väestöstä, ei heitä historian kirjoissa paljoa
näy. On toki Jeanne d’Arc, Marie Antoinette, kuningatar Victoria ja kuningatar Elisabeth, mutta
suhteessa miehiin merkittäviä naisia, jotka historia muistaa, on hyvin vähän. Tietenkin taustalla on
epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä, minkä vuoksi naisille oli melkein mahdotonta päästä
asemiin, joissa he olisivat voineet tehdä historiallisia päätöksiä ja tekoja.

Iida Rauhalammin 19.3.2019 yle.fi:ssä julkaistu artikkeli Koko kansan henkilöt ovat edelleen miehiä -
Ketä suomalaista suurnaista fanitat eniten? ottaa huomioon historian luomat puitteet ja siksi
nostaakin esille lähihistorian päätökset. Rauhalammi kertoo Matti Nykäsen kuoleman jälkeen
nousseesta keskustelusta valtiollisten hautajaisten sukupuolijakaumasta. Suomessa vuodesta 1921
75 miestä ja vain neljä naista ovat saaneet valtiolliset hautajaiset. Artikkelin mukaan vuodesta 1989
valtiolliset hautajaiset on suotu vain merkittävissä asemissa olleille poliitikoille sekä “erityistä
kansallista merkitystä omaaville henkilöille”. Kuitenkin esimerkiksi taiteilija ja yhteiskunnallisesti
aktiivinen Tove Jansson ja jopa YK:n pääsihteeriksi yltänyt Helvi Sipilä jäivät ilman valtiollisia
hautajaisia. Voikin pohtia, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos he olisivat olleet miehiä.

Jos naisia ja tyttöjä ei kunnioiteta, seuraukset voivat olla myös miehille huonot. Esimerkiksi yhden
lapsen politiikan ollessa vielä Kiinassa voimassa, lapsen haluttiin olevan juuri poika. Tämä johti
siihen, että järkyttävän suuri määrä tyttölapsia tapettiin tai hylättiin. Seuraukset näkyvät nyt, kun
kiinalaismiehiä on paljon enemmän kuin kiinalaisnaisia, minkä vuoksi osa miehistä ei saa itselleen
vaimoa vaikka haluaisi. Kiven Seitsemässä veljeksessä Juhanin mentyä naimisiin Männistön Venlan kanssa saavat he ensin kaksi tyttölasta ja sitten vasta pojan. Juhani pettyi kummallakin
ensimmäisellä kerralla, koska olisi halunnut pojan. Sellaisen kuitenkin synnyttyä oli hänen isänsä ilo
ylimmillään. Poika nimettiin isänsä mukaan Juhaniksi ja hänestä tuli isänsä lempilapsi. Juhanin
tapauksessa ei ollut kuitenkaan kyse siitä, etteikö tämä olisi rakastanut myös tyttäriään, sillä toisen
tyttärensä syntymän jälkeen “yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: ‘Jumala
siunatkoon sikiötäni kuitenkin!’” Asetelma on silti yhteiskunnallisella tasolla vaarallinen, jos naisista
kyllä välitetään, mutta ei vain yhtä paljon kuin miehistä.

