Näillä näkymin viimeiseksi jäänyt paperinen äidinkielen tekstitaidon koe raapusteltiin pari viikkoa sitten maanantaina. Koetilanteessa en ainakaan itse kuullut historian siipien havinaa tuskailultani. Vasta näin jälkikäteen olen tajunnut, etteivät tulevat abiturientit pääse enää nauttimaan epäinhimillisen kokoisista aineistovihoista ja vastauspapereihin hukkumisesta.
Tekstitaidon koetta ei osannut pelätä sopivissa määrin, järjestettiinhän se hyvissä ajoin ennen lukulomaa. Omalla kohdallani tajusin kevään kirjoitusten starttaavan tekstitaidon kokeella sitä edeltävänä sunnuntai-iltana. Valmistautuminen kokeeseen jäikin syömättä jääneiden eväiden tekemiseksi ja ylimääräisten lyijykynien etsimiseksi. Koeaamuna olo oli silti rauhallinen, sillä ennen koetta tehty preli ja tekstitaidon vastauksen syvimpään luonteeseen pureutuva kertauskurssi antoivat loppusilauksen kolmen vuoden aikana opituille taidoille.
Silloin kun minä olin nuori, kirjoittaminen ei tarkoittanut näppäimistön naputtelua.
Koe alkoi kuten arvata saattoi. Aineistovuori tehtävineen löysi tiensä pöydälle, sali hiljeni lukuun ottamatta suurharvinaisuudeksi Vantaan oppilaitoksissa käynyttä ilmastointia. Paperinen koe tuijotti minua uhkaavasti aineistossa olleen Ruben Stillerin silmillä. Nyt oli tosi kyseessä. Näitä vastauksia arvioisivat myöhemmin sensorit, joille olin aiemmin kaikkien abiturienttien tavoin maksanut naurettavan suuren summan siitä, että he antavat arvosanaksi muun kuin varman laudaturin.
Koeaikaa oli kuusi tuntia, tehtävävaihtoehtoja viisi, ja niistä kolmeen tuli vastata. Paikalla piti olla vähintään kolme tuntia, jonka jälkeen salista sai poistua. Työsarka tuntui mielettömältä, sillä jokaisen vastauksen suunnitteluun ja kirjoittamiseen voisi käyttää keskimäärin kaksi tuntia. En uskonut, että mitenkään voisin ehtiä vastata kolmeen kysymykseen tuossa ajassa. Kertauskurssilla oli osoitettu tärkeäksi, että alkuun piti päästä mahdollisimman nopeasti. Jo ensi minuuteilla tuntui, etten saanut tehtyä yhtäkään havaintoa koko aineistonipusta sen lisäksi, että aineisto itsessään oli epäkäytännöllinen ja tuhti. Epätoivo valtasi mieleni. En voisi mitenkään saada koetta valmiiksi määräajassa.
Olin tehnyt kokeen kahdessa tunnissa.
Liikuntasalista poistuttuani murjaisin salin ovien ulkopuolella oleskelleelle Ahosen Nikolle: "Helpot i:t pois", suuntasin auditorioon, noudin tavarani ja poistuin rakennuksesta. Heti kokeen päätettyäni oli sangen tyhjä, mutta myös helpottunut olo. Päässäni soi toistuvasti Klaus Salon lausahdus: "Puolipiste, tuo taitavan kirjoittajan merkki. Käytän sitä siitä huolimatta". Juuri tuolla hetkellä se tuntui parhaiten pukevan ajatukseni sanoiksi, vaikken puolipistettä kokeessa käyttänytkään.
Lähtiessäni heitin kaihoisan katseen pöytäjalkapallopöytiin. Niilläkään en kohta enää pelaisi. Lukiohan oli aivan loppusuoralla! Vasta tekstitaidon kokeen jälkeen tajusin, että edessä olisi paljon vapautta ja valintoja tehtäväksi. Ensimmäinen, ja yksi tärkeimmistä valinnoista oli edessä aivan lähitulevaisuudessa. Millaisen penkkariasun haluaisin?
Tatu Mustonen
Kirjoittaja on abiturientti, ammattityötön ja huuhaahumanisti, joka saattaa silloin tällöin käyttää heikkolaatuista huumoria kirjoituksissaan.
