Harakka
Hän katselee vanhempien makuuhuoneen ikkunasta, kun huomaa jotain etuoven katoksessa. Punertavan aaltotiilen päällä, rännin vieressä nököttää pörheä harakka. Sen sulat levittyvät tiilelle kuin iltapuku ja silmät kiiltävät. Se ei tee mitään, istuu vain. Tyttö uskoo sen olevan poikanen. Kovin pieni se ei kuitenkaan ole. Jokin siinä kiehtoo häntä mutta sitä hän ei osaa pukea sanoiksi. Isossa linnussa on jotain eleganttia, johon pörheät sulat tuovat lumoavaa hellyyttä. Tuntuu hienolta pystyä tarkastelemaan näin majesteettista luontokappaletta. Epätoivoisesti hän yrittää ottaa valokuvaa, mutta kännykän kameran laatu on hieman kyseenalainen. Ajatuksen kipuna syttyy. Portaat kolisten tyttö kipittää kiireesti alas, nappaa huoneestaan paksun luonnoslehtiön, kumin ja lyijykynän. Hän kiirehtii takaisin ja kuikkii verhon takaa harakkaa, joka yhä siellä nyhjöttää tyynenä. Hän ristii jalkansa ja istahtaa ahtaaseen tilaan sängyn ja ikkunan välissä. Kylmää syysilmaa hohkaa lasista. Kynän rahina on lähes olematon hetken hiljaisuudessa. Hän ikuistaa harakan ääriviivat, kiiltävät silmät ja rauhaisan, jollain lailla hauskan ilmeen. Tyttö katselee lintua lisää. Hän maalaa viivoilla, kuinka harmaan taivaan valo heittäytyy harakan sulille, kuinka se langettaa varjon tiileen. Viivojen sekasotkusta muotoutuu elävä kuva.
Harakka liikahtaa. Se kääntää katseensa tyttöön. Hento tuuli humisee katossa. Kahden silmäin kiille kohtaa. Tyttö nyökkää linnulle. Se kohottaa siipensä, syöksyy alas katokselta ja kaartelee pihassa. Se puikkelehtii pyykkinarujen alta, ja räpistelee. Lento jää lyhyeksi ja harakka laskeutuu katajaan. Se katsoo tyttöä taas ja tyttö antaa rohkaisevan hymyn. Se levittää siipensä uudelleen ja tyttö luulee tuntevansa tuulen kutkuttelun harakan sulissa. Se nousee ylemmäs, kohti koivun latvaa, jonka taakse se katoaa.
- Karoliina Koivumäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti