Pelkurin pakotie kauhua kirjoittaessa

Kaupallisia perinteitä Amerikasta lainatessa lokakuu alkaa Suomessakin vuosi vuodelta merkitä halloweenia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Isona taiteen ystävänä on varastetun pyhän kunniaksi mielenkiintosita miettiä, mitkä ovat onnistuneesti toteutetun kauhuteoksen tunnusmerkit. Tiedän, että en ole ainoa kauhun ystävä, joka on huomannut jopa epidemiaksi kehittyneen pelästystrendin kauhuelokuvien keskuudessa. Koomikkokin voisi vedota saavansa yleisön nauramaan, jos tämän koko ohjelmanumero olisi pelkkää katsojien kutittelua. Kaikki perustuu synnynnäisen refleksin hyväksikäyttämiseen eikä se vaadi yhtään kirjoitustaitoja toimiakseen pelottavuuden lisääjänä. Sitä voisi suorastaan kutsua pelkurin pakotieksi.

Hyppypelästykset eivät itsessään ole siis kovinkaan pelottavia. Jokin kuitenkin saa ihmiset aina peittämään silmänsä juuri ennen kuin elokuva säikäyttää. Ilmiö on selitettävissä ehdollistumisjärjestelmää miettien, minkä takia kukaan ei peitä silmiään juuri pelästyksen jälkeen. Ja nimenomaan pelästyksen odotus on hyvin kirjoitetun pelästyksen tärkein rakennuspala. Koko ajan koveneva musiikki, hitaasti etenevä kamera ja tuntemattomuus ovat kaikki tulevan pelästyksen tunnusmerkkejä, vaikka eivät itsessään olisikaan kovin pelottavia asioita. 

Itse rinnastaisin pelästystä odotellessa ilmenevän epämukavuuden tunteen samaan kuin siihen, joka ilmenee kun jokin on hieman vialla. Juuri siitä syystä ihmisiä muistuttavat nuket koetaan karmivina, vaikka ne eivät olekaan tunnettuja säikäyttämisestä. Ne muistuttavat ihmistä, mutta poikkeavat tarpeeksi luodakseen hieman arvaamattomuutta. Ja juuri se on yksi kauhun isoimpia osatekijöitä, arvaamattomuus. Pimeää pelkäävä ihminen ei pelkää valon puutetta, vaan sitä, että pimeään voi piiloutua vaanimaan aivan mitä vain tämän henkeä uhkaavaa. Koska sellainen henkilö ei ole varma asiasta, tämä ei tahdo ottaa riskiä menemällä pimeään.

Tunnettu kauhukirjailija Stephen King on todella hyvä epämukavan tunnelman luomisessa, mihin helpoin selitys on tietenkin se, ettei kauhukirjaa tehdessä pelästyttäminen ole samalla tavalla mahdollista kuin liikkuvaa kuvaa ja ääntä hyödyntäen. Aivan ensimmäisenä tulee mieleen Hohto-kirjan kohta, jossa Overlook-hotellin hissi alkoi liikkua itsekseen keskiyöllä, vaikka siellä ei pitänyt olla ketään muuta kuin Torrance-perhe. Toinen esimerkki samalta kirjailijalta on Se-romaanin puolivälissä kuvailtu kohta, jossa mielisairaalasta karannut murhaaja nousi taksin kyytiin. Kun hän viimein nousi pois taksista, mainittiin vain ohimennen taksiin jäänyt ruumis. Se mitä tapahtui matkan aikana on täysin lukijan mielikuvituksen varassa.

Jälkimmäinen esimerkki perustuu taktiikkaan, jota tykkään kutsua implikaatioksi. Kun asioita ei kerrota suoraan, vaan annetaan lukijalle tarvittavat rakennuspalat vaistota jonkin olevan vialla. Tämä toimii mainiosti, jos rakennuspalojen määrä kasvaa tarinan edetessä, kunnes viimeinkin asia paljastuu. Tämä selittää myös, miksi salapoliisiromaanit ovat niin suosittuja. Mielestäni tällaisen ns. kasaantumistaktiikassa ehkä parhaiten onnistuu Dan Salvaton visuaalisen romaanin lajiin kuuluva tietokonepeli Doki Doki Literature Club, joka päällepäin näyttää tavalliselta treffisimulaatiolta. Ajan myötä yksi hahmoista alkaa osoittaa merkkejä masennuksesta, kunnes yhtäkkiä tämä tekee itsemurhan. Sen jälkeen peli muuttuu paljon häiritsevämmäksi pitäen epämukavuuden tunnetta yllä loppuun asti pimeillä teemoillaan ja tekaistuilla toimintahäiriöillään.

Epämukavuutta voi siis sanoa kauhun tärkeimmäksi rakennuspalaksi. Katsojan pureskellessa kynsiään miettien, tuleeko elokuvassa kohta pelästys vai ei voi todeta elokuvan toteutuksen onnistuneen. Ennen kaikkea luovuus palkitaan. Vanhojakin konsepteja voi pohtia aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Hohto päällepäin vaikuttaa tavalliselta kauhutalotarinalta, kunnes alkaa lähempää katsoen pohtimaan, mikä tekee siitä niin toimivan tarinankerronnan sekä kauhun kannalta. Jos suunnittelet kauhun kirjoittamista, astu pois mukavuusalueeltasi epämukavuutta kokeillessa. Äläkä sorru pelkurin pakotiehen!

Tuukka Kontio

Martinlaakson tarinoita 1

Runo päättää Martsarilaisen Lukuviikon ja aloittaa samalla Martinlaakson tarinoita -nimisen juttusarjan, jossa julkaistaan luovan kirjoittamisen kurssilla (ÄI12) syntyneitä tekstejä.

#lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa

äärettömyys sivujen välissä

tuhansia mahdollisia taivaita

tuhansia mahdollisuuksia valita toisin

tuhansia mahdollisuuksia aloittaa alusta

jos esipuheen jälkeen huomaakin olevansa väärässä tarinassa

jonkun toisen elämänkerrassa

jonkun kauniimman runokokoelmassa

jonkun viisaamman väitöskirjassa

sanojen upottava tyhjyys, josta löytää kaiken minkä tarvitsee

joskus enemmän, välillä ei sitäkään

rivien välissä elät tuhat elämää

kadotat itsesi ja kaikki rakkaasi

vain löytääksesi ne uudestaan

novellien hartaasti valituista käänteistä

lasten satukirjojen henkilöhahmoista

klassikkoromaanien kuluneista kliseistä

- Reetta Salovirta

Runo on Dixit-pelikortin kuvan innoittama.

Martsarilaisten harrastuksia: luova kirjoitus

Martsarissa riittää mielenkiintoisia harrastuksia. Toverimme Tuukka pitää kirjoittamisesta.

"Harrastuksen voinee bluntisti nimetä luovaksi kirjoittamiseksi," kertoo Tuukka. "Viime aikoina olen painottanut enemmän runojen ulostamista liukuhihnalle kuin mitään proosaa saati draamaa." Hänen runojaan onkin julkaistu koulun lehdessä juttusarjassa Hyperaktiivisen mielen päiväkirja, ja lisää on tulossa.

Tuukka sanoo, että innostusta kirjoittamiseen on hänellä aina löytynyt edes jollain tasolla. Hän saattoi jo 7-vuotiaana kirjoittaa yhden vihkon sivun mittaisia tarinoita lempipelihahmojensa seikkailuista. Virallisesti, kuten hän asian ilmaisee, hän innostui novellien kirjoittamisesta 9. luokan syksyllä ja runoudesta niinkin myöhään kuin viime vuoden joulukuussa.

"Aloitin tämän, koska se on helpoin pakotie hyperaktiiviselle mielikuvitukselle," sanoo Tuukka.

Tuukalla on aina ollut hyvä mielikuvitus. "Olen usein ottanut ns. "kertojan" roolin kavereideni ollessa leikkien päähenkilöitä," hän kertoo, ennen kuin kertoo kuinka teini-ikä yllätti hänet "lyöden laudalla päin näköä" ja kuinka leikki muuttui parodiseksi roolipelaamiseksi ystävänsä kanssa.

Viimein yläasteen lopulla Tuukka kiinnostui kirjoittamisesta. "9. luokan edetessä äidinkielessä tulee vastaan lisätehtävä. "Kirjoita novelli, jossa ilmenee jonkinlaista ihmissuhdedraamaa" Aloin kirjoittaa ja siitä syntyi jotain aivan muuta kuin tehtävänanto vaati. Siitä huolimatta siihen aikaan minulla klikkasi, että pidän luovasta kirjoittamisesta."

Samoihin aikoihin Tuukka kokeili myös välillä runojen kirjoittamista. Hän sai runoistaan hyvää palautetta, ja hänen kiinnostuksensa runoihin kasvoi. "Joulukuussa 2019 koulutehtäviä alkoi kasaantua ja stressi alkoi kasvaa. Pääni rupesi keksimään vertauksia siitä," sanoo Tuukka. ""He odottavat minulta liikoja. Tulee mieleen lainaus 'jos tuomitset kalan sen perusteella, miten hyvin se osaa kiivetä puuhun, se uskoo olevansa tyhmä'" ja sinä hetkenä klikkasi. Silloin kirjoitin ensimmäistä kertaa runon vapaaehtoisesti. Sen nimeksi tuli 0∞_ ja siinä runon puhuja vähättelee kalaa, joka ei osaa kiivetä puuhun. "

Mikä luovassa kirjoittamisessa on Tuukan mielestä niin mielekästä? Hän pitää siitä, että siinä ei ole rajoja. Kielioppi, rakenne - niillä ei ole väliä. Taiteilijalla on vapaat kädet. "Sen takia en hirveästi suosi runomittoja tai tiettyä säemäärää," selventää Tuukka. "Olen huono loppusointujen kanssa, mutta tykkään viljellä sanoja, jotka muistuttavat toisiaan. "Saatan saastaisen saatanpalvojan saattaa satamaan saatuani satutettua pahaa aavistamattoman arvioijan alitajuntaa jankkaamalla samaa aakkkosta lakkaamatta sanavalintojeni tavalla.""

Totisesti, Tuukalla on taitoa. Hänestähän voisi kuoriutua vielä kirjailija! Tuukka kuitenkin on realistinen, eikä, vaikka kirjailijan ura on hänellä kuulemma aina takaraivossaan, usko sen olevan hänen kohtalonsa. Menestyksen todennäköisyys olisi pieni. Eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä. Kuitenkin, Tuukka on päättänyt pitää kirjoittamisen pelkkänä harrastuksena.

Mitä harrastukselle kuuluu juuri nyt? "Tällä hetkellä minä odotan, että mieleen juolahtaa aihe ja sen jälkeen kirjoitan niin monta säkeistöä kuin ikinä keksin," Tuukka kertoo. Runoja on ennättänyt kertyä jo jonkin verran, ja pitkiäkin löytyy. "Ennätykseni kuuluu runolle Sieluttoman mielikuvitus, joka koostuu 22 säkeistöstä täyttäen kolme Google Docs -sivua fonttikoolla 11."

Luulisi, että kirjoittamisharrastuksesta on hyötyä - jos ei muualla, niin ainakin koulussa. Tuukka on osittain samaa mieltä, vaikka sanookin aluksi, ettei ole varma onko hänen harrastuksestaan ollut hänelle mitään hyötyä. "Kyllä tämä kasvattaa sanavarastoani aina, kun joudun googlettamaan synonyymejä kyetäkseni pidentämään alkusointu-combojani."

Sen lisäksi hän kertoo kirjoittamisen tuovan hänelle aina hyvän olon ja myös saavan hänet rauhoittumaan, jos häntä suututtaa. Se on myös auttanut häntä purkamaan stressiä: "En ollut enää stressaantunut kouluhommista saatuani 0∞_-runon valmiiksi."

Tuukalla on vielä viimeiset sanat tämän jutun lukijoille, jos he ovat jaksaneet lukea tänne asti.

"Jos joku kokee olevansa kiinnostunut kirjoittamisesta, ennen kaikkea kannattaa pyrkiä olemaan olematta ankara itselleen. Monesti taidelajista riippumatta ihmiset ovat pettyneitä, kun eivät onnistu luomaan uuden ajan mestariteosta, josta puhutaan vielä sadan vuoden jälkeen. Nyrkkisääntöni on, että jos olen teoksesta itse ylpeä, sillä että joku muu ei siitä tykkää, ei ole väliä. Jos en ole teoksesta erityisen ylpeä, pyrin pohtimaan, mikä meni pieleen ja siitäkin huolimatta vastaanottamaan palautetta. Muutaman kerran on käynyt niin, että olen palautteen kautta onnistunut huomaamaan huonona pitämäni runon hyvät puolet ja lopulta arvostamaan teosta."


Teksti: Tuukka & Laura