Harva uskoo kaikkea, mitä internetistä lukee. Tieto on niin kirjavaa, ja liikkeellä tiedetään olevan väärää tietoa, rahaa tavoittelevia huijareita, yhteiskunnan heikentämiseen pyrkiviä valeuutisia ja kaikkea muutakin hölynpölyä. Vaikeampi kysymys on, mitä sitten pitäisi uskoa. Esimerkiksi keskustelupalstoilla harvoja tietoja on helppo aukottomasti todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään, ja välillä tuntuu kuin kaikki tieto olisi samanarvoista, yhtä subjektiivista ja näkökulmasta riippuvaa. Vaikka tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, voi vaikuttaa mahdottomalta tietää, mikä osa siitä on oikeasti luotettavaa.
Koska ei ole olemassa yleistä totuutta, on monia vaihtoehtoisia totuuksia, joilla on omat kannattajakuntansa. Tuomo Tammisen artikkelissa “Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin” (Helsingin Sanomat, 1.9.2015) käytetään termiä vahvistusvinouma, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen vastaanottaa helpommin ennakkoluulojaan ruokkivaa tietoa. Vahvistusvinouman lisäksi vaihtoehtoisten totuuksien kuplia synnyttää artikkelin mukaan se, että ihminen hakeutuu helpommin samalla tavalla ajattelevien seuraan. Näiden kuplien yhteentörmäykset ilmenevät usein nettiraivona lehtien kommenttipalstoilla, keskustelupalstoilla ja muualla sosiaalisessa mediassa.
Tammisen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan “verkossa vihamateriaalia kohdanneet nuoret luottivat sekä tuntemattomiin että läheisiin ihmisiin vähemmän kuin ne, jotka olivat välttyneet vihapuheelta.” Tulos on mielestäni ymmärrettävä jo siksikin, että kun näkee erilaisilla, epäluotettaviltakin vaikuttavilla totuuksilla olevan kannatusta, alkaa väkisinkin miettiä, mihin itse uskoo. Entä jos he ovat kuitenkin oikeassa, jos eivät kaikessa niin edes jossakin? Ja mitä jos se, etten usko heitä, johtuukin siitä, että olen itse kuplani vanki? Vaikuttaahan se vahvistusvinouma minuunkin.
Luottamusta mediasta saataviin tietoihin heikentää myös se, että tieto on aina jossain määrin subjektiivista. Pawel Kuczynskin kuvassa “Periscope” (2013) on hahmo, joka kurkistaa Facebook-logon muotoisella periskoopilla kalteroidusta ikkunasta, joka olisi muuten liian korkealla, jotta siitä voisi nähdä. Kuvaa voi tulkita niin, että sosiaalinen media paljastaa epäkohtia ja heikentää yksityisyyttä, mutta myös niin, että tiedot ikkunan takana olevista asioista ovat sen varassa, mitä periskoopin käyttäjä näkee yhdestä pienestä ikkunasta ja mitä hän näkemästään kertoo tai jättää kertomatta.
Eräässä Venäjä-aiheisessa kirjassa käytettiin Periscope-kuvan kanssa samankaltaista vertausta: suomalaisten käsitykset Venäjästä ovat hajanaisia kuin ihmisillä, jotka tirkistelevät pimeään mökkiin pienistä, eri puolella mökkiä olevista raoista ja riitelevät siitä, kenen näkemät asiat ovat totta. Vertauksen voi hyvin laajentaa koskemaan Venäjän lisäksi muitakin kiistanalaisia aiheita, kaikkea maahanmuutosta oikeanlaisen ruokavalion kautta ilmastonmuutokseen.
Sosiaalista mediaa voi siis subjektiivisuuden takia pitää usein epäluotettavana. Toisaalta kaikki tieto on subjektiivista, joten voiko mihinkään muuhunkaan uskoa sen enempää? Jere Lundströmin mielipidekirjoituksen “Kynästä lähtee nykyään kovin vaimea ääni” (Helsingin Sanomat, 30.7.2015) perusteella vastaus on kyllä. Lundströmin mukaan ajatusten kirjoittaminen kynällä paperille hidastaisi tiedon tuottamista ja leviämistä, jolloin ihmiset eivät julkaisisi ajatuksiaan heti, kun ne tulevat mieleen, vaan jäisi aikaa harkinnalle. Tätä ei tietenkään tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti, että luotettavien tekstien tulisi olla nimenomaan kynällä kirjoitettuja, mutta varmasti esimerkiksi
tietokirjan tai laajan uutisartikkelin kirjoittaja miettii tekstinsä luotettavuutta ja sen julkaisemisen järkevyyttä enemmän kuin satunnaisen keskustelupalstan kommentin kirjoittaja.
Jos siis todella haluaa luotettavaa tietoa jostakin aiheesta, kannattaa mahdollisuuksien mukaan tutustua aihetta koskevaan kirjallisuuteen. Toinen tärkeä seikka luotettavaa tietoa etsiessä on lukea mahdollisimman monia erilaisia lähteitä, jolloin todennäköisesti myös oppii tunnistamaan aihetta koskevan luotettavan lähteen epäluotettavasta. Jos jossakin lähteessä esimerkiksi ei mainita jotakin sellaista, mitä lähes kaikissa muissa lähteissä pidetään merkittävänä, luotettavuutta on syytä epäillä.
Yleensä ihminen ei kuitenkaan jaksa eikä ehdi perehtyä huolella joka ikiseen aiheeseen, josta on liikkeellä ristiriitaista tietoa. Tällöin voi olla hyvä idea antaa asian vain olla ja hyväksyä, ettei tiedä koko totuutta, yhtenäistä sellaista kun ei yleensä ole edes olemassa. Siitä, jos yksittäinen ihminen onkin väärässä, ei yleensä ole kovinkaan merkittävää haittaa, ainakaan niin kauan kun ei levitä muillekin totuutena tietoja, joiden ei tiedä olevan totta. Myös äärimmäisiä, valtavirrasta tai virallisista lähteistä kovin paljon poikkeavia näkemyksiä on tietämättömän hyvä välttää. Ei kannata esimerkiksi syödä täysin päinvastaisella tavalla kuin yleisten ravintosuositusten mukaan kannattaisi, jos ei tiedä ravitsemuksesta mitään. Yleisesti ottaen merkittävimmistä asioista, esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän toimintatavoista tai siitä, millaisia ovat turvalliset rakennukset, päättävät kuitenkin alaan perehtyneet asiantuntijat. Vallanpitäjät taas valitaan tavallaan näkemysten keskiarvon perusteella eli äänestämällä.
Nykyajan tietojen ja totuuksien sekamelskassa erehtymistä pelkäävän kannattaa myös muistaa, että ihmisten väärät luulot eivät ole vain 2000-luvun ilmiö vaan ihmiset ovat aina olleet väärässä. Nykyisin tietoa on vain saatavilla enemmän, ja tilanne on oikeastaan menneisyyteen verrattuna sikäli parempi, että monenlaisia näkemyksiä yhdistellään, koetellaan ja kyseenalaistetaan sen sijaan, että tyydyttäisiin vallitsevaan vain siksi, ettei muutakaan ole.
Anna Lohi
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
perjantai 29. maaliskuuta 2019
perjantai 22. maaliskuuta 2019
PERJANTAIESSEE: Nykypäivän media: missä totuudelta viedään jalat
Nykypäivän media: missä totuudelta viedään jalat. Se olisi sopiva mainoslause median markkinointikampanjalle, jos sellainen olisi. Kaikki uskottavuus on kadonnut ja kasvot menetetty moneen kertaan. Joku voisi ihmetellä, kuinka monta kertaa kasvot voikaan menettää. Mediaperheeseen on viime vuosien varrella syntynyt uusi hulivililapsi nimeltään sosiaalinen media. Tämä hirviö löi viimeisen iskun median uskottavuuteen, ja nyt me kaikki saamme kärsiä kuva- ja videomanipulaatiosta ja valeuutisista.
Niin sanottu vanhan ajan media, eli koko median isä, mihin kuuluvat muun muassa uutistoimistot, on luonut perustan koko kansan huiputtamiselle. Muistan kuinka jo pikkupoikana, kun lueskelin Ilta-Sanomien otsikoita kaupan kassajonossa, vanhempani tuputtivat korviini: “Älä usko kaikkea, mitä luet! Ole kriittinen lukiessasi!” En silloin lapsena ymmärtänyt, kuinka syvälle isä-media onkaan ulottanut juurensa.
Media on valehdellut meille aina tavalla tai toisella, maasta tai kielestä riippumatta. Isä-media on varmasti aloittanut vastenmielisen valehtelunsa jo pienenä. Nyt eläkepäivillään isä-media onkin vasta innostunut. Valeuutisia ei ole koskaan uutisoitu näin paljon, ja valeuutisista ei ole koskaan uutisoitu näin paljon. Valeuutiset ovat tämän vuosikymmenen sana. Siitä kertoo myös se, että vasta hiljattain sana “fake news” lisättiin englannin kielen sanakirjaan, kiitos Amerikan oranssin johtajan.
Valeuutisongelma on onneksi paljon suurempi rapakon toisella puolen kuin täällä koti-Suomessa. Donald Trumpin, eli äsken mainitun Amerikan oranssin johtajan, vaalikampanja pohjautui vahvasti median lyttäämiseen, kiusaamiseen ja haukkumiseen. Trump iski jauhoja suuhun Yhdysvaltojen suurimmille uutistoimistoille, eritoten CNN:lle. “Fake news” -sanat kuuluivat Trumpin suusta niin useasti, että niiden merkitys tuli selväksi ympäri maailmaa. Uskoi Trumpin ideologiaan tai ei, hän sekoitti selvien valeuutisten ja uutisten rajan. Kukaan ei enää tiennyt, mihin luottaa mediassa.
Mutta mitä nämä valeuutiset oikein ovat? Mitä tarkoittaa tämä Trumpin luoma villitys? Valeuutinenhan on uutinen, joka on täyttä puppua. Donald Trump leimasi ja leimaa vieläkin, lähes jokaisen uutisen, joka oli tai on jollain tavalla häntä vastaan, valeuutiseksi. Ylikäyttikö Trump valeuutis-sanaa? Kyllä. Käyttikö Trump sitä sanaa väärin? Kyllä. Saiko Trump siten keski-ikäiset, Yhdysvaltojen sisämaassa asuvat, älyttömät ja kouluttamattomat ihmiset äänestämään ja uskomaan häntä? Kyllä. Meidän nykypäivänä tuntemamme sana “valeuutinen” merkityksineen lähti Yhdysvaltojen nykyisen presidentin propagandasta.
Oikeita valeuutisia kuitenkin esiintyy aina silloin tällöin täällä Suomessakin. Tuomo Tamminen kertoo artikkelissaan Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin (Helsingin Sanomat, 1.9.2015), kuinka perinteisen median nuorimmassa lapsosessa eli sosiaalissa mediassa alettiin levittämään valeuutisia liittyen Oulussa tapahtuneeseen 15-vuotiaan tytön raiskaustapaukseen. Netissä levitettiin silloin disinformaatiota tekijöistä. Tekijät olivat huhujen mukaan maahanmuuttajia, vaikka näin ei todellisuudessa ollut. Huhut levisivät kuin rutto, ja monet uskoivat tätä valeuutista. Vaikka artikkelin mukaan uutistoimistot eivät vielä edes olleet ehtineet tarttua juttuun kiinni, voidaan tapausta pitää yhdenarvoisena normaalin valeuutisen kanssa. Uutistoimistothan ottavat nykyään suuren osan jutuistaan sosiaalisesta mediasta. Iso isku median uskottavuudelle.
Toinen vastaava, mutta paljon vakavampi tapaus löytyy jälleen kerran rapakon toiselta puolen. Bostonin maratonin pommi-iskua lähdettiin tutkimaan tavallisten ihmisten toimesta sosiaalisessa mediassa. Reddit-nimisellä sosiaalisen median keskustelupalstalla lähdettiin selvittämään pommi-iskun tekijöitä. Tavalliset tallaajat tekivät FBI:n työn niin hyvin, että saivat puoli tusinaa viatonta ihmistä vankilaan. Kiitos sosiaalinen media! Jälleen yksi isku uskottavuudellesi.
Sosiaalinen media on tullut tunnetuksi mis- ja disinformaation nopeasta leviämisestä. Siellä eivät leviä vain valeuutiset, vaan viime vuosien trendi on ollut kuvamanipulaatio ja manipuloitujen kuvien levittäminen. Kuvamanipulaatiota on harjoitettu jo vuosikymmeniä. Ennen johtajat, kuten Stalin, poistivat kuvistaan esimerkiksi upseereitaan, joita he olivat “puhdistaneet”. Nykyään Instagram-mallit poistavat kuvistaan ryppyjä tai kenties muokkaavat takapuoltaan tai rintojaan suuremmiksi.
Manipuloidut kuvat luovat vääristynyttä totuutta. Ihannevartalon käsitys on muuttunut aivan toisenlaiseksi kuvamanipulaation johdosta. Nykypäivänä omistaa nuorien ihannoiman vartalon, jos takapuolta on laajennettu kaksinkertaiseksi, rinnat venytetty kolme kokoa suuremmiksi, rypyt poistettu naamasta ja vielä kaiken lisäksi syntymämerkit häivytetty pois. Mallit jakavat kuviansa faneilleen, jotka koostuvat suurimmaksi osaksi nuorista tytöistä, jotka haluavat näyttää idoliltaan. He tarttuvat syöttiin ja uskovat, että kuvat ovat muokkaamattomia. Jopa suuret mallitoimistot ovat jääneet kiinni kuviensa muokkaamisesta! Kiitos sosiaalinen media! Vääristät totuutta ja luot mahdottomia kauneusstandardeja. Kenties on sinun syytäsi, että plastiikkakirurgia on nyt niin kova hitti?
Tulevaisuudessa tulee leviämään entistä enemmän manipuloituja videoita. Teknologia kehittyy niin älytöntä vauhtia, että on vaikea uskoa, kuinka paljon videoitakin voi manipuloida. Jos lukee aktiivisesti uutisia, on saattanut nähdä joitakin otsikoita siitä, kuinka joidenkin naamoja pystytään editoimaan pornoleffoihin ja esittää, että kyseinen henkilö esiintyykin siinä. Videomanipulaatio voi pahimmassa tapauksessa tuhota uria ja ihmissuhteita sekä väärentää totuutta niin kuin veljensä kuvamanipulaatio.
Median historiaa Suomessa -tietograafin (Jukola 4, s. 44, Sanoma Pro 2018) perusteella internet ja sosiaalinen media on ollut suomalaisten tärkein media jo vuodesta 2011. Näihin vuosiin on mahtunut mahdoton määrä valeuutisia, manipuloituja kuvia sekä manipuloituja videoita. Onkin onni, että koulussa nykyään opetetaan valeuutisista ja lähdekriittisyydestä, sillä se on taito, jonka merkitys tulevaisuudessa on vielä suurempi. On tärkeää, että osaa pohtia, mihin voi enää luottaa mediassa.
Tatu Rouhiainen
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
Niin sanottu vanhan ajan media, eli koko median isä, mihin kuuluvat muun muassa uutistoimistot, on luonut perustan koko kansan huiputtamiselle. Muistan kuinka jo pikkupoikana, kun lueskelin Ilta-Sanomien otsikoita kaupan kassajonossa, vanhempani tuputtivat korviini: “Älä usko kaikkea, mitä luet! Ole kriittinen lukiessasi!” En silloin lapsena ymmärtänyt, kuinka syvälle isä-media onkaan ulottanut juurensa.
Media on valehdellut meille aina tavalla tai toisella, maasta tai kielestä riippumatta. Isä-media on varmasti aloittanut vastenmielisen valehtelunsa jo pienenä. Nyt eläkepäivillään isä-media onkin vasta innostunut. Valeuutisia ei ole koskaan uutisoitu näin paljon, ja valeuutisista ei ole koskaan uutisoitu näin paljon. Valeuutiset ovat tämän vuosikymmenen sana. Siitä kertoo myös se, että vasta hiljattain sana “fake news” lisättiin englannin kielen sanakirjaan, kiitos Amerikan oranssin johtajan.
Valeuutisongelma on onneksi paljon suurempi rapakon toisella puolen kuin täällä koti-Suomessa. Donald Trumpin, eli äsken mainitun Amerikan oranssin johtajan, vaalikampanja pohjautui vahvasti median lyttäämiseen, kiusaamiseen ja haukkumiseen. Trump iski jauhoja suuhun Yhdysvaltojen suurimmille uutistoimistoille, eritoten CNN:lle. “Fake news” -sanat kuuluivat Trumpin suusta niin useasti, että niiden merkitys tuli selväksi ympäri maailmaa. Uskoi Trumpin ideologiaan tai ei, hän sekoitti selvien valeuutisten ja uutisten rajan. Kukaan ei enää tiennyt, mihin luottaa mediassa.
Mutta mitä nämä valeuutiset oikein ovat? Mitä tarkoittaa tämä Trumpin luoma villitys? Valeuutinenhan on uutinen, joka on täyttä puppua. Donald Trump leimasi ja leimaa vieläkin, lähes jokaisen uutisen, joka oli tai on jollain tavalla häntä vastaan, valeuutiseksi. Ylikäyttikö Trump valeuutis-sanaa? Kyllä. Käyttikö Trump sitä sanaa väärin? Kyllä. Saiko Trump siten keski-ikäiset, Yhdysvaltojen sisämaassa asuvat, älyttömät ja kouluttamattomat ihmiset äänestämään ja uskomaan häntä? Kyllä. Meidän nykypäivänä tuntemamme sana “valeuutinen” merkityksineen lähti Yhdysvaltojen nykyisen presidentin propagandasta.
Oikeita valeuutisia kuitenkin esiintyy aina silloin tällöin täällä Suomessakin. Tuomo Tamminen kertoo artikkelissaan Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin (Helsingin Sanomat, 1.9.2015), kuinka perinteisen median nuorimmassa lapsosessa eli sosiaalissa mediassa alettiin levittämään valeuutisia liittyen Oulussa tapahtuneeseen 15-vuotiaan tytön raiskaustapaukseen. Netissä levitettiin silloin disinformaatiota tekijöistä. Tekijät olivat huhujen mukaan maahanmuuttajia, vaikka näin ei todellisuudessa ollut. Huhut levisivät kuin rutto, ja monet uskoivat tätä valeuutista. Vaikka artikkelin mukaan uutistoimistot eivät vielä edes olleet ehtineet tarttua juttuun kiinni, voidaan tapausta pitää yhdenarvoisena normaalin valeuutisen kanssa. Uutistoimistothan ottavat nykyään suuren osan jutuistaan sosiaalisesta mediasta. Iso isku median uskottavuudelle.
Toinen vastaava, mutta paljon vakavampi tapaus löytyy jälleen kerran rapakon toiselta puolen. Bostonin maratonin pommi-iskua lähdettiin tutkimaan tavallisten ihmisten toimesta sosiaalisessa mediassa. Reddit-nimisellä sosiaalisen median keskustelupalstalla lähdettiin selvittämään pommi-iskun tekijöitä. Tavalliset tallaajat tekivät FBI:n työn niin hyvin, että saivat puoli tusinaa viatonta ihmistä vankilaan. Kiitos sosiaalinen media! Jälleen yksi isku uskottavuudellesi.
Sosiaalinen media on tullut tunnetuksi mis- ja disinformaation nopeasta leviämisestä. Siellä eivät leviä vain valeuutiset, vaan viime vuosien trendi on ollut kuvamanipulaatio ja manipuloitujen kuvien levittäminen. Kuvamanipulaatiota on harjoitettu jo vuosikymmeniä. Ennen johtajat, kuten Stalin, poistivat kuvistaan esimerkiksi upseereitaan, joita he olivat “puhdistaneet”. Nykyään Instagram-mallit poistavat kuvistaan ryppyjä tai kenties muokkaavat takapuoltaan tai rintojaan suuremmiksi.
Manipuloidut kuvat luovat vääristynyttä totuutta. Ihannevartalon käsitys on muuttunut aivan toisenlaiseksi kuvamanipulaation johdosta. Nykypäivänä omistaa nuorien ihannoiman vartalon, jos takapuolta on laajennettu kaksinkertaiseksi, rinnat venytetty kolme kokoa suuremmiksi, rypyt poistettu naamasta ja vielä kaiken lisäksi syntymämerkit häivytetty pois. Mallit jakavat kuviansa faneilleen, jotka koostuvat suurimmaksi osaksi nuorista tytöistä, jotka haluavat näyttää idoliltaan. He tarttuvat syöttiin ja uskovat, että kuvat ovat muokkaamattomia. Jopa suuret mallitoimistot ovat jääneet kiinni kuviensa muokkaamisesta! Kiitos sosiaalinen media! Vääristät totuutta ja luot mahdottomia kauneusstandardeja. Kenties on sinun syytäsi, että plastiikkakirurgia on nyt niin kova hitti?
Tulevaisuudessa tulee leviämään entistä enemmän manipuloituja videoita. Teknologia kehittyy niin älytöntä vauhtia, että on vaikea uskoa, kuinka paljon videoitakin voi manipuloida. Jos lukee aktiivisesti uutisia, on saattanut nähdä joitakin otsikoita siitä, kuinka joidenkin naamoja pystytään editoimaan pornoleffoihin ja esittää, että kyseinen henkilö esiintyykin siinä. Videomanipulaatio voi pahimmassa tapauksessa tuhota uria ja ihmissuhteita sekä väärentää totuutta niin kuin veljensä kuvamanipulaatio.
Median historiaa Suomessa -tietograafin (Jukola 4, s. 44, Sanoma Pro 2018) perusteella internet ja sosiaalinen media on ollut suomalaisten tärkein media jo vuodesta 2011. Näihin vuosiin on mahtunut mahdoton määrä valeuutisia, manipuloituja kuvia sekä manipuloituja videoita. Onkin onni, että koulussa nykyään opetetaan valeuutisista ja lähdekriittisyydestä, sillä se on taito, jonka merkitys tulevaisuudessa on vielä suurempi. On tärkeää, että osaa pohtia, mihin voi enää luottaa mediassa.
Tatu Rouhiainen
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
perjantai 15. maaliskuuta 2019
tiistai 12. maaliskuuta 2019
Martsarilaiset pääsivät kurkistamaan Kirsikkatarhan kulisseihin Helsingin kaupunginteatterissa
ÄI05-kurssilaisten vierailu kohdistui tällä kertaa Helsingin kaupunginteatteriin ohjaaja Lauri Maijalan versioon venäläisen Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kirsikkatarha. Ennen näytöstä kurssilaiset pääsivät teatterin työpajaan sekä kuuntelemaan ohjaajan haastattelua. Menetys, yksinäisyys, häpeä ja eriarvoisuus ovat näytelmän teemoja, joita työpajassa pohdittiin monille koulusta tuttujen draamaharjoitusten avulla.
Vaikka kolmetuntinen klassikkonäytelmä oli osalle opiskelijoista hieman raskas maanantai-illan
viettotapa, monet ihastelivat Kirsikkatarhan upeita lavasteita.
viettotapa, monet ihastelivat Kirsikkatarhan upeita lavasteita.
Ennen näytöstä kuultiin ohjaaja Lauri Maijalan lennokkaita vastauksia
haastattelijana toimineen näyttelijä Sanna-June Hyden kysymyksiin.
haastattelijana toimineen näyttelijä Sanna-June Hyden kysymyksiin.
Teksti & kuvat: Kristiina Kamppinen
torstai 7. helmikuuta 2019
PERJANTAIESSEE: Erilaiset identiteetit luovat monipuolisen maailman
Kansallinen identiteetti on vahva osa ihmistä ja se voi muodostua monista eri osista. Jokaisen ihmisen pitäisi saada sanoa ylpeästi, mistä maasta on kotoisin. Näin asia ei valitettavasti aina ole. Vantaalainen lukiolainen Faisa Kahiye kertoo blogitekstissään Luulin olevani osa tätä yhteiskuntaa (21.10.2015, Ihmisoikeusliitto) kokemuksistaan siitä, minkälaista on tuntea olevansa ulkopuolinen.
Minä tunnen itseni suomalaiseksi, koska olen syntynyt Suomessa, äidinkieleni on suomi ja elän suomalaisten tapojen mukaan. Suomalaisuuteni perustuu varmasti myös osittain siihen, että kukaan ei kyseenalaista kansallisuuttani. Kahiye taas kokee, että hän ei ole suomalainen, koska ihmiset eivät miellä häntä suomalaiseksi. Kahiye on myös saanut osakseen rasistista vihapuhetta. Tämä herättää minussa paljon ärtymystä ja hämmennystä. Miksi ihmiset määrittelevät toisen kansallisuuden ihonvärin mukaan? Ihonväri on yksi sellaisista asioista, joka kulkeutuu juurien mukana sukupolvelta toiselle. Siihen ei yksinkertaisesti voi vaikuttaa, eikä sillä pitäisi olla edes mitään väliä. Artisti Ikenna Ikegwuonu laulaa version Eppu Normaalin kappaleesta Murheellisten laulujen maa (HOK-elannon Youtube-kanava, 5.12.2015) suomalaisuudesta, suomalaisista ja Suomesta. Videolla esiintyvillä ihmisillä on jokaisella oma erilainen etninen taustansa. Ihmisistä välittyy kunnioitus ja arvostus suomalaisuutta sekä omia juuria kohtaan. Kaikilla meillä pitäisi olla samalla lailla kuin videossa esiintyvillä henkilöillä oikeus kokea ylpeyttä omista juuristaan. Niiden mukana tulleista ulkonäöllisistä piirteistä, kuten ihonväristä sekä muista tavoista ja perinteistä. Ihmisten erilaiset lähtökohdat ovat rikkaus ja niitä pitäisi osata arvostaa.
Kahiye kertoo, että maahanmuutosta ja pakolaisista keskustelu on viime aikoina muuttunut. Poliitikoista osa on vastustanut pakolaisia, ja vihapuhe on voimistunut. On mielenkiintoista pohtia, minkälainen kansallinen identiteetti pakolaisilla ja maahanmuuttajilla on. Jos syntymämaassa asiat ovat todella huonosti, kuinka paljon silloin omaa kotimaata pystyy arvostamaan? Uskon, että kokemus asiasta on jokaisella maahanmuuttajalla ja pakolaisella erilainen. Osalle uusi kotimaa voi tuntua todella vieraalle ja oudolle, ja kaipuu entiseen maahan on suuri, kauheuksista, kuten sodista huolimatta. Joillekin taas uusi maa voi olla uusi alku, ja kansallinen identiteetti voi olla helppo rakentaa niin sanotusti puhtaalle pöydälle. Asiaan vaikuttaa myös se, miten me Suomessa syntyneet otamme ihmisiä tänne vastaan. Jos pakolainen kokee epäystävällistä käyttäytymistä muilta, voi kansallinen identiteetti silloin juurtua syntymämaahan. Tällöin on varmasti vaikeaa sopeutua Suomeen. Jos taas suomalaiset kohtelevat kaikkia tasavertaisesti, voi pakolaisen kansallinen identiteetti saada lisämaustetta suomalaisuudesta, ja tällöin Suomi voi tuntua enemmän kodilta kuin pakopaikalta. Niin kuin Ikegwuonukin laulaa: “Syyttömänä syntymään sattui hän”, kukaan ei voi valita mihin maahan syntyy ja siksi on tärkeää, että kohtelemme kaikkia ihmisinä, lähtökohdista riippumatta.
HOK-elannon videosta jää hyvä mieli, vaikka kappaleen sanat ovatkin hieman murheelliset ja surkuhupaisat. Kappaleessa lauletaan juomisesta, kylmästä lumesta, kirveestä, järvistä ja katajaisesta kansasta, joka rypee itsesäälissä. Asioista, jotka mielletään suomalaisiksi. Kulttuuri onkin yksi vahvoista tekijöistä, jotka määrittelevät kansallista identiteettiä. Ilman kulttuuria, maat erottuisivat toisistaan vain maantieteellisesti. Suomalaiseen kulttuurin kuuluu kappalleessa mainittujen asioiden lisäksi muun muassa hiljainen, ystävällinen ja nöyrä käytös. Hirveän usein ei kuule tuntemattomien suomalaisten juttelevan keskenään bussissa, saatipa sitten kehuskelevan itseään suuressa väkijoukossa. Kulttuuriimme kuuluu tietysti myös ruisleipä, salmiakki ja sauna. Kahya arvostaa sitä, että Suomessa on hyvä koulutus ja terveydenhuolto. Nämä asiat vahvistavat myös omaa identiteettiäni. Tunnen kuuluvani yhteisöön, jossa meitä yhdistää jokin. Kahya korostaa myös kiitollisuuttaan Suomea kohtaan, mutta toivoo, että ihmiset täällä suhtautuisivat avoimemmin häneen ja muihin valtaväestöstä erottuviin ihmisiin. Luulisi, että toivo ihmisten hyvyydestä häviää pikkuhiljaa, jos itse olet ystävällinen muille, mutta sinua kohdellaan kuin mitäkin muukalaista. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksa arvostaa sellaista maata, jossa toisia kohdellaan kaltoin.
Elämä maapallollamme sujuisi helpommin, jos me kaikki hyväksyisimme toisemme sellaisina kuin olemme. Jokaisen ihmisen identiteetti muodostuu eri asioista, sillä olemmehan erilaisia. Yhdelle identiteetin vahva osa on uskonto, toiselle se on omat juuret. Kolmas pitää tärkeänä omaa kulttuuriaan. On rikkaus, että ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Muistetaan siis kunnioittaa toinen toisiamme!
Vilma Roos, 18D
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
Minä tunnen itseni suomalaiseksi, koska olen syntynyt Suomessa, äidinkieleni on suomi ja elän suomalaisten tapojen mukaan. Suomalaisuuteni perustuu varmasti myös osittain siihen, että kukaan ei kyseenalaista kansallisuuttani. Kahiye taas kokee, että hän ei ole suomalainen, koska ihmiset eivät miellä häntä suomalaiseksi. Kahiye on myös saanut osakseen rasistista vihapuhetta. Tämä herättää minussa paljon ärtymystä ja hämmennystä. Miksi ihmiset määrittelevät toisen kansallisuuden ihonvärin mukaan? Ihonväri on yksi sellaisista asioista, joka kulkeutuu juurien mukana sukupolvelta toiselle. Siihen ei yksinkertaisesti voi vaikuttaa, eikä sillä pitäisi olla edes mitään väliä. Artisti Ikenna Ikegwuonu laulaa version Eppu Normaalin kappaleesta Murheellisten laulujen maa (HOK-elannon Youtube-kanava, 5.12.2015) suomalaisuudesta, suomalaisista ja Suomesta. Videolla esiintyvillä ihmisillä on jokaisella oma erilainen etninen taustansa. Ihmisistä välittyy kunnioitus ja arvostus suomalaisuutta sekä omia juuria kohtaan. Kaikilla meillä pitäisi olla samalla lailla kuin videossa esiintyvillä henkilöillä oikeus kokea ylpeyttä omista juuristaan. Niiden mukana tulleista ulkonäöllisistä piirteistä, kuten ihonväristä sekä muista tavoista ja perinteistä. Ihmisten erilaiset lähtökohdat ovat rikkaus ja niitä pitäisi osata arvostaa.
Kahiye kertoo, että maahanmuutosta ja pakolaisista keskustelu on viime aikoina muuttunut. Poliitikoista osa on vastustanut pakolaisia, ja vihapuhe on voimistunut. On mielenkiintoista pohtia, minkälainen kansallinen identiteetti pakolaisilla ja maahanmuuttajilla on. Jos syntymämaassa asiat ovat todella huonosti, kuinka paljon silloin omaa kotimaata pystyy arvostamaan? Uskon, että kokemus asiasta on jokaisella maahanmuuttajalla ja pakolaisella erilainen. Osalle uusi kotimaa voi tuntua todella vieraalle ja oudolle, ja kaipuu entiseen maahan on suuri, kauheuksista, kuten sodista huolimatta. Joillekin taas uusi maa voi olla uusi alku, ja kansallinen identiteetti voi olla helppo rakentaa niin sanotusti puhtaalle pöydälle. Asiaan vaikuttaa myös se, miten me Suomessa syntyneet otamme ihmisiä tänne vastaan. Jos pakolainen kokee epäystävällistä käyttäytymistä muilta, voi kansallinen identiteetti silloin juurtua syntymämaahan. Tällöin on varmasti vaikeaa sopeutua Suomeen. Jos taas suomalaiset kohtelevat kaikkia tasavertaisesti, voi pakolaisen kansallinen identiteetti saada lisämaustetta suomalaisuudesta, ja tällöin Suomi voi tuntua enemmän kodilta kuin pakopaikalta. Niin kuin Ikegwuonukin laulaa: “Syyttömänä syntymään sattui hän”, kukaan ei voi valita mihin maahan syntyy ja siksi on tärkeää, että kohtelemme kaikkia ihmisinä, lähtökohdista riippumatta.
HOK-elannon videosta jää hyvä mieli, vaikka kappaleen sanat ovatkin hieman murheelliset ja surkuhupaisat. Kappaleessa lauletaan juomisesta, kylmästä lumesta, kirveestä, järvistä ja katajaisesta kansasta, joka rypee itsesäälissä. Asioista, jotka mielletään suomalaisiksi. Kulttuuri onkin yksi vahvoista tekijöistä, jotka määrittelevät kansallista identiteettiä. Ilman kulttuuria, maat erottuisivat toisistaan vain maantieteellisesti. Suomalaiseen kulttuurin kuuluu kappalleessa mainittujen asioiden lisäksi muun muassa hiljainen, ystävällinen ja nöyrä käytös. Hirveän usein ei kuule tuntemattomien suomalaisten juttelevan keskenään bussissa, saatipa sitten kehuskelevan itseään suuressa väkijoukossa. Kulttuuriimme kuuluu tietysti myös ruisleipä, salmiakki ja sauna. Kahya arvostaa sitä, että Suomessa on hyvä koulutus ja terveydenhuolto. Nämä asiat vahvistavat myös omaa identiteettiäni. Tunnen kuuluvani yhteisöön, jossa meitä yhdistää jokin. Kahya korostaa myös kiitollisuuttaan Suomea kohtaan, mutta toivoo, että ihmiset täällä suhtautuisivat avoimemmin häneen ja muihin valtaväestöstä erottuviin ihmisiin. Luulisi, että toivo ihmisten hyvyydestä häviää pikkuhiljaa, jos itse olet ystävällinen muille, mutta sinua kohdellaan kuin mitäkin muukalaista. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksa arvostaa sellaista maata, jossa toisia kohdellaan kaltoin.
Elämä maapallollamme sujuisi helpommin, jos me kaikki hyväksyisimme toisemme sellaisina kuin olemme. Jokaisen ihmisen identiteetti muodostuu eri asioista, sillä olemmehan erilaisia. Yhdelle identiteetin vahva osa on uskonto, toiselle se on omat juuret. Kolmas pitää tärkeänä omaa kulttuuriaan. On rikkaus, että ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Muistetaan siis kunnioittaa toinen toisiamme!
Vilma Roos, 18D
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
torstai 31. tammikuuta 2019
PERJANTAIESSEE: Asuuko Onni ulkomailla?
Vuoden harmaimman päivän lähestyessä marraskuussa ajatukset kääntyvät itse kullakin usein muistoihin menneen kesän aurinkoisista päivistä tai mieleen pysyvästi hitsautuneista ulkomaanmatkoista. Yhtäkkiä kaikki tuntuu harmaalta ja junnaa paikoillaan. Onni on kadonnut! Ehkä Onneni on muuttanut ulkomaille pakoon marraskuun kosteutta ja pimeyttä, kun minäkin kerran olen kyllästynyt tällaiseen jatkuvaan koiranilmaan. Epäreilua!
Meidät suomalaiset on lukuisia kertoja julkistettu maailman kymmenen onnellisimman kansan joukkoon, todetaan myös Suomen Kuvalehdessä julkaistussa Jukka Ukkolan pakinassa ”Onnen maa” (12/2018). Tarkastellessani ”räntäisen ja riitaisen maamme” päivittäistä menoa – marraskuun harmautta, kiireistä työarkea ja kaiken keskellä, piiskaavassa vesisateessa valittavia suomalaisia – tuntuu toisinaan, etteivät onnellisuustutkijoiden väitteet pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka Suomi olisi tutkimusten mukaan kuinka onnellinen tahansa, on silti kysyttävä, miksi niin moni etsii onnea ulkomailta. Muu maa mustikkaan tehdään vuosittaisia lomamatkoja, havitellaan opiskeluvaihtoja tai työmatkoja pois arjesta – tai jopa muutetaan pysyvästi. Oma maa mansikka ei erityisemmin tunnu kiinnostavan. Eihän täällä mitään tapahdu, eivätkä Suomen asiat vaikuta maailman asioihin tippaakaan, kuten ulkomaille elämäänsä etsimään haikaileva isoveljeni asian toisinaan ilmaisee.
