PERJANTAIESSEE: Keho elämän koreografina

Jotta voin kokea kehoni omakseni, minun tulee tuntea se läpikotaisin. Toki tunnistan itseni peilistä, kun vilkaisen peilikuvaani nopeasti matkalla kotoa ulos, mutta tämä ei riitä perusteelliseen ymmärrykseen omasta kehosta. Olen viettänyt tunteja peilin edessä, ihan vain tarkastellakseni itseäni. Jokainen kerta on erilainen, keho ei koskaan tunnu samalta, mutta jokaisen kerran jälkeen koen kuitenkin, että tunnen kehoni taas hieman paremmin. Ikään kuin se olisi minusta irrallinen olento, jota yritän päivittäin lähestyä, ymmärtääkseni sitä. 

Jokainen neliömillimetri on tärkeä. Ennen pitkää peiliin tuijottaminen käy kuitenkin tylsäksi. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, yhteinen keskustelu voi riittää aluksi, mutta jossain vaiheessa on keksittävä yhteistä tekemistä, jolloin itse tutustuminen jää taka-alalle, ja tilalle tulee yhteinen tekeminen tai päämäärä. Sama pätee kehoon tutustuessa. Kehon kanssa voi tehdä ihan mitä ikinä haluaa. Minun kohdallani se on tanssi.

Tanssin kautta voin ikään kuin soveltaa oppimaani kehostani ja syventää ymmärrystä siitä. Tiedän miltä se näyttää paikallaan, mutta entä miltä se näyttää liikkeessä, entä ylösalaisin tai aivan totaalisen solmussa lattialla? Minulle tanssi on kuin lapsenomaista liikehdintää, jonka tarkoitus ei ole näyttää kovinkaan hyvältä. Tarkoitus on, että tanssi tuntuu hyvältä ja kumpuaa jostain syvältä sisältä. Tanssi on kehon taidetta. Keho kertoo tarinan liikkeillä, tunteilla ja ilmeillä. Tanssiessa ei kysytä muiden mielipiteitä tai toimita niin kuin odotetaan. Yleisesti ottaen taide ei ajattele muiden mielipiteitä. Taiteen on kannettava itse itsensä, eikä se pyytele anteeksi. Ruumis on jokaisen ihmisen oma taideteos, joka saa elää niin paljon kuin annamme sen elää. Tielle usein vaan sattuu ympäristön saastuttama mieli. 

Ympäristön vaatimukset kulkeutuvat ulkopuolelta mieleen, mielestä kehoon. Taide, sen sijaan, kulkeutuu kehosta mieleen, mielestä ympäristöön. Tällöin keho ohjaa ajatuksiamme, tunteitamme ja aikomuksiamme, jolloin voi syntyä jotain uutta ja kaunista maailmaan, oli se sitten tanssia, kirjoittamista, laulamista tai puhdasta itsevarmuutta. Jos taas ohjat annetaan ympäristölle, oma keho tuntuu riittämättömältä eikä lainkaan omalta. Taidetta ei voi pakottaa, eikä näin ollen omaa kehoaan, taideteostaan, voi pakottaa yhteiskunnan tarjoamaan muottiin. Se ei yksinkertaisesti riitä.

Minun tapani tutustua kehooni on tanssi, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Anna Pihlajaniemi kirjoittaa haastattelussaan "Taiteilija Iiu Susiraja: 'Olen paksu ja onnellinen'" (Kodin Kuvalehti, 30.12.2014) taiteilijan matkasta oman kehon hyväksymiseen. Lapsena kiusattu Pirre Karvinen, nykyisin Iiu Susiraja, on taiteilija, joka ei kuviaan ja videoitaan selittele. Pihlajaniemi kirjoittaa kyseiselle taiteilijalle merkittävästä hetkestä, eli ensimmäisen kameran hankinnasta. Kyseisellä kameralla Susiraja on ottanut ensimmäiset valokuvansa ja oivaltanut, että hänen työssään on potentiaalia. 

"Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän." Siinä, missä tanssija hyödyntää peiliä, Susiraja hyödyntää kameraa. Väline on eri, mutta käyttötarkoitus tismalleen sama. Pitää oppia tarkastelemaan itseään objektiivisesti taideteoksena, eikä subjektiivisesti ympäristön ohjaamana palasena. Tämän opittuaan voi arvostaa myös niitä osia itsessään, jotka eivät miellytä itseä tai muita. Työvälineen käyttö voi aluksi tuntua raskaalta. Jokainen meistä katsoo itseään päivittäin peilistä, mutta usein pää täyttyy negatiivisuudella, ei mahdollisuudella luoda jotain uutta. Samoin otamme itsestämme jatkuvasti kuvia, mutta jokaisesta kuvasta löytyy virheitä, ja usein kuvista kelpaa noin yksi sadasta. Nämä arkipäiväiset toimintatavat tulisi muuttaa, jotta yhteistyö onnistuisi: "'Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.'” Saman päätöksen olen tehnyt peilin kanssa.

Ajatus siitä, että jokainen ihminen on taideteos, on abstrakti, mutta mielestäni toimivampi kuin yhteiskuntamme malli. Ajattelemme, että jokaisen tulisi mahtua tiettyyn muottiin, olla tietynlainen ollakseen riittävä. Tällöin elämästä tulee kovin mustavalkoista. On helppoa sanoa, kuka kelpaa ja kuka ei, jos vertailuun riittävät tietyt kriteerit. Taiteen puolestaan oletetaan aina olevan jotain uutta ja erikoista. Taidetta sanotaan huonoksi, mikäli se toistaa vanhoja kaavoja. Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää, eikä pitäisi olla ihmisten tulkinnassakaan: "--jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa", jokainen myös tulkitkoon omaa kehoaan miten haluaa.

Entä jos työvälineenä ei olekaan peili tai kamera vaan rooli? Päivi Ängeslevä kirjoittaa artikkelissaan "Miesten kesken" (Suomen Kuvalehti, 12.3.2017) tavallisten miesten rakentamasta teatteriesityksestä ja sen synnystä. Ängeslevä kirjoittaa siitä, kuinka ryhmä sai alkunsa: Kohta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuva Marko Taiminen kyseenalaisti miehen roolia yhteiskunnassa ja halusi rikkoa stereotyyppisen mieskuvan, johon kuuluu esimerkiksi lihaksikkuus ja tunteiden piilossa pitäminen: "Vertais- eli yhteisöteatterissa mies voisi vapautua ulkoisen roolinsa paineista ja jäsennellä ajatuksiaan. Hän olisi yhdenvertainen muiden ryhmäläisten kanssa." Taiminen etsi ryhmäänsä noin kymmenen miestä ja vauhdikkaat harjoitukset alkoivat. 

Ryhmässä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on: "Teatterissa hän vapautuu huolista, harjoittelee irti päästämistä. Näyttämöllä voi päättää, miten tulee esille. Voi siirtyä roolista toiseen, leikkiä." Rooli antaa ihmiselle mahdollisuuden sulkea omat ajatukset pois ja nähdä maailma eri näkökulmasta. Jälleen edetään keho edellä, ei mieli edellä. Jos näyttelijä lavalla alkaa miettiä, lopputulos on aina sama: "en mä keksi mitää". Et varmaan keksi, koska yrität ajatella asiaa subjektiivisesti itsesi kautta, eli toisin sanoen mietit, mikä olisi hauskaa, mikä olisi vaikuttavaa, mitäköhän nuo muut haluavat nähdä ja niin edelleen. Jos ympäristö ohjaa mieltä, keho sammuu, mutta jos keho ohjaa mieltä, syntyy rooli. Rooli, jonka avulla voi päästää irti muiden mielipiteistä.

Minulle näytteleminen on kuin seuraava taso tanssista. Edelleen kaikki lähtee kehosta, näytteleminen vain avaa uusia ulottuvuuksia tanssimiseen. Siihen lisätään elementtejä, kuten ääni, sanat ja arkipäiväinen liikehdintä. Yhdessä ne luovat uudenlaisen kokemuksen omasta kehosta ja sen toiminnasta. 

Oman kehon lähestyminen sisältäpäin on haastavaa, koska meille tuputetaan joka suunnalta ulkoisia vaihtoehtoja. Loppujen lopuksi kaikki tiet palaavat yksilöön itseensä, joten jossain vaiheessa oman kehon kuunteleminen on pakko aloittaa. Haasta siis itsesi ja anna kehosi viedä sinut kohti jotakin uutta. Oli se sitten tanssi tai jokin aivan muu, tärkeää olisi oppia kuuntelemaan oman kehon viestejä ympäristön viestien sijaan. Oman kehon kanssa toimeentulo on joka tapauksessa pitkä ja uuvuttava matka, joten suosittelen, että siitä tekee itselleen nautinnollisen.

Kirjoittaja ei halua nimeään julkaistavan.

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.