Harva uskoo kaikkea, mitä internetistä lukee. Tieto on niin kirjavaa, ja liikkeellä tiedetään olevan väärää tietoa, rahaa tavoittelevia huijareita, yhteiskunnan heikentämiseen pyrkiviä valeuutisia ja kaikkea muutakin hölynpölyä. Vaikeampi kysymys on, mitä sitten pitäisi uskoa. Esimerkiksi keskustelupalstoilla harvoja tietoja on helppo aukottomasti todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään, ja välillä tuntuu kuin kaikki tieto olisi samanarvoista, yhtä subjektiivista ja näkökulmasta riippuvaa. Vaikka tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, voi vaikuttaa mahdottomalta tietää, mikä osa siitä on oikeasti luotettavaa.
Koska ei ole olemassa yleistä totuutta, on monia vaihtoehtoisia totuuksia, joilla on omat kannattajakuntansa. Tuomo Tammisen artikkelissa “Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin” (Helsingin Sanomat, 1.9.2015) käytetään termiä vahvistusvinouma, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen vastaanottaa helpommin ennakkoluulojaan ruokkivaa tietoa. Vahvistusvinouman lisäksi vaihtoehtoisten totuuksien kuplia synnyttää artikkelin mukaan se, että ihminen hakeutuu helpommin samalla tavalla ajattelevien seuraan. Näiden kuplien yhteentörmäykset ilmenevät usein nettiraivona lehtien kommenttipalstoilla, keskustelupalstoilla ja muualla sosiaalisessa mediassa.
Tammisen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan “verkossa vihamateriaalia kohdanneet nuoret luottivat sekä tuntemattomiin että läheisiin ihmisiin vähemmän kuin ne, jotka olivat välttyneet vihapuheelta.” Tulos on mielestäni ymmärrettävä jo siksikin, että kun näkee erilaisilla, epäluotettaviltakin vaikuttavilla totuuksilla olevan kannatusta, alkaa väkisinkin miettiä, mihin itse uskoo. Entä jos he ovat kuitenkin oikeassa, jos eivät kaikessa niin edes jossakin? Ja mitä jos se, etten usko heitä, johtuukin siitä, että olen itse kuplani vanki? Vaikuttaahan se vahvistusvinouma minuunkin.
Luottamusta mediasta saataviin tietoihin heikentää myös se, että tieto on aina jossain määrin subjektiivista. Pawel Kuczynskin kuvassa “Periscope” (2013) on hahmo, joka kurkistaa Facebook-logon muotoisella periskoopilla kalteroidusta ikkunasta, joka olisi muuten liian korkealla, jotta siitä voisi nähdä. Kuvaa voi tulkita niin, että sosiaalinen media paljastaa epäkohtia ja heikentää yksityisyyttä, mutta myös niin, että tiedot ikkunan takana olevista asioista ovat sen varassa, mitä periskoopin käyttäjä näkee yhdestä pienestä ikkunasta ja mitä hän näkemästään kertoo tai jättää kertomatta.
Eräässä Venäjä-aiheisessa kirjassa käytettiin Periscope-kuvan kanssa samankaltaista vertausta: suomalaisten käsitykset Venäjästä ovat hajanaisia kuin ihmisillä, jotka tirkistelevät pimeään mökkiin pienistä, eri puolella mökkiä olevista raoista ja riitelevät siitä, kenen näkemät asiat ovat totta. Vertauksen voi hyvin laajentaa koskemaan Venäjän lisäksi muitakin kiistanalaisia aiheita, kaikkea maahanmuutosta oikeanlaisen ruokavalion kautta ilmastonmuutokseen.
Sosiaalista mediaa voi siis subjektiivisuuden takia pitää usein epäluotettavana. Toisaalta kaikki tieto on subjektiivista, joten voiko mihinkään muuhunkaan uskoa sen enempää? Jere Lundströmin mielipidekirjoituksen “Kynästä lähtee nykyään kovin vaimea ääni” (Helsingin Sanomat, 30.7.2015) perusteella vastaus on kyllä. Lundströmin mukaan ajatusten kirjoittaminen kynällä paperille hidastaisi tiedon tuottamista ja leviämistä, jolloin ihmiset eivät julkaisisi ajatuksiaan heti, kun ne tulevat mieleen, vaan jäisi aikaa harkinnalle. Tätä ei tietenkään tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti, että luotettavien tekstien tulisi olla nimenomaan kynällä kirjoitettuja, mutta varmasti esimerkiksi
tietokirjan tai laajan uutisartikkelin kirjoittaja miettii tekstinsä luotettavuutta ja sen julkaisemisen järkevyyttä enemmän kuin satunnaisen keskustelupalstan kommentin kirjoittaja.
Jos siis todella haluaa luotettavaa tietoa jostakin aiheesta, kannattaa mahdollisuuksien mukaan tutustua aihetta koskevaan kirjallisuuteen. Toinen tärkeä seikka luotettavaa tietoa etsiessä on lukea mahdollisimman monia erilaisia lähteitä, jolloin todennäköisesti myös oppii tunnistamaan aihetta koskevan luotettavan lähteen epäluotettavasta. Jos jossakin lähteessä esimerkiksi ei mainita jotakin sellaista, mitä lähes kaikissa muissa lähteissä pidetään merkittävänä, luotettavuutta on syytä epäillä.
Yleensä ihminen ei kuitenkaan jaksa eikä ehdi perehtyä huolella joka ikiseen aiheeseen, josta on liikkeellä ristiriitaista tietoa. Tällöin voi olla hyvä idea antaa asian vain olla ja hyväksyä, ettei tiedä koko totuutta, yhtenäistä sellaista kun ei yleensä ole edes olemassa. Siitä, jos yksittäinen ihminen onkin väärässä, ei yleensä ole kovinkaan merkittävää haittaa, ainakaan niin kauan kun ei levitä muillekin totuutena tietoja, joiden ei tiedä olevan totta. Myös äärimmäisiä, valtavirrasta tai virallisista lähteistä kovin paljon poikkeavia näkemyksiä on tietämättömän hyvä välttää. Ei kannata esimerkiksi syödä täysin päinvastaisella tavalla kuin yleisten ravintosuositusten mukaan kannattaisi, jos ei tiedä ravitsemuksesta mitään. Yleisesti ottaen merkittävimmistä asioista, esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän toimintatavoista tai siitä, millaisia ovat turvalliset rakennukset, päättävät kuitenkin alaan perehtyneet asiantuntijat. Vallanpitäjät taas valitaan tavallaan näkemysten keskiarvon perusteella eli äänestämällä.
Nykyajan tietojen ja totuuksien sekamelskassa erehtymistä pelkäävän kannattaa myös muistaa, että ihmisten väärät luulot eivät ole vain 2000-luvun ilmiö vaan ihmiset ovat aina olleet väärässä. Nykyisin tietoa on vain saatavilla enemmän, ja tilanne on oikeastaan menneisyyteen verrattuna sikäli parempi, että monenlaisia näkemyksiä yhdistellään, koetellaan ja kyseenalaistetaan sen sijaan, että tyydyttäisiin vallitsevaan vain siksi, ettei muutakaan ole.
Anna Lohi
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
