perjantai 29. maaliskuuta 2019

PERJANTAIESSEE: Tietoa on, mutta missä on luotettava tieto?

Harva uskoo kaikkea, mitä internetistä lukee. Tieto on niin kirjavaa, ja liikkeellä tiedetään olevan väärää tietoa, rahaa tavoittelevia huijareita, yhteiskunnan heikentämiseen pyrkiviä valeuutisia ja kaikkea muutakin hölynpölyä. Vaikeampi kysymys on, mitä sitten pitäisi uskoa. Esimerkiksi keskustelupalstoilla harvoja tietoja on helppo aukottomasti todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään, ja välillä tuntuu kuin kaikki tieto olisi samanarvoista, yhtä subjektiivista ja näkökulmasta riippuvaa. Vaikka tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, voi vaikuttaa mahdottomalta tietää, mikä osa siitä on oikeasti luotettavaa.


Koska ei ole olemassa yleistä totuutta, on monia vaihtoehtoisia totuuksia, joilla on omat kannattajakuntansa. Tuomo Tammisen artikkelissa “Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin” (Helsingin Sanomat, 1.9.2015) käytetään termiä vahvistusvinouma, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen vastaanottaa helpommin ennakkoluulojaan ruokkivaa tietoa. Vahvistusvinouman lisäksi vaihtoehtoisten totuuksien kuplia synnyttää artikkelin mukaan se, että ihminen hakeutuu helpommin samalla tavalla ajattelevien seuraan. Näiden kuplien yhteentörmäykset ilmenevät usein nettiraivona lehtien kommenttipalstoilla, keskustelupalstoilla ja muualla sosiaalisessa mediassa.


Tammisen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan “verkossa vihamateriaalia kohdanneet nuoret luottivat sekä tuntemattomiin että läheisiin ihmisiin vähemmän kuin ne, jotka olivat välttyneet vihapuheelta.” Tulos on mielestäni ymmärrettävä jo siksikin, että kun näkee erilaisilla, epäluotettaviltakin vaikuttavilla totuuksilla olevan kannatusta, alkaa väkisinkin miettiä, mihin itse uskoo. Entä jos he ovat kuitenkin oikeassa, jos eivät kaikessa niin edes jossakin? Ja mitä jos se, etten usko heitä, johtuukin siitä, että olen itse kuplani vanki? Vaikuttaahan se vahvistusvinouma minuunkin.


Luottamusta mediasta saataviin tietoihin heikentää myös se, että tieto on aina jossain määrin subjektiivista. Pawel Kuczynskin kuvassa “Periscope” (2013) on hahmo, joka kurkistaa Facebook-logon muotoisella periskoopilla kalteroidusta ikkunasta, joka olisi muuten liian korkealla, jotta siitä voisi nähdä. Kuvaa voi tulkita niin, että sosiaalinen media paljastaa epäkohtia ja heikentää yksityisyyttä, mutta myös niin, että tiedot ikkunan takana olevista asioista ovat sen varassa, mitä periskoopin käyttäjä näkee yhdestä pienestä ikkunasta ja mitä hän näkemästään kertoo tai jättää kertomatta.


Eräässä Venäjä-aiheisessa kirjassa käytettiin Periscope-kuvan kanssa samankaltaista vertausta: suomalaisten käsitykset Venäjästä ovat hajanaisia kuin ihmisillä, jotka tirkistelevät pimeään mökkiin pienistä, eri puolella mökkiä olevista raoista ja riitelevät siitä, kenen näkemät asiat ovat totta. Vertauksen voi hyvin laajentaa koskemaan Venäjän lisäksi muitakin kiistanalaisia aiheita, kaikkea maahanmuutosta oikeanlaisen ruokavalion kautta ilmastonmuutokseen.


Sosiaalista mediaa voi siis subjektiivisuuden takia pitää usein epäluotettavana. Toisaalta kaikki tieto on subjektiivista, joten voiko mihinkään muuhunkaan uskoa sen enempää? Jere Lundströmin mielipidekirjoituksen “Kynästä lähtee nykyään kovin vaimea ääni” (Helsingin Sanomat, 30.7.2015) perusteella vastaus on kyllä. Lundströmin mukaan ajatusten kirjoittaminen kynällä paperille hidastaisi tiedon tuottamista ja leviämistä, jolloin ihmiset eivät julkaisisi ajatuksiaan heti, kun ne tulevat mieleen, vaan jäisi aikaa harkinnalle. Tätä ei tietenkään tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti, että luotettavien tekstien tulisi olla nimenomaan kynällä kirjoitettuja, mutta varmasti esimerkiksi
tietokirjan tai laajan uutisartikkelin kirjoittaja miettii tekstinsä luotettavuutta ja sen julkaisemisen järkevyyttä enemmän kuin satunnaisen keskustelupalstan kommentin kirjoittaja.


Jos siis todella haluaa luotettavaa tietoa jostakin aiheesta, kannattaa mahdollisuuksien mukaan tutustua aihetta koskevaan kirjallisuuteen. Toinen tärkeä seikka luotettavaa tietoa etsiessä on lukea mahdollisimman monia erilaisia lähteitä, jolloin todennäköisesti myös oppii tunnistamaan aihetta koskevan luotettavan lähteen epäluotettavasta. Jos jossakin lähteessä esimerkiksi ei mainita jotakin sellaista, mitä lähes kaikissa muissa lähteissä pidetään merkittävänä, luotettavuutta on syytä epäillä.


Yleensä ihminen ei kuitenkaan jaksa eikä ehdi perehtyä huolella joka ikiseen aiheeseen, josta on liikkeellä ristiriitaista tietoa. Tällöin voi olla hyvä idea antaa asian vain olla ja hyväksyä, ettei tiedä koko totuutta, yhtenäistä sellaista kun ei yleensä ole edes olemassa. Siitä, jos yksittäinen ihminen onkin väärässä, ei yleensä ole kovinkaan merkittävää haittaa, ainakaan niin kauan kun ei levitä muillekin totuutena tietoja, joiden ei tiedä olevan totta. Myös äärimmäisiä, valtavirrasta tai virallisista lähteistä kovin paljon poikkeavia näkemyksiä on tietämättömän hyvä välttää. Ei kannata esimerkiksi syödä täysin päinvastaisella tavalla kuin yleisten ravintosuositusten mukaan kannattaisi, jos ei tiedä ravitsemuksesta mitään. Yleisesti ottaen merkittävimmistä asioista, esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän toimintatavoista tai siitä, millaisia ovat turvalliset rakennukset, päättävät kuitenkin alaan perehtyneet asiantuntijat. Vallanpitäjät taas valitaan tavallaan näkemysten keskiarvon perusteella eli äänestämällä.


Nykyajan tietojen ja totuuksien sekamelskassa erehtymistä pelkäävän kannattaa myös muistaa, että ihmisten väärät luulot eivät ole vain 2000-luvun ilmiö vaan ihmiset ovat aina olleet väärässä. Nykyisin tietoa on vain saatavilla enemmän, ja tilanne on oikeastaan menneisyyteen verrattuna sikäli parempi, että monenlaisia näkemyksiä yhdistellään, koetellaan ja kyseenalaistetaan sen sijaan, että tyydyttäisiin vallitsevaan vain siksi, ettei muutakaan ole.


Anna Lohi

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

PERJANTAIESSEE: Nykypäivän media: missä totuudelta viedään jalat

Nykypäivän media: missä totuudelta viedään jalat. Se olisi sopiva mainoslause median markkinointikampanjalle, jos sellainen olisi. Kaikki uskottavuus on kadonnut ja kasvot menetetty moneen kertaan. Joku voisi ihmetellä, kuinka monta kertaa kasvot voikaan menettää. Mediaperheeseen on viime vuosien varrella syntynyt uusi hulivililapsi nimeltään sosiaalinen media. Tämä hirviö löi viimeisen iskun median uskottavuuteen, ja nyt me kaikki saamme kärsiä kuva- ja videomanipulaatiosta ja valeuutisista.


