LUMA-linjalaisten vuosi oli tapahtumia täynnä

 

Martsarin LUMA-linja on toiminut jo neljä vuotta. Näiden vuosien aikana on kehitetty ja vakiinnutettu lukuvuoteen monenlaista ja innostavaa LUMA-toimintaa. 

Heti lukiotaipaleen alkuun LUMA-opiskelijat saavat luontokosketuksen retkellä Suomen luontokeskus Haltiaan Nuuksion, jossa sään mukaisesti vietetään aikaa toisiin tutustuessa sekä leirinuotiolla ruokaillessa. Myöhemmin tutustumisjaksolla on muun muassa taiteltu origameja insinööritieteiden hengessä, vierailtu luonnontieteellisessä museossa ja ohjelmoitu Robokeskuksessa. Samalla laitetaan alkuun aina linjan oman hupparin suunnittelu.

Tänä vuonna Martsarista on päästy matkaamaan niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomalaisesta metsä- ja kaivosteollisuudesta kiinnostuneet reissasivat Lohjalle Metsä Groupin maille tutustumaan metsänhoitoon sekä Tytyrin kalkkikivikaivokseen.

 

Steam for All Erasmus+ -ohjelmassa Portugalin, Hollannin, Suomen, Islannin ja Turkin opiskelijoita ja opettajia kohtasi Portugalissa portossa. Ohjelmassa oli muun muassa robotiikkaan ja teknologiaan tutustumista. 

 

Tänä lukuvuonna erilaisiin yrityksiin ja korkeakouluihin on saatu tutustua etäluentojen ja työpajojen kautta.

 

Koronan takia ensimmäisen vuoden odotetuin retki, tiedeleirikoulu Lontooseen toteutui vasta toukokuussa 2022. Matkaan lähtivät kahden eri vuosiluokan opiskelijat, koska edellisenä vuonna retki jäi toteutumatta pandemian vuoksi: yhteensä 58 opiskelijaa ja 4 opettajaa.

 

Sinnikkäimmät reissaajat kokivat vielä toukokuun lopussa Seilin poikkitieteellisen luontokoulun monen kymmenen muualta Suomesta tulleen opiskelijan kanssa.

 

Retkien lisäksi Martsarista on osallistuttu LUMA-aiheisiin tapahtumiin ja kilpailuihin. Tänä vuonna opiskelijat keräsivät menestystä MAOLin neljän tieteen kisoissa: toisen vuoden opiskelija Leo Varis voitti kansallisen Datatähti-kilpailun, ja matematiikan, kemian sekä fysiikan alkukisoissa yhdeksän opiskelijaa ylsi tuloslistoille. Onnittelut!  Marraskuussa Harppi-tiedefestareiden lisäksi yksi joukkue osallistui Harppi-tiedekilpailuun hyvällä innolla!

Martsarissa saa linjasta riippumatta valita tarjolla olevista opinnoista ja retkistä lähes mitä tahansa. LUMA-linjalainen voi hyvin käydä kerryttämässä kokemusta lavalla toimimisesta vaikkapa musiikissa ja draamaopinnoissa sekä toisinpäin.

 

Aina tammikuussa avaamme ovet kiinnostuneille 9. luokkalaisille Martsarin Tiede- ja taideviikolla, jolloin LUMA-linjan toimintaan pääsee tutustumaan.

 

 

Erasmus-matkalla opiskelijat tutustuivat koodaukseen ja opettajat yhteisopettajuuteen. Kuvassa Martsarista vasemmalla opiskelija Eero Virtanen ja matematiikan opettaja Johanna Parvinen.

 

Teksti: Henri Lommi ja Johanna Parvinen

 

Aada ja Karoliina kokosivat ajatuksia Leonardo-proggikseen osallistumisesta

Aadan tarina:

Millainen oli Leonardon perintö -prosessi? 

Prosessi meni aika sujuvasti. Aluksi tehtiin improharjoituksia ja ideointia, sen jälkeen tehtiin taustatutkimusta ja kirjoitettiin ensimmäinen kässäri. Tämän jälkeen hiottiin yksittäisiä kohtauksia ja kirjoitettiin kässäriä osittain uudestaan. Kun kohtaukset tuntuivat järkevältä, järjesteltiin niitä vielä vähän uudestaan jotta draaman kaari olisi selkeämpi ja sujuvampi. Kaiken kaikkiaan siis teksti muokkautui tekemisen ohella hyvin pitkälle, ihan kenraaleihin asti. 

Miten roolijako tehtiin?

Roolit valittiin siten, että jokainen sai toivoa muutamaa roolia improjen pohjalta. minkä halusi, Se menikin hyvin, sillä jokainen sai ainakin jonkun roolin, mikä kiinnosti itseään. Sen jälkeen jaettiin loput roolit niille, ketkä pystyivät ne ottamaan, eli oliko joku jo lavalla toisessa roolissa tai tuliko liian kiire vaihtamaan jne.

Millaiset asiat tuottivat iloa prosessin aikana? 

Ryhmän keskeiset jutut ja hassuttelut, yhteishenki ja tunne siitä, että kaikki vetää samaan hiileen, ja onnistumisen tunteet kun saatiin joku vaikeampi kohta toimimaan tai läpimeno meni hyvin.

Mitä opit prosessissa itsestä, aiheesta, ryhmästä?

Opin divisingista sen, miten se toimii ja miten iso homma oikeastaan on kirjoittaa itse kässäri, ja muokata se toimivaksi. Opin myös Leonardosta paljon, vaikka hän olikin jo entuudestaan tuttu historian hahmo. Ryhmästä opin myös paljon. Opin kaikkien vahvuuksia ja heikkouksia, opin heistä esiintyjinä ja ihmisinä.

Miten muistelet proggista nyt?

Kaikista mukavinta oli ryhmän yhteishenki ja sitoutuneisuus. Kaikki olivat innoissaan mukana ja toi paljon omaa osaamista ja kokemusta peliin. Meistä tuli prokkiksen aikana hyvin toimiva ja läheinen työryhmä. En oikein osaa sanoa mitä parantaa, tietenkin toivoisi, että esitysaikataulut pitäisivät paremmin ja etätreenejä ei olisi ollut, mutta koronalle ei oikein voi mitään :(

Miten jatkat harrastustasi?

Aion jatkaa teatteria korkeakoulussa hakeutumalla Ylioppilasteatteriin tai muuhun oppilaitten ja nuorten produktioon. Toivon myös jatkavani teatteria ihan aikuisenakin jollain tapaa, harrastajateatterissa tai muuten.

Sana on vapaa:

Ihan huippu prokkis, prokkisporukka ja ohjaaja :) Toivon kaikkea hyvää ensi vuoden prokkislaisille ja kannustan kaikkia kiinnostuneita hyppäämään mukaan jossain määrin, esim. puvustukseen tai avustajaksi, jos ei näytteleminen kiinnosta.

Aada näytteli Leonardo da Vincia aikuisena.

Ludovico Sforza (Taika Malvela) ja hänen apulaisensa lukevat kirjettä da Vinciltä (Meri Parvinen).

Leonardo (Aada Muurinen) ja Salai (Karoliina Koivumäki) olivat läheisiä.

Leonardo nuorena (Taika Malvela) ja vanhempana (Aada Muurinen)

Nykyajan edustajia olivat tiedemiehet (Meri Parvinen, Taika Malvela).

Käsikirjoittajaporukka teatterivierailulla: Aada, Karoliina, Taika ja Meri.

Karoliinan tarina:

Lyhyesti sanottuna näytelmä lähti paisumaan kuin mäkeä alas vierivä lumipallo. Sen piti olla parin hengen pieni esitys minimaalisella rekvisiitalla. Halusimme tehdä lukion hengen mukaisen näytelmän, ja niin aiheeksi valikoitui tieteen ja taiteen edustajan elämä eli Leonardo da Vinci.

Valmista käsikirjoitusta da Vincin elämästä ei ollut saatavilla, joten kaikki tuli aloittaa nollasta. Työryhmämme sai ohjaajaltamme Heliltä kotiläksyksi lukea Leonardon elämästä kirjallisuutta, katsoa elokuvia ja googlailla tietoa. Alkusyksystä minulla oli vaikeuksia herätellä mielenkiintoani aiheeseen, mutta jouluun mennessä olin Leonardo-nörtti. Aihe ja siihen perehtyminen on varmaan muuttanut minua lopullisesti. 

