Miltä tuntuu olla vanha? Vaikea sanoa. En ole elänyt tällä maapallolla tarpeeksi tietääkseni
vastauksen. Ehkä sitten kuudenkymmenen vuoden päästä palaan tähän esseeseen, jos Googlen
palvelut ovat vielä olemassa tai jos olen vielä elossa tai jos maailmaa ei pommiteta poroksi
ydinaseilla siihen mennessä. Elämä kuitenkin menee niin nopeasti. Vuodet tuntuvat vierähtäneen
sekunneissa. Aika kuluu, halusimme tai emme. En ole varma sitaatin alkuperäisyydestä, mutta jostain
olen kuullut, että kannattaa elää jokainen päivä niin kuin se olisi viimeisesi. Mutta eihän päivässä
ehdi tekemään juuri mitään. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Olemme siitä valveilla noin
neljätoista tuntia. Puolet siitä menee koulussa tai töissä, ja vain murto-osa jäljelle jäävästä ajasta jää
oikeasti omaan käyttöön. Päivät menevät, aika kuluu. Tik tok, tik tok. Meillä on rajattu aika täällä;
miltä tuntuu, kun se aika käy vähiin? Suomalainen mies elää nykypäivänä keskimäärin
seitsemänkymmentäkolmevuotiaaksi ja kuolee. Naiset elävät vähän pidempään, ja sitten kuolevat
hekin. Naps, ja se oli siinä. Syntymä, lapsuus, teini-ikä, aikuisuus, vanhuus ja kuolema. Elämä jatkuu.
Ehkä näkökulmaa vanhuuteen avaa paremmin Tuomas Kyrön katkelma hänen kirjoittamastaan
romaanista Mielensäpahoittaja (2010). Tekstin minäkertoja on 80-vuotias mies. Katkelmassa hän
kommentoi terveyskeskuksen lääkäriä: “Poninhäntäkloppi, jotkut farmarit ja lenkkarit jalassa, teki
muistiinpanot tietokoneelle eikä paperille niin kuin Ilmari Kivinkinen.” Kertoja jatkaa lääkärin
solvausta ja ajattelee sitä, miten kaikki oli ennen paremmin ja asiat hoidettiin perinteisesti. Vaikka
teksti on fiktiota, muistuttaa kertoja vahvasti joitakin tapaamiani korkeamman ikäluokan ihmisiä. En
tiedä. Ehkä jotkut vanhukset vain tykkäävät olla ärsyttäviä ja ovat olleet nuorempinakin samanlaisia.
Ei vanhuus kuitenkaan ole mikään tekosyy olla suunnattoman ärsyttävä muita kohtaan. On mukavia
ihmisiä, ja on ärsyttäviä ihmisiä, kuten katkelman kärttyisä vanha mies. Mielensäpahoittajan
katkelma kuitenkin avaa näkökulmaa vanhusten elämään. Onhan varmaan jokseenkin turhauttavaa
tippua kyydistä, etenkin nyt alati jatkuvan teknologian murroksen aikana. Vanhuudessa tuntuu
varmasti turhauttavalta, ja kyllähän se ärsyttää, kun asialle ei voi mitään. Se, mikä oli normaalia
heidän nuoruudessaan, on syrjäytetty jollain uudella ja erilaisella.
Mainitsin aloituskappaleessa sen, miten en tiedä miltä tuntuu olla vanha. On vaikeaa laittaa itseäni
esimerkiksi omien isovanhempieni kenkiin – heille ikää on kuitenkin jo ehtinyt kertyä. On vaikeaa
samaistua siihen, mistä ei ole kokemusta. Voi kuitenkin yrittää. Päällepäin katsottuna ei huomaa,
mitä vanhemmat ihmiset ajattelevat vanhuudesta. Pitää kuitenkin katsoa pintaa syvemmälle. Jos
kysyisin, kuinka vanha olet, vastaisitko kysymykseen? Todennäköisesti kyllä. Hyvä, koska niin
minäkin. Olen seitsemäntoista. Helppoa.
Muistan, kun pari vuotta sitten kysyin omilta isovanhemmiltani saman kysymyksen. “Kuinka vanha
olet?” Kumpikaan ei kuitenkaan aluksi vastannut, vaan he kiertelivät ja kaartelivat kysymystä kuin
se olisi hakeutuva ohjus etsimässä maalitauluaan. Jouduin todella inttämään, että sain vastauksen irti
heistä. “Ei puhuta siitä”, ukki sanoi kun kysyin. En silloin ihan ymmärtänyt. Se on normaali
kysymys. Ei siinä ole mitään loukkaavaa. Aivan neutraali letkautus, jossa ei ollut mitään taka-
ajatuksia. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän, miksi he eivät halunneet puhua siitä. Ikä muistuttaa
vanhuudesta, ja välttämättömästä. Jotkut mieluummin sulkevat totuuden pois mielestään kuin
puhuvat siitä. Se on yksi psyykkisen itsesäätelyn keinoista. Vanhana tuntuu varmaan haikealta
muistella nuoruutta, kaikkea mitä tuli tehtyä ja asioita joita ei. Asioita ja tunteita, jotka nyt ovat vain
muistoja menneisyydestä. Ei tietyssä iässä voi enää mennä skeittamaan kavereiden kanssa tai
ottamaan äkkilähtöä vieraaseen maahan. Se tuntuu tietysti rajoittavalta. On vain rippeitä entisestä
minästä. Se on surullista kuvitella, jotenkin melankolista.
Sirkka-Liisa Kivelän puheenvuorossa runontologiassa Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus (2005)
kerrotaan vanhuudesta ja siihen liittyvistä näkemyksistä. Kivelä tulkitsee puheenvuorossaan kahta
vanhuuteen liittyvää asennetta. Hän kertoo, että “Kielteiset kokemukset muokkaavat asenteita toiseen suuntaan.” Kivelä jatkaa sitten siitä, miten jotkut pitävät vanhuutta huonona elämänvaiheena täynnä
sairauksia ja raihnaisuutta. “Kuolema fyysisen elämän loppuna on pelottava. Koska vanhuus
useimmiten edeltää kuolemaa, myös se koetaan pelottavana”, kertoo Kivelä. Se on totta. Kuolema on
pelottava asia. Emme voi oikeastaan tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tyhjyyttä, taivas,
uudelleensyntyminen? Absoluuttista totuutta ei yksinkertaisesti löydy. Kivelä kommentoi, miten
vaikeat asiat pyritään kieltämään. Olen samaa mieltä. Vaikka se ei olisi oikein, joskus vain kielletään
epämukavat ajatukset ja suljetaan ne pois mielestä coping-keinona. Siksi vanhuuteen liittyy pelkoa ja
epäluuloa. Koska mieluusti suljemme ajatuksen kuolemasta pois, suljemme myös vanhukset
vanhainkoteihin ja laitoksiin. Kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta se on myös vaikeaa.
Kaikkien ikäluokkien, myös vanhuksien, olisi hyvä oppia puhumaan kuolemasta.
Vanhuus saattaa olla ei niin toivottu, mutta suurimmalle osalle välttämätön osa elämää ja sen
kiertokulkua. Se on jotain, mikä kannattaa oppia hyväksymään, ja jotain, mitä olisi hyvä pyrkiä
ymmärtämään. Kannattaa nauttia siitä rajallisesta ajasta, joka meillä täällä on.
Teksti: Nimim. Big Sugar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti