Miniessee:
Kun minusta tuli Hermione Grangerin paras ystävä
En tiennyt, tulisiko kukaan ikinä lukemaan tarinoitani, mutta kirjoitin niitä silti, ja melkoisella vauhdilla ja intohimolla. Sukelsin monia kertoja viikossa maailmaan, jossa olin turvassa ja jossa millään muulla ei ollut väliä kuin omilla ajatuksillani sekä niiden pohjalta luodulla kertomusten ja henkilöiden kokonaisuudella. Minulla oli päätösvalta kaikesta tarinan kulussa, ja se oli juuri kokemuksessani kaikista hienointa.
Olin ala-asteella, kun aloin kiinnostua kirjoittamisesta eli minun tapauksessani oman luovuuteni hyödyntämisestä itsenäiseen tarinointiin. Luin tällä ajanjaksolla paljon, mutta erityisesti lasten ja nuorten fantasiakirjallisuutta. Mietin jatkuvasti lukemieni kirjojen tapahtumia, hahmoja sekä tunnelmia, ja siksi kuvittelin usein iltaisin ennen nukahtamista itseni mukaan kirjojen seikkailuihin. Näin myöhemmin ajatellen tämä aika elämässäni oli hyvin tärkeää, sillä sen aikaisen mielikuvituksen kehittämisen kautta olen nauttinut kirjoittamisesta, lukemisesta ja ajattelemisesta myöhemminkin.
Harry Potter -kirjasarja nousi ehdottomaksi suosikikseni, kun äitini luki sen ollessani toisella luokalla. Samaistuin useaan hahmoon ja olin taikamaailmassa aina, riippumatta siitä olinko fyysisesti kotona, koulussa tai vaikka jalkapalloharjoituksissa. Olin niin rakastunut kirjasarjan juonenkäänteisiin ja kokonaisuuteen, että jossain vaiheessa kuvittelin itseni jatkuvasti mukaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa seikkailemaan Tylypahkan kouluun ja taistelemaan Voldemortia vastaan. Aloin huomaamattani suunnitella myös uusia hahmoja tarinaan, ja varsinkin luomieni hahmojen ulkonäön ja ominaisuuksien pohtiminen oli minulle mieleistä.
Yhtenä päivänä ryhdyin kirjoittamaan lyhyitä tarinoita, joissa minä seikkailen Harry Potterin maailmassa, ilman lähes minkäänlaista suunnittelua tai hahmottelua. Annoin vain mielikuvitukseni hoitaa kaiken. Tarinoiden syntyminen vasta kirjoittamisen aikana oli kuitenkin tällöin vahvuuteni, sillä kuten John Locke sanoo: “Ajatukset jotka usein tulevat etsimättä, ikään kuin tipahtavat päähän, ovat tavallisesti kaikkein arvokkaimpia.” Tämä ajatus tiivistää oleellisesti silloisen kirjoittamisprosessini. En suunnitellut oikeastaan mitään muuta kuin hahmoja ja heidän ulkonäköään, sillä loput muodostuivat päässäni samalla kun kirjoitin. Luovuuteni pääsi todellisesti täyteen mittaansa, kun tarinoin puhelimeni muistioon itsestäni Tylypahkan oppitunneilla ja huispaamassa noita- ja velhokavereiden kanssa.
Teksti: Aada Lindeman