Käsikirjoitus tehtiin työryhmän kesken osin devising-menetelmällä poimimalla tapahtumia Leonardon elämästä. Osa kohtauksista syntyi improvisoimalla, osa käsikirjoittamalla. Tilanne eli jatkuvasti ja vitsikkäästä heitosta saattoi syntyä Leonardon ja linnun välinen tanssikohtaus. Aika nopeasti olimme melko kaukana pienestä näytelmästä ja alkuidean Forum-teatterista, joten luovuimme ajatuksesta ja annoimme uusille ideoille tilaa. Käsikirjoitus muuttui monta kertaa prosessin aikana - jopa melko lähellä kenraaliharjoituksia kohtausten järjestystä vaihdettiin. Huvittavin asia oli kuitenkin, että näytelmään tuli lopulta yli 20 roolia, mikä on aika paljon neljälle näyttelijälle! Monta kertaa vaihtui myös esityksen teema linnuista valoon ja Leonardon vaikutuksesta nykyaikaan. 

Ensi-illan lähestyessä tammikuussa 2022 koronarajoituksia kiristettiin uudelleen, ja työryhmä joutui miettimään, esitämmekö näytelmän pienelle joukolle ihmisiä, vai pidämmekö ensi-illan ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä. Koimme, että näytelmän eteen oli nähty niin iso vaiva, että se ansaitsi tulla pidetyksi täydelle katsomolle, joten siirsimme ensi-illan huhtikuulle.

Oliko prosessi kaaottinen? No ehkä hiukan. Porukkamme oli hyvä eksymään keskusteluissa ja ideoinnissa sivupoluille. Tuli aika paljon juoksenneltua ympäri koulua ja sählättyä rekvisiitan kanssa. Mukaan saatiin sisäpiirivitsinä tungettua lavasteisiin myös bussipysäkkikyltti, jota oli käytetty kahdessa edeltävässäkin produktiossa.

Produktio oli omasta mielestäni kunnianhimoisin Martsarin produktio, jossa olen itse ollut mukana (kolmessa). Minäkin pääsin tekemään esitykseen kokonaisen tanssikoreografian. Työmäärä oli valtava, mutta prosessia on silti vaikea sanoa työlääksi, sillä Leonardon perintö -porukassa oli niin hyvä henki ja sitoutuneisuus, että teatterin tekeminen tuntui mukavalta vapaa-ajan harrastukselta. Usein harjoitukset olivat itselle viikon kohokohtia. Joskus harjoittelimme bändikellarissa, kun studioteatteri ei ollut käytössä ja treenasimme kerran jopa ilman ohjaajaa.

Esityksen kasvaminen tapahtui salakavalasti. Päätimme tuoda näytelmään mukaan livemusiikkia, lisättiin tanssikohtaukset, sitten tuli tekniikka ja musiikki mukaan ja rekrytoimme puvustajan sekä kolme avustajaa, jotka päätyivät myös lavalle näyttelijöiksi. Pitkään jännitti, tuleeko esityksestä valmista ajoissa, mutta kenraaliharjoituksissa tapahtui jotain, ja yhtäkkiä tajusimme, että meillä on valmis näytelmä. Sillä fiiliksellä oli ihana lähteä esittämään. Jännityksestä huolimatta esitykset olivat ohi hujauksessa ja jonkin aikaa tuntui epätodelliselta, että produktio oli ohi.

Opin historiasta Leonardo da Vincista projektin aikana liikaa, ja nyt muut saavat kärsiä siitä. Olen saanut paljon inspiraatiota Leonardosta ja vaikutteita omaan taiteeseeni. Mainitsin Leonardon jopa ylioppilaskirjoituksissani. Ryhmässä toimimisesta ymmärsin, kuinka tärkeää on saada kaikki ryhmän jäsenet tuntemaan itsensä osana porukkaa ja kommunikoida. Myös se on tärkeää, että sanoo ääneen kehut ja kiitokset. Ryhmämme oli ihan paras: sitoutunut, tasa-arvoinen ja hyvällä pössiksellä jatkuvasti. Ohjaaja piti hyvin ryhmähengen ja positiivisen ilmapiirin koossa ja lipun korkealla, ja siksi meillä kaikilla oli mukava työskennellä yhdessä. Olen kiitollinen, että sain olla mukana tässä produktiossa. Koen, että se on antanut minulle tosi paljon ja oli ihana kokemus. Tätä tulee ikävä.

Teksti: Karoliina Koivumäki ja Aada Muurinen

Kuvat: Henri Lommi

THE lakkopäiväkirja

Tiistai 3.5.

Heräsin aamulla kello 05.40 tarkastamaan Wilman; jos siellä ei lukisi mitään lakon peruuntumisesta, niin jatkaisin tyytyväisenä unia. Kukaan ei ollut käskenyt tulemaan kouluun, joten käänsin vain kylkeäni ja heräsin seuraavan kerran kello 09.47. Sanomattakin selvää, että koulujutut eivät inspiroineet, koska lakkohan on melkein sama asia kuin loma. Koko päivänä ei tapahtunut yhtään mitään jännää, mutta suunnittelin jo, että huomenna aloitan jonkin elämää suuremman projektin, joka voisi sisältää esimerkiksi kirppiskuorman kasaamista. 

Keskiviikko 4.5.

Olen tänään vain lähinnä tuijottanut tylsistyneenä ikkunasta ulos. Mä odotin tätä lomaa kuin viimeistä päivää, mutta on aika ikävää olla vaan yksin. Newsflash: Vihti ei kuulu lakkoalueeseen, mikä tarkoittaa, että sisarukset ja kaverit ovat koulunpenkillä, ja (S)otalammelta ei tosta noin vaan lähdetäkään heilumaan minne tahansa. Jos jotain hyvää pitää keksiä, niin tänään ei sentään ole satanut, toisin kuin eilen.

Lisäys: Oltiin illalla parantamassa maailmaa kavereiden kanssa ja ajamassa pillurallia ympäri maailman ankeina kylää. 

Kotiin päin kävellessä napattu kuva auringonlaskusta.

Torstai 5.5.

Päätin kerrankin tehdä jotain hyödyllistä ja siksi pyhitinkin päivän true crime -videoiden katsomiselle ja äitienpäiväkortin piirtämiselle. 

Muutamia kanavasuosituksia Youtubeen, mikäli jaat mielenkiinnon tosielämän rikoksia kohtaan (kolme ekaa suomenkielisiä ja kolme vikaa enkunkielisiä kanavia): 

• Annukka Lascelles 

• Pinjamari Jirout 

• Goya True Crime

• Kendall Rae 

• EWU Crime Storytime

• This Is Monsters 

Äitienpäiväkortti vuosimallia 2022.

Perjantai 6.5.

Nyt kerron teille unen, jonka näin torstain ja perjantain välisenä yönä.

Edessäni olivat sokkeloiset ja silmämääräisesti monien kymmenien metrien korkeuteen kohoavat portaat, joita oli erittäin vaikea kulkea, koska ulkona oli kaatosade, minkä lisäksi puhalsi voimakas tuuli. Ilmassa oli myös sumua, joten portaiden huippua oli vaikea erottaa. Koin kiireen tunnetta ja portaita oli vaikeasta kulusta huolimatta pakko päästä eteenpäin, vaikka se melko mahdottomalta tuntuikin. En onneksi ollut yksin, mutta kaikki muut joilla oli sama "tehtävä" kiivetä huipulle olivat minulle täysin tuntemattomia. Kaiken kaikkiaan käsillä oli jonkinlainen maailmanlopun meininki ja siitä suuresta rakennuksesta (kirkko, linna tms.) irtoili suuria kivilohkareita tuulessa. Jälleen kerran kaaduttuani, onnistuin löytämään taskustani vanhanaikaisen, harmaan kaukosäätimen ja päätin painaa nappia 8. Teleporttasin jotenkin ihmeellisesti johonkin museoon, jossa opas esitteli vanhan kirkon/linnan romahtamista hologrammirekonstruktion avulla. Museo oli ilmeisesti rakennettu maan alle, sillä siellä ei ollut ikkunoita, ja tunnelma oli muutenkin vähän painostava. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että minä olin vain ilmestynyt paikalle kuin tyhjästä. Oppaan katse kääntyi yhtäkkiä minuun ja hänen suunsa vääntyi leveään irvistykseen. “Tällainen romahdus olisi voitu estää, jos kaikki olisivat selvinneet huipulle asti. Sen oli tarkoitus olla testi: kuinka moni on tarpeeksi järkevä kulkemaan eteenpäin, vaikka määränpää tai tehtävän tarkoitus ei ole tiedossa”. Kiertoilmaksella hän yritti siis kertoa, että ajatteli minun olevan täysi saapas. Pyöräytin silmiäni oppaalle jatkoin hänen perässään kierrosta seuraavaan näyttelyhuoneeseen. Muut paikalla olevat vierailijat näyttivät niin stereotyyppisiltä suomalaisilta turisteilta, että pokkani meinasi pettää. Lähes kaikilla oli polviin asti yltävät shortsit, napitetut palmukuvioidut paidat, lippalakit ja kaulasta roikkuvat kamerat. Kuljimme käytävän läpi, jossa oli ovi, joka oli raollaan pimeään huoneeseen. Olin jonon viimeisenä, eikä kukaan katsonut, joten tottahan reitiltä silloin sopi poiketa. Luikahdin ovesta sisään, ja etsin seinästä valonkatkaisijaa. Kun olin saanut huoneeseen valaistuksen, säpsähdin siellä odottavasta näystä. Keskellä huonetta oli kalterit, joiden toisella puolella oli noin 10-vuotias poika, joka oli muurattu lattiasta kaulaan asti tiilillä pysymään paikallaan, täysin ilman liikkumisvaraa. Poika oli siis kuitenkin hengissä (jotenkin ihmeellisesti) ja hän reagoi pienellä ilmeellä läsnäolooni. Minun takaani huoneeseen käveli joku lääkärin näköinen mies, joka selitti, että pojan kohdalla suoritettu menettely oli kertakaikkiaan ainut tapa pitää ihmiset turvassa, sillä poika levitti käsiensä avulla jotain ruttoon verrattavissa olevaa sairautta. Tauti oli alkanut pojan jaloista, joihin hänelle oli alkuun annettu jotain lääkepistoksia, mutta sitten kun ne eivät olleet enää auttaneet ja tauti oli levinnyt hänen käsiinsä, oli pojan muuraaminen ollut lääkärin mielestä ainut ja ensiluokkaisen hyvä hoitokeino; estihän se taudin leviämisen, ja piti pojan hengissä. Minua alkoi oksettaa, joten juoksin ulos huoneesta, ja käytävällä oli jälleen se kaukosäädin, jonka avulla olin päätynyt museoon. Painoin ihan paniikissa nappia 2 ja teleporttasin tällä kertaa junan vaunuun. Yritin tähyillä maisemia saadakseni selville sijaintini, mutta ikkunoista näkyi vaan metsää. Konduktöörin saapuessa paikalle hän tarkasti lippuni ja tunnistin hänet museon oppaaksi. Tuijotin häntä siis melko avoimesti ja päätin jälleen kaivaa kaukosäätimen esille. Kokeiluun pääsi tällä kertaa nappi 1, ja tällä kertaa ilmestyin jonkin koulun liikuntasaliin, jossa oli juuri meneillään seitsemäsluokkalaisille järjestettävä yläasteen infotilaisuus. Vaikka olin saapunut paikalle aivan sattumanvaraisesti, nimeni huudettiin kuitenkin luokalle 7B. Ja sitten heräsin.

Maanantai 9.5.

Pidin viikonlopun lomaa lomasta enkä kirjoittanut mitään. Tapahtumat tiivistetysti: lauantaina tulin autoon nukkumaan siksi ajaksi, kun isi kuskasi äitini ja pikkusiskoni Pajulahteen yleisurheiluleirille. Sen jälkeen kävimme Lahden Prismassa eksymässä, ja illalla katsoin The Exorcist -elokuvan veljeni kanssa. Elokuvan erikoistehosteet olivat yllättävän hyviä, varsinkin kun otetaan huomioon, että se on julkaistu vuonna 1973. Elokuvassa tuotiin kuitenkin ilmi ärsyttäviä yksityiskohtia, esimerkiksi Pazuzun amuletin löytyminen, joilla ei loppuelokuvan kannalta vaikuttanut olevan minkäänlaista virkaa. Arvio elokuvasta: ⅖. 

Sunnuntaina vietimme äitienpäivää koko perheen voimin ja kävimme molemmissa mummoloissa piipahtamassa ja viemässä kukkia. Illalla leveilin kaikille muille sillä, että oma viikonloppuni ei ole vielä ohi.

Kello on nyt 13.16 enkä ole tänään vielä tehnyt hirveästi mitään, mutta huomenna pääsee taas nauttimaan aikaisen herätyksen iloista. Tähän loppuu lakkopäiväkirja, toivottavasti tekin laiskottelitte ahkerasti.

• Teksti ja kuvat: Taika

Lukupiirissä vaihdetaan ajatuksia luetuista kirjoista - leppoisissa tunnelmissa

Kaksi varsinaisen koulutyön jo jättänyttä abiturienttia kertoi pyynnöstä ajatuksiaan lukupiiriin osallistumisesta. Lukupiirissä voi kerryttää kurssia Äi13 (vanhassa opsissa Äi10).

Reetta kertoo Wilma-viestillä seuraavasti:

Päädyin lukupiiriin ykkösvuoden syksyllä, melkeinpä heti lukion alettua. Äidinkielen luokassa oli lukupiiristä mainos ja oma ro suositteli sitä kovasti. Lukeminen on ihanaa ja lukupiiri vaikutti helpolta tavalta kerryttää kurssisuorituksia, joten ajattelin että miksipä ei! 

Parasta tapaamisissa on rento meininki, hyvät välipalat ja ne hetket kun huomaa, että keskustelu on ajautunut luetusta kirjasta jo ajat sitten aivan sivuraiteille.

Mieleenpainuvin tapaamiskerta oli varmaan ihan ensimmäinen kerta, koska se jännitti ihan hulluna. Ja vielä ihan turhaan! Teos Eurooppalaiset unet jäi myös mieleen, sillä se oli oma ehdotukseni. Kyseessä oli sen aikainen lempikirjani ja oli mukavaa kuunnella mitä mieltä muut kirjasta olivat. Etäkoulun aikaiset etätapaamiset oli myös aika mieleenpainuvia!

Suosittelen lukupiiriin osallistumista ennen kaikkea siksi, että se on ihan super kivaa vaihtelua perus opiskeluun, mutta kerryttää silti kursseja. Sen lisäksi siellä on tosi hauskaa rupatella ja kaikki mahtuu kyllä mukaan ihan omana itsenään!

Itselleni lukupiirikerrat oli Saksan reissun ohella lukion kivoimpia kokemuksia! Kannattaa käydä ihan matalalla kynnyksellä kokeilemassa, jos lukupiiri olisi oma juttu. Kokeileminen ei kuitenkaan velvoita mihinkään ja parhaassa tapauksessa löydät uusia kavereita ja lempikirjoja!

Toinenkin haastatelluista on Reetta. Hänen ajatuksensa ovat aika lailla samansuuntaisia:

Luen paljon vapaa-ajalla, joten olin heti mukana, kun kuulin lukupiiristä. Toivoin myös saavani uusia kirjavinkkejä.

Parasta on ehdottomasti ollut päästä keskustelemaan ja jakamaan mielipiteitä kirjoista! Lukupiirin kautta on tullut luettua myös paljon kirjoja, joita ei itse kirjastosta tulisi napattua mukaan.

Valitsimme viime kesän kesälukemiseksi Elena Ferranten Tyttären varjon. Tyttären varjo sopi äänikirjana täydellisesti lenkkipoluille ja rannalle, mutta loppui aivan liian nopeasti.

Tapaamiskerrat tuovat hyvää vastapainoa kouluaineille. Lukupiiriin voi osallistua matalalla kynnyksellä, ja mukaan voi tulla aina itseä kiinnostavan kirjan kohdalla!

Teksti: Lukupiiriryhmä

Kuva: Sari