Ulkomaista onnea markkinoidaan meille median kautta päivittäin. Lomamatkoja mainostetaan sosiaalisessa mediassa sekä perinteisessä printtimediassa houkutteleviin adjektiiveihin käärittynä. Tuttavien ja sukulaisten matkakuvat tuovat oman lisänsä sosiaalisessa mediassa esiintyvään ulkomaalaisen onnen markkinointiin. Onnesta ulkomailla kertovat myös tv-ohjelmat. Lukuisissa ulkomaisissa tv-formaateissa nähdään ihmisten rakentavan unelmiensa taloja, työskentelevän unelmiensa töissä tai yksinkertaisesti elävän unelmiensa elämää. Osa tv-ohjelmista on jopa suoraan keskittynyt raportoimaan suomalaisten elämästä ulkomailla. Esimerkiksi Ylen uudessa tv-sarjassa, AWAY – BALI, seurataan suomalaisten nuorten aikuisten elämää trooppisella Balilla. Ei ihme, jos alkaa kiinnostaa muutto pois koto-Suomesta.
Jukka Ukkola pohtii pakinassaan Suomen onnellisuuden seurauksia, sillä onni tuo hänen mukaansa myös ”vastuuta, töitä ja lisätuloja”. Osittain samaa voitaisiin sanoa onnen tavoittelusta ulkomailla. Ei ole enää itsestäänselvää matkustaa vuosittain ulkomaille lentokoneella, kun yhteiskunta kohisee lentomatkustuksen aiheuttamista päästöistä. Matkustaminen rasittaa ilmaston lisäksi myös itse matkakohdetta ja sen paikallista kulttuuria – eli toisin sanoen matkustaja joutuu ottamaan vastuun aiheuttamastaan vahingosta. Matkustaakseen ihminen joutuu myös paiskimaan töitä, sillä ulkomaille ei lähdetä ilmaiseksi, vaikka lentolippujen hinnat ovatkin naurettavan alhaalla.
Suomalaisena on vaikea kuvitella, että ulkomailla onnea etsittäisiin ulkomaanmatkoista samalla tavalla, kuin me suomalaiset teemme. Meik Wiking pohtii tietokirjakatkelmassa ”Onnelliset tanskalaiset” (Hygge – hyvän elämän kirja, 2017) tanskalaisten onnellisuutta. Wiking tarjoaa katkelmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota yhdeksi syyksi tanskalaisten onnellisuuteen. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat meille sen, ettei meidän ainakaan pitäisi joutua pohtimaan sitä, missä nukumme seuraavan yömme tai mitä saamme lautasellemme huomenna.
Eläminen hyvinvointivaltiossa tuo kuitenkin mukanaan omat, aivan erilaiset haasteensa. Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – tuntuu olevan jatkuva tavoitteemme. Olemmeko nyky-yhteiskunnassa kadottaneet hetkessä elämisen taidon? Päinvastoin, väittää Wiking tietokirjassaan. Hänen mukaansa tanskalaisten korkean onnellisuustason syynä voi olla kodikkuuden tunne hygge, joka on ”pyrkimystä arkipäivän onnellisuuteen”. Pohjoismaiden luulisi olevan suhteellisen homogeenisiä myös onnellisuuden suhteen, mistä todistavat myös samankaltaiset sijoitukset onnellisuustutkimuksissa. Kun norjalaiset hyggeilevät tanskalaisten tapaan ja ruotsalaisillakin on oma adjektiivinsa mysig, lienee paikallaan kysyä: puuttuuko suomalaisilta meidän oma hyggemme?
Suomalaiset ovat olleet suhteellisen eristynyttä kansaa koko historiansa ajan. Eräänlainen eristyneisyys ja tietynlainen paitsi jääminen maailman menosta voisivat hyvinkin selittää kaipuutamme ulkomaille. Suomalaiset eivät ole suinkaan vasta lähiaikoina suuntautuneet ulkomaille paremman elämän toivossa, sillä jo 1800-luvulla kaikkialta Skandinaviasta lähti väestöä valloittamaan niin kutsuttua mahdollisuuksien maanosaa, Pohjois-Amerikkaa.
Entä jos ulkomaanonni onkin vain kuvitelmaa? Isoisäni suurin toive ennen menehtymistään oli matkustaa Naurulle viettämään 50-vuotispäiväänsä. Äitini esitti muutama vuosi sitten, että olisi hauskaa, jos hän itse voisi täyttää isänsä hartaan toiveen omana juhlapäivänään. Harhakuvitelma Naurusta hauskana matkakohteena kariutui kuitenkin siinä vaiheessa, kun äitini sai selville Australian ylläpitävän Naurulla huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista syytettyjä pakolaisleirejä. Nauru toki kuulostaa nimensä perusteella hauskalta paikalta, mutta kuvitelmamme voivat helposti johtaa meitä harhaan. Suurin osa suomalaisista tuskin haluaisi asua Naurulla, vaikka se onkin stereotypioiden trooppinen paratiisisaari keskellä Tyyntä valtamerta.
”Lukuisat tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi jotkut ihmiset ja maat ovat toisia onnellisempia, kuten geenit, ihmissuhteet, terveys, tulotaso, työ, tarkoituksenmukaisuuden tunne ja vapaus”, kertoo Meik Wiking katkelmassaan. Onnellisuuteen johtavat monet tekijät, jotka jokainen yksilö määrittelee itse. Vaikka asiasta ei ole tieteellistä tutkimusta, voitaisiin väittää, että suurin osa ulkomailla vierailleista ihmisistä on kokenut onnellisuuden tuntemuksia matkoillaan. Toisaalta lomamatkat ovat nimenomaan lomia varten; ihminen matkustaa useinmiten ulkomaille saadakseen tauon arkielämästään. Jukka Ukkola kysyy pakinassaan: ”Onko onni olotila vai pelkkä muisto?” Voimmeko siis saavuttaa onnen vain muistelemalla vanhoja lomamatkoja? Hymyhän siinä huulille nousee, kun kaivaa esille kuvia ulkomaanreissuilta.
Toisaalta aurinkorannikoilla otetuissa kuvissa hymyilevät ihmiset eivät ole yhtä kuin onnelliset ihmiset. On selvää, että ympäristö vaikuttaa onnellisuuteen. Lähipiiri ja ihmissuhteet ovat myös Meik Wikingin mukaan onnellisuuden peruspilareita. Onnea voi siis etsiä ulkomailta, mutta arki on arkea – ja siihen joutuu palaamaan myös ulkomailla asuessaan. Ehkäpä loma kotimaassa voi tuoda yhtä paljon onnea kuin loma ulkomailla. Oma Onneni on mahdollisesti aurinkolomalla, mutta ikävöin sitä jo takaisin! ”Loppujen lopuksi onnellisin on se, joka vähimpään tyytyy”, toteaa Jukka Ukkola pakinansa lopuksi. Ehkä minunkin pitäisi siis luopua onnen odottamisesta, jotta se voisi palata takaisin.
Sanja Tuovila, 16B
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
Meidät suomalaiset on lukuisia kertoja julkistettu maailman kymmenen onnellisimman kansan joukkoon, todetaan myös Suomen Kuvalehdessä julkaistussa Jukka Ukkolan pakinassa ”Onnen maa” (12/2018). Tarkastellessani ”räntäisen ja riitaisen maamme” päivittäistä menoa – marraskuun harmautta, kiireistä työarkea ja kaiken keskellä, piiskaavassa vesisateessa valittavia suomalaisia – tuntuu toisinaan, etteivät onnellisuustutkijoiden väitteet pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka Suomi olisi tutkimusten mukaan kuinka onnellinen tahansa, on silti kysyttävä, miksi niin moni etsii onnea ulkomailta. Muu maa mustikkaan tehdään vuosittaisia lomamatkoja, havitellaan opiskeluvaihtoja tai työmatkoja pois arjesta – tai jopa muutetaan pysyvästi. Oma maa mansikka ei erityisemmin tunnu kiinnostavan. Eihän täällä mitään tapahdu, eivätkä Suomen asiat vaikuta maailman asioihin tippaakaan, kuten ulkomaille elämäänsä etsimään haikaileva isoveljeni asian toisinaan ilmaisee.
Ulkomaista onnea markkinoidaan meille median kautta päivittäin. Lomamatkoja mainostetaan sosiaalisessa mediassa sekä perinteisessä printtimediassa houkutteleviin adjektiiveihin käärittynä. Tuttavien ja sukulaisten matkakuvat tuovat oman lisänsä sosiaalisessa mediassa esiintyvään ulkomaalaisen onnen markkinointiin. Onnesta ulkomailla kertovat myös tv-ohjelmat. Lukuisissa ulkomaisissa tv-formaateissa nähdään ihmisten rakentavan unelmiensa taloja, työskentelevän unelmiensa töissä tai yksinkertaisesti elävän unelmiensa elämää. Osa tv-ohjelmista on jopa suoraan keskittynyt raportoimaan suomalaisten elämästä ulkomailla. Esimerkiksi Ylen uudessa tv-sarjassa, AWAY – BALI, seurataan suomalaisten nuorten aikuisten elämää trooppisella Balilla. Ei ihme, jos alkaa kiinnostaa muutto pois koto-Suomesta.
Jukka Ukkola pohtii pakinassaan Suomen onnellisuuden seurauksia, sillä onni tuo hänen mukaansa myös ”vastuuta, töitä ja lisätuloja”. Osittain samaa voitaisiin sanoa onnen tavoittelusta ulkomailla. Ei ole enää itsestäänselvää matkustaa vuosittain ulkomaille lentokoneella, kun yhteiskunta kohisee lentomatkustuksen aiheuttamista päästöistä. Matkustaminen rasittaa ilmaston lisäksi myös itse matkakohdetta ja sen paikallista kulttuuria – eli toisin sanoen matkustaja joutuu ottamaan vastuun aiheuttamastaan vahingosta. Matkustaakseen ihminen joutuu myös paiskimaan töitä, sillä ulkomaille ei lähdetä ilmaiseksi, vaikka lentolippujen hinnat ovatkin naurettavan alhaalla.
Suomalaisena on vaikea kuvitella, että ulkomailla onnea etsittäisiin ulkomaanmatkoista samalla tavalla, kuin me suomalaiset teemme. Meik Wiking pohtii tietokirjakatkelmassa ”Onnelliset tanskalaiset” (Hygge – hyvän elämän kirja, 2017) tanskalaisten onnellisuutta. Wiking tarjoaa katkelmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota yhdeksi syyksi tanskalaisten onnellisuuteen. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat meille sen, ettei meidän ainakaan pitäisi joutua pohtimaan sitä, missä nukumme seuraavan yömme tai mitä saamme lautasellemme huomenna.
Eläminen hyvinvointivaltiossa tuo kuitenkin mukanaan omat, aivan erilaiset haasteensa. Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – tuntuu olevan jatkuva tavoitteemme. Olemmeko nyky-yhteiskunnassa kadottaneet hetkessä elämisen taidon? Päinvastoin, väittää Wiking tietokirjassaan. Hänen mukaansa tanskalaisten korkean onnellisuustason syynä voi olla kodikkuuden tunne hygge, joka on ”pyrkimystä arkipäivän onnellisuuteen”. Pohjoismaiden luulisi olevan suhteellisen homogeenisiä myös onnellisuuden suhteen, mistä todistavat myös samankaltaiset sijoitukset onnellisuustutkimuksissa. Kun norjalaiset hyggeilevät tanskalaisten tapaan ja ruotsalaisillakin on oma adjektiivinsa mysig, lienee paikallaan kysyä: puuttuuko suomalaisilta meidän oma hyggemme?
Suomalaiset ovat olleet suhteellisen eristynyttä kansaa koko historiansa ajan. Eräänlainen eristyneisyys ja tietynlainen paitsi jääminen maailman menosta voisivat hyvinkin selittää kaipuutamme ulkomaille. Suomalaiset eivät ole suinkaan vasta lähiaikoina suuntautuneet ulkomaille paremman elämän toivossa, sillä jo 1800-luvulla kaikkialta Skandinaviasta lähti väestöä valloittamaan niin kutsuttua mahdollisuuksien maanosaa, Pohjois-Amerikkaa.
Entä jos ulkomaanonni onkin vain kuvitelmaa? Isoisäni suurin toive ennen menehtymistään oli matkustaa Naurulle viettämään 50-vuotispäiväänsä. Äitini esitti muutama vuosi sitten, että olisi hauskaa, jos hän itse voisi täyttää isänsä hartaan toiveen omana juhlapäivänään. Harhakuvitelma Naurusta hauskana matkakohteena kariutui kuitenkin siinä vaiheessa, kun äitini sai selville Australian ylläpitävän Naurulla huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista syytettyjä pakolaisleirejä. Nauru toki kuulostaa nimensä perusteella hauskalta paikalta, mutta kuvitelmamme voivat helposti johtaa meitä harhaan. Suurin osa suomalaisista tuskin haluaisi asua Naurulla, vaikka se onkin stereotypioiden trooppinen paratiisisaari keskellä Tyyntä valtamerta.
”Lukuisat tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi jotkut ihmiset ja maat ovat toisia onnellisempia, kuten geenit, ihmissuhteet, terveys, tulotaso, työ, tarkoituksenmukaisuuden tunne ja vapaus”, kertoo Meik Wiking katkelmassaan. Onnellisuuteen johtavat monet tekijät, jotka jokainen yksilö määrittelee itse. Vaikka asiasta ei ole tieteellistä tutkimusta, voitaisiin väittää, että suurin osa ulkomailla vierailleista ihmisistä on kokenut onnellisuuden tuntemuksia matkoillaan. Toisaalta lomamatkat ovat nimenomaan lomia varten; ihminen matkustaa useinmiten ulkomaille saadakseen tauon arkielämästään. Jukka Ukkola kysyy pakinassaan: ”Onko onni olotila vai pelkkä muisto?” Voimmeko siis saavuttaa onnen vain muistelemalla vanhoja lomamatkoja? Hymyhän siinä huulille nousee, kun kaivaa esille kuvia ulkomaanreissuilta.
Toisaalta aurinkorannikoilla otetuissa kuvissa hymyilevät ihmiset eivät ole yhtä kuin onnelliset ihmiset. On selvää, että ympäristö vaikuttaa onnellisuuteen. Lähipiiri ja ihmissuhteet ovat myös Meik Wikingin mukaan onnellisuuden peruspilareita. Onnea voi siis etsiä ulkomailta, mutta arki on arkea – ja siihen joutuu palaamaan myös ulkomailla asuessaan. Ehkäpä loma kotimaassa voi tuoda yhtä paljon onnea kuin loma ulkomailla. Oma Onneni on mahdollisesti aurinkolomalla, mutta ikävöin sitä jo takaisin! ”Loppujen lopuksi onnellisin on se, joka vähimpään tyytyy”, toteaa Jukka Ukkola pakinansa lopuksi. Ehkä minunkin pitäisi siis luopua onnen odottamisesta, jotta se voisi palata takaisin.
