Martinlaakson tarinoita -juttusarjassa julkaistaan luovan kirjoittamisen kurssilla (ÄI12) syntyneitä tekstejä. Tässä osassa on ensimmäinen kattaus monologeja, joita toivoimme luettavan tänä keväänä koulun uuden studioteatterin avajaisissa. Ehkä tulevana lukuvuonna. Antoisia lukuhetkiä!
***
Olen aina saanut jokaisesta kokeesta kympin. Ensimmäisestä luokasta lähtien. Paitsi kerran, kun vastasin tahallani väärin kertotaulukokeessa. Tiesin ihan hyvin, ettei neljä kertaa kuusi ole 32, mutta raapustin niin silti. Olin sitä päivää ennen saanut jokaisesta kokeesta paremman tuloksen kuin ystäväni, jonka nuori ego ei kestänyt tappiota. Itse tietenkin kannustin häntä pänttäämään aina seuraavaan kokeeseen ja kerran yritin jopa valehdella tulokseni vain hänen ilokseen. En ikinä olisi voinut kuvitella vastaavani tahallaan väärin, mutta se päivä oli erityinen. Katsokaas kun ystäväni hamsteri, Papu kuoli sinä aamuna. Halusin lohduttaa. Olla jotenkin apuna. Hän nosti siitä kauhean metakan ja kuulutti kaikille voittaneensa luokan neron. Hän tempaisi kokeen kädestäni ja mainosti epäonnistumistani kuin rokotetta syöpää vastaan. Ympärilläni naurettiin ja osoiteltiin. Sanottiin, että ihmelapsen ihmeet olivat kuluneet loppuun. Ja minä pysyin hiljaa, hymyillen hihaani kuin pyhimys. Sillä minä tiesin hänen itkeneen koko koulumatkan. Kuka vaan, joka olisi viitsinyt katsoa lähempää olisi huomannut punoittavat läiskät silmien ympärillä. Seuraavana päivänä järjestimme viikkorahoillani Papulle hautajaiset. Hän ei puhunut minulle enää sen jälkeen.
Voitin seuraavana vuonna hymytyttö-palkinnon. Olin kiusattujen kaveri, vaikka se teki minusta maalitaulun. Lukioikäisenä juoksin maratonin lastensairaalan rakentamisen tueksi. Pidin välivuoden, jonka ajan tein hyväntekeväisyystyötä Ugandassa. Innostuin hommasta niin, että jäin vielä toiseksi vuodeksi, vaikka minut oli juuri hyväksytty opiskelemaan lakia. Halusin olla edustamassa niitä, jotka eivät saaneet oikeutta. Taistelin niitä vastaan, jotka yrittivät kieltää syyllisyytensä, löytää salakäytävää lain tarkkailevien silmien alta. Mutta älkää huoliko, minä en pakene minnekään.
Olen kasvissyöjä. Viime kesästä asti vegaani. Lajittelen roskani ja kierrätän. Pyöräilen töihin, vaikka se vie enemmän aikaa. Sateisina päivinä turvaudun joukkoliikenteeseen. Hymyilen bussikuskeille ja kiitän jäädessäni pysäkille. Usein ilman vastausta. Muistan työkavereiden synttärit. Tuon ulkomaanmatkoilta tuliaisia kaikille. Minulla on käyttämättä sataseitsemän lomapäivää, jotka aijon käyttää viedäkseni tyttäreni kiertämään Eurooppaa. Se on ollut hänen unelmansa jo pitkään. Hän rakastaa isäänsä enemmän kuin minua. Hän soitti minulle tänä aamuna vain kertoakseen sen. Vaikka minä elätän tytön yksin. Kuskaan hänet harrastuksiin. Kasvatan, neuvon ja asetan rajat. Mutta eihän se riitä, jos isä vie kesäksi Malediiveille.
Olen se ihminen, jolla on pitkä pinna. Joka joustaa, kun muut eivät itsekeskeisinä halua. Olen oppinut odottamaan vuoroani, antanut ihmisten ohittaa. Ruuhka-aikana en turhaudu. Olen hyvä kuski. En aja päin punaisia ja pidän kiinni nopeusrajoituksista. Annan jalankulkijoille tietä. Odotan. Mutta kun kerran elämässäni piti minunkin painaa kaasua. Ja niin minä tein. Puolustukseni hän oli jo vanha. Ensihoitajien mukaan se oli nopea ja kivuton tapa lähteä. Yrittäkää ymmärtää, etten vaan voinut painaa enää jarrua.