Niin sanottu vanhan ajan media, eli koko median isä, mihin kuuluvat muun muassa uutistoimistot, on luonut perustan koko kansan huiputtamiselle. Muistan kuinka jo pikkupoikana, kun lueskelin Ilta-Sanomien otsikoita kaupan kassajonossa, vanhempani tuputtivat korviini: “Älä usko kaikkea, mitä luet! Ole kriittinen lukiessasi!” En silloin lapsena ymmärtänyt, kuinka syvälle isä-media onkaan ulottanut juurensa.


Media on valehdellut meille aina tavalla tai toisella, maasta tai kielestä riippumatta. Isä-media on varmasti aloittanut vastenmielisen valehtelunsa jo pienenä. Nyt eläkepäivillään isä-media onkin vasta innostunut. Valeuutisia ei ole koskaan uutisoitu näin paljon, ja valeuutisista ei ole koskaan uutisoitu näin paljon. Valeuutiset ovat tämän vuosikymmenen sana. Siitä kertoo myös se, että vasta hiljattain sana “fake news” lisättiin englannin kielen sanakirjaan, kiitos Amerikan oranssin johtajan.


Valeuutisongelma on onneksi paljon suurempi rapakon toisella puolen kuin täällä koti-Suomessa. Donald Trumpin, eli äsken mainitun Amerikan oranssin johtajan, vaalikampanja pohjautui vahvasti median lyttäämiseen, kiusaamiseen ja haukkumiseen. Trump iski jauhoja suuhun Yhdysvaltojen suurimmille uutistoimistoille, eritoten CNN:lle. “Fake news” -sanat kuuluivat Trumpin suusta niin useasti, että niiden merkitys tuli selväksi ympäri maailmaa. Uskoi Trumpin ideologiaan tai ei, hän sekoitti selvien valeuutisten ja uutisten rajan. Kukaan ei enää tiennyt, mihin luottaa mediassa.


Mutta mitä nämä valeuutiset oikein ovat? Mitä tarkoittaa tämä Trumpin luoma villitys? Valeuutinenhan on uutinen, joka on täyttä puppua. Donald Trump leimasi ja leimaa vieläkin, lähes jokaisen uutisen, joka oli tai on jollain tavalla häntä vastaan, valeuutiseksi. Ylikäyttikö Trump valeuutis-sanaa? Kyllä. Käyttikö Trump sitä sanaa väärin? Kyllä. Saiko Trump siten keski-ikäiset, Yhdysvaltojen sisämaassa asuvat, älyttömät ja kouluttamattomat ihmiset äänestämään ja uskomaan häntä? Kyllä. Meidän nykypäivänä tuntemamme sana “valeuutinen” merkityksineen lähti Yhdysvaltojen nykyisen presidentin propagandasta.


Oikeita valeuutisia kuitenkin esiintyy aina silloin tällöin täällä Suomessakin. Tuomo Tamminen kertoo artikkelissaan Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin (Helsingin Sanomat, 1.9.2015), kuinka perinteisen median nuorimmassa lapsosessa eli sosiaalissa mediassa alettiin levittämään valeuutisia liittyen Oulussa tapahtuneeseen 15-vuotiaan tytön raiskaustapaukseen. Netissä levitettiin silloin disinformaatiota tekijöistä. Tekijät olivat huhujen mukaan maahanmuuttajia, vaikka näin ei todellisuudessa ollut. Huhut levisivät kuin rutto, ja monet uskoivat tätä valeuutista. Vaikka artikkelin mukaan uutistoimistot eivät vielä edes olleet ehtineet tarttua juttuun kiinni, voidaan tapausta pitää yhdenarvoisena normaalin valeuutisen kanssa. Uutistoimistothan ottavat nykyään suuren osan jutuistaan sosiaalisesta mediasta. Iso isku median uskottavuudelle.



Toinen vastaava, mutta paljon vakavampi tapaus löytyy jälleen kerran rapakon toiselta puolen. Bostonin maratonin pommi-iskua lähdettiin tutkimaan tavallisten ihmisten toimesta sosiaalisessa mediassa. Reddit-nimisellä sosiaalisen median keskustelupalstalla lähdettiin selvittämään pommi-iskun tekijöitä. Tavalliset tallaajat tekivät FBI:n työn niin hyvin, että saivat puoli tusinaa viatonta ihmistä vankilaan. Kiitos sosiaalinen media! Jälleen yksi isku uskottavuudellesi.


Sosiaalinen media on tullut tunnetuksi mis- ja disinformaation nopeasta leviämisestä. Siellä eivät leviä vain valeuutiset, vaan viime vuosien trendi on ollut kuvamanipulaatio ja manipuloitujen kuvien levittäminen. Kuvamanipulaatiota on harjoitettu jo vuosikymmeniä. Ennen johtajat, kuten Stalin, poistivat kuvistaan esimerkiksi upseereitaan, joita he olivat “puhdistaneet”. Nykyään Instagram-mallit poistavat kuvistaan ryppyjä tai kenties muokkaavat takapuoltaan tai rintojaan suuremmiksi.


Manipuloidut kuvat luovat vääristynyttä totuutta. Ihannevartalon käsitys on muuttunut aivan toisenlaiseksi kuvamanipulaation johdosta. Nykypäivänä omistaa nuorien ihannoiman vartalon, jos takapuolta on laajennettu kaksinkertaiseksi, rinnat venytetty kolme kokoa suuremmiksi, rypyt poistettu naamasta ja vielä kaiken lisäksi syntymämerkit häivytetty pois. Mallit jakavat kuviansa faneilleen, jotka koostuvat suurimmaksi osaksi nuorista tytöistä, jotka haluavat näyttää idoliltaan. He tarttuvat syöttiin ja uskovat, että kuvat ovat muokkaamattomia. Jopa suuret mallitoimistot ovat jääneet kiinni kuviensa muokkaamisesta! Kiitos sosiaalinen media! Vääristät totuutta ja luot mahdottomia kauneusstandardeja. Kenties on sinun syytäsi, että plastiikkakirurgia on nyt niin kova hitti?


Tulevaisuudessa tulee leviämään entistä enemmän manipuloituja videoita. Teknologia kehittyy niin älytöntä vauhtia, että on vaikea uskoa, kuinka paljon videoitakin voi manipuloida. Jos lukee aktiivisesti uutisia, on saattanut nähdä joitakin otsikoita siitä, kuinka joidenkin naamoja pystytään editoimaan pornoleffoihin ja esittää, että kyseinen henkilö esiintyykin siinä. Videomanipulaatio voi pahimmassa tapauksessa tuhota uria ja ihmissuhteita sekä väärentää totuutta niin kuin veljensä kuvamanipulaatio.


Median historiaa Suomessa -tietograafin (Jukola 4, s. 44, Sanoma Pro 2018) perusteella internet ja sosiaalinen media on ollut suomalaisten tärkein media jo vuodesta 2011. Näihin vuosiin on mahtunut mahdoton määrä valeuutisia, manipuloituja kuvia sekä manipuloituja videoita. Onkin onni, että koulussa nykyään opetetaan valeuutisista ja lähdekriittisyydestä, sillä se on taito, jonka merkitys tulevaisuudessa on vielä suurempi. On tärkeää, että osaa pohtia, mihin voi enää luottaa mediassa.


Tatu Rouhiainen

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Martsarilaiset pääsivät kurkistamaan Kirsikkatarhan kulisseihin Helsingin kaupunginteatterissa

ÄI05-kurssilaisten vierailu kohdistui tällä kertaa Helsingin kaupunginteatteriin ohjaaja Lauri Maijalan versioon venäläisen Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kirsikkatarha. Ennen näytöstä kurssilaiset pääsivät teatterin työpajaan sekä kuuntelemaan ohjaajan haastattelua. Menetys, yksinäisyys, häpeä ja eriarvoisuus ovat näytelmän teemoja, joita työpajassa pohdittiin monille koulusta tuttujen draamaharjoitusten avulla.


Vaikka kolmetuntinen klassikkonäytelmä oli osalle opiskelijoista hieman raskas maanantai-illan
viettotapa, monet ihastelivat Kirsikkatarhan upeita lavasteita.

Ennen näytöstä kuultiin ohjaaja Lauri Maijalan lennokkaita vastauksia
haastattelijana toimineen näyttelijä Sanna-June Hyden kysymyksiin.



Teksti & kuvat: Kristiina Kamppinen