Sanja Tuovila, 16B
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
perjantai 25. tammikuuta 2019
Tiede- ja taideviikko ihastutti Martsarissa
Tuntuu siltä, kuin joululoma olisi vasta loppunut, mutta Martsarissa on jo tapahtunut vaikka mitä! Erityisen paljon ohjelmaa on ollut tiede- ja taideviikolla. Tämä viikko alkoi teoriassa jo kuun 11. päivä, kun Helsingissä järjestettiin Tieteen päivät 2019. Lukiossamme kuitenkin järjestettiin tapahtumia vasta seuraavalla viikolla, 14.-20.1. Tarjolla oli kilpailuja, työpajoja, ja muuta kivaa.
Viikko alkoi maanantaina hololenssi-työpajoilla uudessa lounge-tilassa. Risto Lauri Microsoftilta tuli koulullemme esittelemään hololenssejä 45 minuutin pajoissa, joissa pääsi myös itse kokeilemaan edellämainittuja vallan suurenmoisia vempaimia. Hololenssit eivät olleet uusinta, keväällä julkaistavaa kymppitonnin maksavaa huippumallia, mutta silti ne hurmasivat jok’ikisen paikallaolijan. Lasit päässä pääsi niin ampumaan huoneeseen virtaavia lentäviä robotteja, ihailemaan suuria dinosauruksia jurakauden maisemissa, kuin myös aiheuttamaan hologrammitavaroiden tulvan huoneeseen. Maanantaina myös Martinlaakson yläkoululaiset pääsivät tutustumaan LUMA-linjaan (vaikka he tosin saivat ainakin matematiikan tunnille tunkiessaan enemmänkin vain suuren annoksen kummastusta kuin inspiraatiota hakea LUMAlle - olisiko ei-niin-tiukka kuri ja kahvin keittäminen luokassa osasyynä?). Tiistaina järjestettiin mm. abien mantsakisa ja bilsakisan esittely.
Keskiviikkona oli tarjolla mindfulness-tapahtuma - kukapa nyt ei rentoutumista kaipaisi. Tämän lisäksi Finnish-British Society Helsinki, FINNBRIT, ja Suomalais-Brittiläisten Yhdistysten Keskusjärjestö järjestivät lukion ykkösille suunnatun valtakunnallisen kirjoituskilpailun. Kirjoituskilpailuun osallistui ykkösistä noin kymmenen. Esseet olivat kaikilla varmasti onnistuneita, vaikka annetut aiheet olivatkin, niin kuin arvata saattaa, melko vaikeita. Puskaradion mukaan suurin osa osanottajista kirjoitti aiheesta “Who needs love?”. Helsingin yliopiston Jaakko Turkka tuli myös pitämään työpajoja algoritmeista ja fiksuista tatuoinneista. Tatuointeihin voidaan yhdistää teknologiaa, esimerkiksi MIT:ssa (Massachusettsin teknillinen korkeakoulu) ollaan kehitelty verensokeriarvon mukaan väriä vaihtavia musteita, jotta diabeetikoiden olisi helppo seurata tilaansa.
Tämän kaiken lisäksi loistava Tunnetko jo Kiljuset? -näytelmä sai ensi-esityksensä torstaina. Näytökset menivät ilmeisesti varsin mukavasti, ja erityisesti etupenkin hilpeät ala-astelaiset vaikuttivat nauttivan Kiljanderien vauhdikkaan elämän seuraamisesta.
Uteliaiden ihmisten unelmaviikko loppui perjantain retkeen LumArts Labiin Otaniemeen, jossa järjestettiin peligrafiikan paja. Pajan alussa kerrottiin yleisesti pelien grafiikasta. Pelihahmoa varten tarvitaan idea, josta kehkeytyy hahmotelma ja edelleen toteutus. Pajaan osallistuneet noin tusina innokasta opiskelijaa saivat suunnitella omia hahmojaan tableteilla piirtäen.
Uutta yhtä jännittävää viikkoa odotellessa.
Viikko alkoi maanantaina hololenssi-työpajoilla uudessa lounge-tilassa. Risto Lauri Microsoftilta tuli koulullemme esittelemään hololenssejä 45 minuutin pajoissa, joissa pääsi myös itse kokeilemaan edellämainittuja vallan suurenmoisia vempaimia. Hololenssit eivät olleet uusinta, keväällä julkaistavaa kymppitonnin maksavaa huippumallia, mutta silti ne hurmasivat jok’ikisen paikallaolijan. Lasit päässä pääsi niin ampumaan huoneeseen virtaavia lentäviä robotteja, ihailemaan suuria dinosauruksia jurakauden maisemissa, kuin myös aiheuttamaan hologrammitavaroiden tulvan huoneeseen. Maanantaina myös Martinlaakson yläkoululaiset pääsivät tutustumaan LUMA-linjaan (vaikka he tosin saivat ainakin matematiikan tunnille tunkiessaan enemmänkin vain suuren annoksen kummastusta kuin inspiraatiota hakea LUMAlle - olisiko ei-niin-tiukka kuri ja kahvin keittäminen luokassa osasyynä?). Tiistaina järjestettiin mm. abien mantsakisa ja bilsakisan esittely.
 |
| Risto Lauri Microsoftilta opastamassa hololenssien käyttöä uudessa viherluokassa. |
Keskiviikkona oli tarjolla mindfulness-tapahtuma - kukapa nyt ei rentoutumista kaipaisi. Tämän lisäksi Finnish-British Society Helsinki, FINNBRIT, ja Suomalais-Brittiläisten Yhdistysten Keskusjärjestö järjestivät lukion ykkösille suunnatun valtakunnallisen kirjoituskilpailun. Kirjoituskilpailuun osallistui ykkösistä noin kymmenen. Esseet olivat kaikilla varmasti onnistuneita, vaikka annetut aiheet olivatkin, niin kuin arvata saattaa, melko vaikeita. Puskaradion mukaan suurin osa osanottajista kirjoitti aiheesta “Who needs love?”. Helsingin yliopiston Jaakko Turkka tuli myös pitämään työpajoja algoritmeista ja fiksuista tatuoinneista. Tatuointeihin voidaan yhdistää teknologiaa, esimerkiksi MIT:ssa (Massachusettsin teknillinen korkeakoulu) ollaan kehitelty verensokeriarvon mukaan väriä vaihtavia musteita, jotta diabeetikoiden olisi helppo seurata tilaansa.
 |
| Jaakko Turkka pitämässä algoritmityöpajaa. |
 |
| Opiskelijat saivat myös itse havainnollistaa algoritmejä saksien ja paperin avulla. |
 |
| Tunnetko jo Kiljuset? -näytelmäproggiksen tekijät yhteiskuvassa. |
Tämän kaiken lisäksi loistava Tunnetko jo Kiljuset? -näytelmä sai ensi-esityksensä torstaina. Näytökset menivät ilmeisesti varsin mukavasti, ja erityisesti etupenkin hilpeät ala-astelaiset vaikuttivat nauttivan Kiljanderien vauhdikkaan elämän seuraamisesta.
 |
| Opiskelijat piirsivät pelihahmoja peligrafiikan työpajassa Otaniemen LumArts Labissa. |
Uutta yhtä jännittävää viikkoa odotellessa.
Teksti: Laura Siltala
Kuvat: Martsarin Facebook
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)