Kiven romaanissa veljiä on seitsemän kappaletta, minkä vuoksi lukijan samaistuminen edes johonkin
heistä on todennäköistä. Aapo on perheen rauhanrakentaja, Simeoni saarnaa Sanasta ja on pihin
puoleinen, Eero on ovela ja sanoissaan pisteliäs - lisäksi on vielä Timo, Juhani, Lauri ja Tuomas.
Seitsemän erilaista henkilökuvaa, joissa kuitenkin on jotain samaa. Onhan sitä seitsemän veljestä,
seitsemän päivää viikossa, katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä ja vieläpä seitsemän
sakramenttiakin. Ihmisellä on, mistä valita, mutta seitsemän vaikuttaa olevan noin osapuilleen se
sopiva määrä vaihtoehtoja. Mutta entä jos on nainen? Onko silloinkin tyydyttävä seitsemään
veljekseen, joista valita, vai onko tarjolla jokin erillinen lista? Toisaalta, miksi asettaa naisia ja miehiä
vastakkain? Vastakkainasettelu ja erittely ovat omiaan kasvattamaan epätasa-arvoisuutta.
Seitsemän veljestä on kuitenkin vain kirja, eikä kaikissa kirjoissa aina pidä esiintyä edustajia
jokaisesta vähemmistöstä ja ihmisryhmästä. On täysin hyväksyttävää, että on kirjoja, tauluja ja muita
teoksia, joissa esiintyy vain miehiä, vain naisia tai vain ihmisiä sen enempää sukupuolta tai muuta
taustaa määrittelemättä. Kulttuurin kannalta olisikin mukavaa, että kaikenlaisista ihmisistä
kerrottaisiin. Näin ei kuitenkaan ole. Rauhalammin artikkelissa muistutetaan, että kolmen viime
vuoden aikana on tehty esimerkiksi kotimaisia elokuvia miehistä, mutta ei yhdestäkään merkittävästä
naisesta. Ristiriitainen nainen päähenkilönä on Rauhalammin mukaan yhä harvinainen.
Aleksis Kiven romaanissa veljekset eivät ole lähimainkaan täydellisiä. He ovat äkkipikaisia,
kovakalloisia ja monesti alkoholi on todella heille “miestä väkevämpää”. Nämä luonteenpiirteet
kuitenkin tekevät heistä lähestyttävämpiä lukijoille. Kiven veljekset ovat yhtä aitoja omine vikoineen
ja ominaisuuksineen kuin kirjan lukijatkin. Romaanissa itsessään veljesten käytös ei kuitenkaan ole
hyväksyttävää, kuten ei heidän lukutaidottomuutensakaan. Veljekset ovatkin joutua useamman
kerran kirjassa oikeuden eteen. Naisten käytös puolestaan ei sen kummemmin ole aina täysin
suotavaa kirjassa. Esimerkiksi Timon vaimon toiminta Timon tullessa ryyppyreissulta kotiin voitaisiin
nykyään perustellusti luokitella kotiväkivallaksi: “läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan
tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava
äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä.” Kirjan mukaan emännän tulisi olla
jumalaapelkäävä ja ahkera. Lisäksi emännän oletettiin hoitavan kotityöt, ja Eeron vaimoa hieman
nuhdeltiinkin taidon puutteesta, vaikka tämä ansioituneesti hoivasikin lastaan. Neidon puolestaan
pitäisi kirjan mukaan esimerkiksi käyttäytyä “ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti” vieraan
miehen pyytäessä tanssiin. Vaikka naisilta odotetut ominaisuudet ovat vanhanaikaisia ja ankarampia
kuin miehillä, on Kiven kunniaksi katsottava ainakin se, että hän tasapuolisesti kuvasi kirjassaan
sekä miehiä että naisia, jotka käyttäytyvät vastoin odotuksia.

Vaikka Aleksis Kivi kuvasi vanhanaikaisia malleja vastustavia ihmisiä jo 1800-luvulla, yhä edelleen
joidenkin mielestä naisten tulisi käyttäytyä hyvin, mutta aikuisten miesten rellestys saatetaan ohittaa
“pojat on aina poikia” - tyyppisillä lausahduksilla. Vahva nainen koetaan usein ärsyttävänä, kun taas
vastaavasti käyttäytyvä mies on kunnioitettu. Kaikkien tulisi kuitenkin saada tavoitella omia
unelmiaan, kunhan ei vahingoita muita sitä tehdessään. Naisten ja miesten asemien tarkastelulla ei
myöskään pyritä siihen, että toisille pitäisi antaa etuoikeuksia tai helpotuksia. Naisille ei pitäisi antaa
palkintoja, virkoja tai näkyvyyttä vain siksi, että he ovat naisia. Heille pitäisi kuitenkin antaa samat
mahdollisuudet kuin miehillekin, koska he ovat ihmisiä. Mies ei saisi olla enää se, mihin verrataan,
vaan sukupuolta tärkeämpiä tulisi olla teot. Niin naisia kuin miehiäkin tulisi palkita, koska he ovat sen
ansainneet.


Teksti: Kristiina Kamppinen