- Alisa Jokiranta
***
Rehellinen ihminen
Revin kiväärinkin rehelliseltä metsästäjältä
syöttääksein työksein egoain aina vain lakkaamatta
välittämättä säälittävän sympaattisista säätäjistä,
sillä oman olemukseni kyseinen osa on syöpynyt.
Muu maailma ei saisi olla yhtä sairaalloisen saita
kuin oma takamukseni, sillä muuten kaikki kaatuisi.
Siitä huolimatta omia uhrauksia ette minulta näe, sillä
jonkun on syötettävä koko universumin keisari.
Saastaa
Olen epäinhimillisen rehellinen ihminen,
mutta miten voi ihminen olla epäinhimillinen?
Mikä helvetti on inhimillinen?
Millään ei ole väliä, minkä takia
olen aina oikeutettu syöttämään itseäni.
Eikä äitinikään ansaitse lanttiakaan.
Maatukoon saasta.
Olen inhimillinen, mutta epäinhimillisen rehellinen ihminen
En ole hyvä, joten älä kiitä.
Onko epäinhimillisen rehellistä kertoa rehellisesti inhimillisyydestään?
Vaivutko valheeseen vai taivutko totuuteen?
Ehkä revin kiväärin rehelliseltä metsästäjältä,
mutta ainakin olen rehellinen tekemisistäni.
Olen epäinhimillinen, koska yksikään inhimillinen inhiminen
ei ole kuin minä, sillä siitä syntyisi ristiriita.
Olen rehellinen valehtelija,
valkoisen tummin sävy
ja kaikkein mahtavin maan asukki.
En ole, joten älä huoli
- Tuukka Kontio
***
Tämä ei voi tapahtua. Ei minulle, ei nyt. Miten minä oikeasti päädyin tähän tilainteen? No, ei kai se ollut minun syytä, eikö? Lapsi oli syyllinen, lapsi joka ei katsonut sivuille kun on kävellyt autotielle. Ei se on minun syytä. Jos olisin katsonut vain eteinpäin eikä kännykään niin kaiki tämä ei tapahtuisi. Voi, pahuus jos hänen ruumis löydetään niin minä vietän loppuelämäni vankilassa. Täällä lähistöllä on iso joki. Ei, en saan tehdä näin. En saan edes ajatella tästä. Poika ei näytä kovin painavalta. Miksi se kelluu eikä uppoo? Paino. Jos lisän hänelle painoa niin hän vetäytyy alas. Onneksi täällä on tarpeeksi kiviä ja ne hyvin mahtuu hänen vaatteisiin. Se on väärin mitä teen on todella väärin. Minun on pakko soittaa poliisille ja antautua.Tai ei varmaan tarvi mihinkään soittaa. Poika ei koskaan löydetään ja tämä tapaturma ei koskaan tapahtunut. Minä vain jatkaan matkaa kotiin jossa minua odottaa mieheni. Kaikki on hyvin. Eikö?
- Melissa Silman
***
monologi numero 2
mä näin unta, että sytty sota. en mä aluks ees tajunnut, että se oli unta, ja olin ihan että voi helvetti. ilmastonmuutos, koeviikot, korona ja nyt sitte tämä.
taisteluhelikopterit lenteli ilmassa ristiin rastiin ja venasin että kohta pamahtaa! ihan kohta varmaan, iiiihan kohta! mä en uskaltanu kattoo taivaalle ku aattelin jotenki että sitte mä ainaki kuolen. mut pamahdusta ei kuulunu, ne lenteli vaan. no sit mä uskalsin kattoo ja tajusin että ne helikopterit oli turkooseja ja kysynpähän vaan että minkä valtion helikopterit on turkooseja? ja mikä saatanan idea ois sodan syttyessä pommittaa länsivantaata? aurinko paisto ja oli kesä vaikka oli talvi. siinä ne lenteli ne turkoosit kopterit ja piti ääntä - ratatatatata. mua rupes naurattaa ja siitä mä sitten tajusin että se on unta. kun ei mua oikeesti naurattais jos sota syttyis. vaikka aika koomistahan se ois jos jonkun maan tappokoneisto ois oikeesti sävyltään baby blue.
- Reetta Salovirta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti