PERJANTAIESSEE: Asuuko Onni ulkomailla?

Vuoden harmaimman päivän lähestyessä marraskuussa ajatukset kääntyvät itse kullakin usein muistoihin menneen kesän aurinkoisista päivistä tai mieleen pysyvästi hitsautuneista ulkomaanmatkoista. Yhtäkkiä kaikki tuntuu harmaalta ja junnaa paikoillaan. Onni on kadonnut! Ehkä Onneni on muuttanut ulkomaille pakoon marraskuun kosteutta ja pimeyttä, kun minäkin kerran olen kyllästynyt tällaiseen jatkuvaan koiranilmaan. Epäreilua!

Meidät suomalaiset on lukuisia kertoja julkistettu maailman kymmenen onnellisimman kansan joukkoon, todetaan myös Suomen Kuvalehdessä julkaistussa Jukka Ukkolan pakinassa ”Onnen maa” (12/2018). Tarkastellessani ”räntäisen ja riitaisen maamme” päivittäistä menoa – marraskuun harmautta, kiireistä työarkea ja kaiken keskellä, piiskaavassa vesisateessa valittavia suomalaisia – tuntuu toisinaan, etteivät onnellisuustutkijoiden väitteet pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka Suomi olisi tutkimusten mukaan kuinka onnellinen tahansa, on silti kysyttävä, miksi niin moni etsii onnea ulkomailta. Muu maa mustikkaan tehdään vuosittaisia lomamatkoja, havitellaan opiskeluvaihtoja tai työmatkoja pois arjesta – tai jopa muutetaan pysyvästi. Oma maa mansikka ei erityisemmin tunnu kiinnostavan. Eihän täällä mitään tapahdu, eivätkä Suomen asiat vaikuta maailman asioihin tippaakaan, kuten ulkomaille elämäänsä etsimään haikaileva isoveljeni asian toisinaan ilmaisee.

Ulkomaista onnea markkinoidaan meille median kautta päivittäin. Lomamatkoja mainostetaan sosiaalisessa mediassa sekä perinteisessä printtimediassa houkutteleviin adjektiiveihin käärittynä. Tuttavien ja sukulaisten matkakuvat tuovat oman lisänsä sosiaalisessa mediassa esiintyvään ulkomaalaisen onnen markkinointiin. Onnesta ulkomailla kertovat myös tv-ohjelmat. Lukuisissa ulkomaisissa tv-formaateissa nähdään ihmisten rakentavan unelmiensa taloja, työskentelevän unelmiensa töissä tai yksinkertaisesti elävän unelmiensa elämää. Osa tv-ohjelmista on jopa suoraan keskittynyt raportoimaan suomalaisten elämästä ulkomailla. Esimerkiksi Ylen uudessa tv-sarjassa, AWAY – BALI, seurataan suomalaisten nuorten aikuisten elämää trooppisella Balilla. Ei ihme, jos alkaa kiinnostaa muutto pois koto-Suomesta.

Jukka Ukkola pohtii pakinassaan Suomen onnellisuuden seurauksia, sillä onni tuo hänen mukaansa myös ”vastuuta, töitä ja lisätuloja”. Osittain samaa voitaisiin sanoa onnen tavoittelusta ulkomailla. Ei ole enää itsestäänselvää matkustaa vuosittain ulkomaille lentokoneella, kun yhteiskunta kohisee lentomatkustuksen aiheuttamista päästöistä. Matkustaminen rasittaa ilmaston lisäksi myös itse matkakohdetta ja sen paikallista kulttuuria – eli toisin sanoen matkustaja joutuu ottamaan vastuun aiheuttamastaan vahingosta. Matkustaakseen ihminen joutuu myös paiskimaan töitä, sillä ulkomaille ei lähdetä ilmaiseksi, vaikka lentolippujen hinnat ovatkin naurettavan alhaalla.

Suomalaisena on vaikea kuvitella, että ulkomailla onnea etsittäisiin ulkomaanmatkoista samalla tavalla, kuin me suomalaiset teemme. Meik Wiking pohtii tietokirjakatkelmassa ”Onnelliset tanskalaiset” (Hygge – hyvän elämän kirja, 2017) tanskalaisten onnellisuutta. Wiking tarjoaa katkelmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota yhdeksi syyksi tanskalaisten onnellisuuteen. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat meille sen, ettei meidän ainakaan pitäisi joutua pohtimaan sitä, missä nukumme seuraavan yömme tai mitä saamme lautasellemme huomenna.

Eläminen hyvinvointivaltiossa tuo kuitenkin mukanaan omat, aivan erilaiset haasteensa. Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – tuntuu olevan jatkuva tavoitteemme. Olemmeko nyky-yhteiskunnassa kadottaneet hetkessä elämisen taidon? Päinvastoin, väittää Wiking tietokirjassaan. Hänen mukaansa tanskalaisten korkean onnellisuustason syynä voi olla kodikkuuden tunne hygge, joka on ”pyrkimystä arkipäivän onnellisuuteen”. Pohjoismaiden luulisi olevan suhteellisen homogeenisiä myös onnellisuuden suhteen, mistä todistavat myös samankaltaiset sijoitukset onnellisuustutkimuksissa. Kun norjalaiset hyggeilevät tanskalaisten tapaan ja ruotsalaisillakin on oma adjektiivinsa mysig, lienee paikallaan kysyä: puuttuuko suomalaisilta meidän oma hyggemme?

Suomalaiset ovat olleet suhteellisen eristynyttä kansaa koko historiansa ajan. Eräänlainen eristyneisyys ja tietynlainen paitsi jääminen maailman menosta voisivat hyvinkin selittää kaipuutamme ulkomaille. Suomalaiset eivät ole suinkaan vasta lähiaikoina suuntautuneet ulkomaille paremman elämän toivossa, sillä jo 1800-luvulla kaikkialta Skandinaviasta lähti väestöä valloittamaan niin kutsuttua mahdollisuuksien maanosaa, Pohjois-Amerikkaa.

Entä jos ulkomaanonni onkin vain kuvitelmaa? Isoisäni suurin toive ennen menehtymistään oli matkustaa Naurulle viettämään 50-vuotispäiväänsä. Äitini esitti muutama vuosi sitten, että olisi hauskaa, jos hän itse voisi täyttää isänsä hartaan toiveen omana juhlapäivänään. Harhakuvitelma Naurusta hauskana matkakohteena kariutui kuitenkin siinä vaiheessa, kun äitini sai selville Australian ylläpitävän Naurulla huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista syytettyjä pakolaisleirejä. Nauru toki kuulostaa nimensä perusteella hauskalta paikalta, mutta kuvitelmamme voivat helposti johtaa meitä harhaan. Suurin osa suomalaisista tuskin haluaisi asua Naurulla, vaikka se onkin stereotypioiden trooppinen paratiisisaari keskellä Tyyntä valtamerta.

”Lukuisat tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi jotkut ihmiset ja maat ovat toisia onnellisempia, kuten geenit, ihmissuhteet, terveys, tulotaso, työ, tarkoituksenmukaisuuden tunne ja vapaus”, kertoo Meik Wiking katkelmassaan. Onnellisuuteen johtavat monet tekijät, jotka jokainen yksilö määrittelee itse. Vaikka asiasta ei ole tieteellistä tutkimusta, voitaisiin väittää, että suurin osa ulkomailla vierailleista ihmisistä on kokenut onnellisuuden tuntemuksia matkoillaan. Toisaalta lomamatkat ovat nimenomaan lomia varten; ihminen matkustaa useinmiten ulkomaille saadakseen tauon arkielämästään. Jukka Ukkola kysyy pakinassaan: ”Onko onni olotila vai pelkkä muisto?” Voimmeko siis saavuttaa onnen vain muistelemalla vanhoja lomamatkoja? Hymyhän siinä huulille nousee, kun kaivaa esille kuvia ulkomaanreissuilta.

Toisaalta aurinkorannikoilla otetuissa kuvissa hymyilevät ihmiset eivät ole yhtä kuin onnelliset ihmiset. On selvää, että ympäristö vaikuttaa onnellisuuteen. Lähipiiri ja ihmissuhteet ovat myös Meik Wikingin mukaan onnellisuuden peruspilareita. Onnea voi siis etsiä ulkomailta, mutta arki on arkea – ja siihen joutuu palaamaan myös ulkomailla asuessaan. Ehkäpä loma kotimaassa voi tuoda yhtä paljon onnea kuin loma ulkomailla. Oma Onneni on mahdollisesti aurinkolomalla, mutta ikävöin sitä jo takaisin! ”Loppujen lopuksi onnellisin on se, joka vähimpään tyytyy”, toteaa Jukka Ukkola pakinansa lopuksi. Ehkä minunkin pitäisi siis luopua onnen odottamisesta, jotta se voisi palata takaisin.

Sanja Tuovila, 16B

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

Tiede- ja taideviikko ihastutti Martsarissa

Tuntuu siltä, kuin joululoma olisi vasta loppunut, mutta Martsarissa on jo tapahtunut vaikka mitä! Erityisen paljon ohjelmaa on ollut tiede- ja taideviikolla. Tämä viikko alkoi teoriassa jo kuun 11. päivä, kun Helsingissä järjestettiin Tieteen päivät 2019. Lukiossamme kuitenkin järjestettiin tapahtumia vasta seuraavalla viikolla, 14.-20.1. Tarjolla oli kilpailuja, työpajoja, ja muuta kivaa.

Viikko alkoi maanantaina hololenssi-työpajoilla uudessa lounge-tilassa. Risto Lauri Microsoftilta tuli koulullemme esittelemään hololenssejä 45 minuutin pajoissa, joissa pääsi myös itse kokeilemaan edellämainittuja vallan suurenmoisia vempaimia. Hololenssit eivät olleet uusinta, keväällä julkaistavaa kymppitonnin maksavaa huippumallia, mutta silti ne hurmasivat jok’ikisen paikallaolijan. Lasit päässä pääsi niin ampumaan huoneeseen virtaavia lentäviä robotteja, ihailemaan suuria dinosauruksia jurakauden maisemissa, kuin myös aiheuttamaan hologrammitavaroiden tulvan huoneeseen. Maanantaina myös Martinlaakson yläkoululaiset pääsivät tutustumaan LUMA-linjaan (vaikka he tosin saivat ainakin matematiikan tunnille tunkiessaan enemmänkin vain suuren annoksen kummastusta kuin inspiraatiota hakea LUMAlle - olisiko ei-niin-tiukka kuri ja kahvin keittäminen luokassa osasyynä?). Tiistaina järjestettiin mm. abien mantsakisa ja bilsakisan esittely.

Risto Lauri Microsoftilta opastamassa hololenssien käyttöä uudessa viherluokassa.

Keskiviikkona oli tarjolla mindfulness-tapahtuma - kukapa nyt ei rentoutumista kaipaisi. Tämän lisäksi Finnish-British Society Helsinki, FINNBRIT, ja Suomalais-Brittiläisten Yhdistysten Keskusjärjestö järjestivät  lukion ykkösille suunnatun valtakunnallisen kirjoituskilpailun. Kirjoituskilpailuun osallistui ykkösistä noin kymmenen. Esseet olivat kaikilla varmasti onnistuneita, vaikka annetut aiheet olivatkin, niin kuin arvata saattaa, melko vaikeita. Puskaradion mukaan suurin osa osanottajista kirjoitti aiheesta “Who needs love?”. Helsingin yliopiston Jaakko Turkka tuli myös pitämään työpajoja algoritmeista ja fiksuista tatuoinneista. Tatuointeihin voidaan yhdistää teknologiaa, esimerkiksi MIT:ssa (Massachusettsin teknillinen korkeakoulu) ollaan kehitelty verensokeriarvon mukaan väriä vaihtavia musteita, jotta diabeetikoiden olisi helppo seurata tilaansa.

Jaakko Turkka pitämässä algoritmityöpajaa.

Opiskelijat saivat myös itse havainnollistaa algoritmejä saksien ja paperin avulla.

Tunnetko jo Kiljuset? -näytelmäproggiksen tekijät yhteiskuvassa.

Tämän kaiken lisäksi loistava Tunnetko jo Kiljuset? -näytelmä sai ensi-esityksensä torstaina. Näytökset menivät ilmeisesti varsin mukavasti, ja erityisesti etupenkin hilpeät ala-astelaiset vaikuttivat nauttivan Kiljanderien vauhdikkaan elämän seuraamisesta.

Uteliaiden ihmisten unelmaviikko loppui perjantain retkeen LumArts Labiin Otaniemeen, jossa järjestettiin peligrafiikan paja. Pajan alussa kerrottiin yleisesti pelien grafiikasta. Pelihahmoa varten tarvitaan idea, josta kehkeytyy hahmotelma ja edelleen toteutus. Pajaan osallistuneet noin tusina innokasta opiskelijaa saivat suunnitella omia hahmojaan tableteilla piirtäen.

Opiskelijat piirsivät pelihahmoja peligrafiikan työpajassa Otaniemen LumArts Labissa.

Uutta yhtä jännittävää viikkoa odotellessa.

Teksti: Laura Siltala

Kuvat: Martsarin Facebook

PERJANTAIESSEE: Miksi somen vihapuheesta ei päästä eroon?

Postaat Facebookin puskaradioon varastetuista autosi rekisterikilvistä ja kyselet silminnäkijöitä. Nopeasti kommenttiboksiin ilmestyvätkin ihan toiselta puolelta kaupunkia aina samat röntgenkatseella varustetut tietäjät, jotka ovat varmoja, että maahanmuuttajat varastivat kilvet. Tuttua? Halusit havaintoja tekijöistä, mutta saatkin kommentit täyteen vihapuhetta.

Paskamyrsky, kakkamyrsky, paskatornado. Olkoot vaikka tsunami, mutta kaikki tarkoittavat samaa asiaa - vihapuhetta. Vihapuhe on yleensä suoraa rasismia ja toisten ihmisten haukkumista, jossa rikosten, kuten kunnianloukkauksen, tunnusmerkit täyttyvät alta aikayksikön. Yleensä nämä vihapuheen laukojat puolustelevat mielipiteitään ja etenkin niiden ilmaisutapaa sananvapaudella. Kyllä, sananvapaus tarkoittaa sitä, että jokainen saa sanoa mielipiteensä ääneen. Sananvapauden perusteella ei kuitenkaan saa aloittaa kakkatornadoa muita vastaan.

Nykyään on alettu entistä nopeammin ja herkemmin lynkkaamaan vihapuheen levittäjät. Tämäkään ei ole oikein. Kenenkään ei tulisi alentua samalle tasolle näiden rasistien kanssa. Sitä paitsi nettiraivoajillakin on elämä. Tuomo Tammisen artikkelin Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin (HS, 1.9.2015) mukaan räyhääminen saa vihakirjoittajan itsensäkin onnettomaksi. Muiden olisi siis parasta jättää vihakirjoittajat huomiotta.

Palataan takaisin puskaradion postaukseen. Joku yrittää selittää vihakirjoittajille, että maahanmuuttajat eivät ole syyllisiä kaikkeen. Vihapuhelijat alkavat vänkäämään omissa kuplissaan asiasta, ja paikalle tulee lisää samanhenkistä porukkaa lynkkaamaan maahanmuuttajien puolustajaa. Onnitteluni, nyt soppa on valmis!

Lähes kaikki elävät jonkinlaisessa kuplassa. Myös ne, jotka eivät siedä vihapuhetta. Tällaisessa kuplassa oleva ei siedä oman ajattelutapansa vastaisia mielipiteitä. Esimerkiksi hallitusta vastustavalle näytetään hakukoneen hakutuloksissa ja sosiaalisen median feedissä enimmäkseen hallituksen virheitä. Tammisen artikkelin mukaan tämä johtuu siitä, että sosiaalisen median palvelut muistavat hakusanat ja tykkäykset postauksissa, jolloin ne tarjoavat samankaltaisia postauksia automaattisesti. Tamminen toteaa myös, että nämä algoritmit on alun perin suunniteltu kohdennettuja mainoksia ja paikallista informaatiota varten. Ei kai ketään Helsingissä töissä käyvää kiinnosta Inarin sää?

Samalla lailla puskaradiossakin maahanmuuttovastaisille nousee feediin postauksia, joissa maahanmuuttajat ovat muka tehneet jotain väärää. He eivät näe positiivisia kirjoituksia. He eivät näe sitä, kuinka maahanmuuttaja pänttää tuntitolkulla suomea, jotta pääsisi opiskelemaan tai töihin. Kuplaa kuvaa hyvin myös Pawel Kuczynskin kuvitus Periscope (2013), jossa mies on vankilassa. Sellin ovi on jäänyt raolleen, mutta mies vain katsoo maailmaa Facebookin logon muotoisella periskoopilla ylhäältä, kaltereiden välistä. Periskoopillaan mies ei näe, millainen maailma oikeasti on.

Vihapuhe vaikuttaa myös niihin, joihin se ei kohdistu. Tammisen artikkelin mukaan pelkkä vihapuheen näkeminen vähentää luottamusta muihin ihmisiin oikeassakin elämässä. Kaikkein eniten vihapuhe vaikuttaa ilmeisesti runsaasti somessa aikaa viettäviin lapsiin ja nuoriin, jotka eivät välttämättä tunnista vihapuhetta. Se voi saada heissä aikaan pelkoa ja juurikin epäluottamusta. Näin he eivät välttämättä uskalla hakea apua ongelmiinsa. He eivät myöskään uskalla kertoa asioistaan aikuiselle, koska he luulevat, että aikuiset levittelevät asiaa pitkin kaupunkia. Sama koskee esimerkiksi opettajien vaitiolovelvollisuutta; siihenkään ei luoteta.

Vihapuheesta aiheutuu paljon harmia. Miksi sitä sitten jatketaan? Vihakirjoitteluun vaikuttavat kirjoittelijan tausta ja ennakkoluulot sekä tietämättömyys. Näihin vaikuttaa myös hänen kuplansa ja halu kuunnella ja ymmärtää muita. Tämän vuoksi puskaradion vihakirjoittelijalle on turha puhua järkeä. Vihapuheen levittäjä sivuuttaa kaikki vasta-argumentit, hyvätkin sellaiset. Hän ei anna piirun vertaa periksi ja hyökkää vastapuolta vastaan, ei argumenttia. Hän ei edes perustele argumenttejaan.

Yritä nyt sitten sellaisen kanssa väitellä.

Lopulta puskaradion ylläpitäjät poistavat julkaisusi varastetuista auton kilvistä. Et saanut yhtään kunnon vastausta tai vinkkiä kysymykseen. Ainoastaan viisastelua ja vihapuhetta. Eihän koko postauksesta ollut mitään hyötyä.

Millä vihapuheen saisi sitten loppumaan, kun sitä ei vapaaehtoisesti lopeteta? Suomessa on vihapuheen levittäminen on rikollista. Ongelma on se, että vihapuheesta harvemmin kerrotaan kenellekään saati sitten tehdä rikosilmoitusta. Ei kukaan voi määrätä rangaistuksia tai muutenkaan tehdä asialle mitään, jos asiasta ei tiedetä. Ei poliisi mikään selvännäkijä ole.

Somen vihapuheen ei pitäisi olla hyväksyttävää missään muodossa eikä sitä pitäisi joutua kestämään. Vihapuheesta pitää kertoa eteenpäin moderaattorille, ylläpitäjälle tai vaikkapa poliisille. Yleensä pelkästään ylläpitäjälle asiasta ilmoittaminen auttaa. Joskus kuitenkin ylläpitäjät voivat suojella vihapuhetta levittävää henkilöä tai heidän antavat rangaistukset eivät tehoa. Eivät ylläpitäjät sentään jumalia ole, joten heiltä ei kannata odottaa ihmeitä. Joka tapauksessa kannattaa ottaa kuvakaappaus, jos vain suinkin osaa sen tehdä. Näin vihakommentit eivät häviä, vaikka koko keskustelu poistettaisiin.

Vihapuheesta ei siis pääse eroon, jos siitä jättää kertomatta. Ihan sama, vaikka olisi uhkailtu väkivallalla. Tuleepahan sitten rikosnimikkeeksi listan perään laiton uhkaus. Älä lue keskustelupalstoilta kauhukokemuksia vihapuheen tutkinnan aikana tulleista uhkauksista tai mistään muustakaan. Kerro ja lähetä kuvakaappaukset kaikesta vihapuheesta, älä vain yhdestä kommentista. Vihapuhuja saa näin todennäköisesti järkevämmän tuomion suhteessa vihapuheen laajuuteen ja törkeyteen.

Elina Lindelöf

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

Abin kevät

Sarjakuva: Veera Witikainen

Kuvataiteen lukiodiplomit taas esillä ala-aulassa - Mitä kätkeytyy diplomityön taakse?

Valoa on yksi tämän vuoden kuvataiteen lukiodiplomitöistä, jotka löytyvät nyt lukiomme ala-aulasta yhtenä näyttelynä. Diplomitöihin ja työprosessia kuvaaviin portfolioihin ehtii vielä hyvin tutustua. 

Päätin tehdä kuvataiteen lukiodiplomini tehtävänannosta “Mitä on rakkaus?” Aloitin pohtimalla vastausta kysymykseen. Mielestäni rakkaus on valoa, joten halusin sen tulevan työssäni jotenkin esiin. Rakkaus vaatii myös vuorovaikutusta ja halusin myös sen tulevan työssäni esille. Itse pidän tieteestä ja taiteesta ja halusin senkin tulevan esille. Päätin siis tehdä saviveistoksen, jonka sisään syttyy liiketunnistimella punainen valo.

Kuvataiteen lukiodiplomi "Valoa" on vastaus kysymykseen: mitä on rakkaus?

Kuvataiteen lukiodiplomi on vähän kuin ylioppilaskoe kuvataiteesta. Diplomiin kuuluu teos ja portfolio. Tehtävänantovaihtoehdot julkaistiin edellisenä keväänä, mutta varsinaisen työskentelyn sai aloittaa vasta toisen jakson alussa.Diplomiin saa käyttää yhteensä 38 tuntia.

Diplomin prosessin aikana ehti tulla niin myötä, kuin vastoinkäymisiäkin. Kokonaisuudessaan diplomin tekeminen kuitenkin oli hieno kokemus. Suosittelen sitä kaikille jotka harkitsevat diplomin tekemistä.

Teksti: Veera Witikainen

Kuvat: Veera Witikainen

PERJANTAIESSEE: Keho elämän koreografina

Jotta voin kokea kehoni omakseni, minun tulee tuntea se läpikotaisin. Toki tunnistan itseni peilistä, kun vilkaisen peilikuvaani nopeasti matkalla kotoa ulos, mutta tämä ei riitä perusteelliseen ymmärrykseen omasta kehosta. Olen viettänyt tunteja peilin edessä, ihan vain tarkastellakseni itseäni. Jokainen kerta on erilainen, keho ei koskaan tunnu samalta, mutta jokaisen kerran jälkeen koen kuitenkin, että tunnen kehoni taas hieman paremmin. Ikään kuin se olisi minusta irrallinen olento, jota yritän päivittäin lähestyä, ymmärtääkseni sitä. 

Jokainen neliömillimetri on tärkeä. Ennen pitkää peiliin tuijottaminen käy kuitenkin tylsäksi. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, yhteinen keskustelu voi riittää aluksi, mutta jossain vaiheessa on keksittävä yhteistä tekemistä, jolloin itse tutustuminen jää taka-alalle, ja tilalle tulee yhteinen tekeminen tai päämäärä. Sama pätee kehoon tutustuessa. Kehon kanssa voi tehdä ihan mitä ikinä haluaa. Minun kohdallani se on tanssi.

Tanssin kautta voin ikään kuin soveltaa oppimaani kehostani ja syventää ymmärrystä siitä. Tiedän miltä se näyttää paikallaan, mutta entä miltä se näyttää liikkeessä, entä ylösalaisin tai aivan totaalisen solmussa lattialla? Minulle tanssi on kuin lapsenomaista liikehdintää, jonka tarkoitus ei ole näyttää kovinkaan hyvältä. Tarkoitus on, että tanssi tuntuu hyvältä ja kumpuaa jostain syvältä sisältä. Tanssi on kehon taidetta. Keho kertoo tarinan liikkeillä, tunteilla ja ilmeillä. Tanssiessa ei kysytä muiden mielipiteitä tai toimita niin kuin odotetaan. Yleisesti ottaen taide ei ajattele muiden mielipiteitä. Taiteen on kannettava itse itsensä, eikä se pyytele anteeksi. Ruumis on jokaisen ihmisen oma taideteos, joka saa elää niin paljon kuin annamme sen elää. Tielle usein vaan sattuu ympäristön saastuttama mieli. 

Ympäristön vaatimukset kulkeutuvat ulkopuolelta mieleen, mielestä kehoon. Taide, sen sijaan, kulkeutuu kehosta mieleen, mielestä ympäristöön. Tällöin keho ohjaa ajatuksiamme, tunteitamme ja aikomuksiamme, jolloin voi syntyä jotain uutta ja kaunista maailmaan, oli se sitten tanssia, kirjoittamista, laulamista tai puhdasta itsevarmuutta. Jos taas ohjat annetaan ympäristölle, oma keho tuntuu riittämättömältä eikä lainkaan omalta. Taidetta ei voi pakottaa, eikä näin ollen omaa kehoaan, taideteostaan, voi pakottaa yhteiskunnan tarjoamaan muottiin. Se ei yksinkertaisesti riitä.

Minun tapani tutustua kehooni on tanssi, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Anna Pihlajaniemi kirjoittaa haastattelussaan "Taiteilija Iiu Susiraja: 'Olen paksu ja onnellinen'" (Kodin Kuvalehti, 30.12.2014) taiteilijan matkasta oman kehon hyväksymiseen. Lapsena kiusattu Pirre Karvinen, nykyisin Iiu Susiraja, on taiteilija, joka ei kuviaan ja videoitaan selittele. Pihlajaniemi kirjoittaa kyseiselle taiteilijalle merkittävästä hetkestä, eli ensimmäisen kameran hankinnasta. Kyseisellä kameralla Susiraja on ottanut ensimmäiset valokuvansa ja oivaltanut, että hänen työssään on potentiaalia. 

"Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän." Siinä, missä tanssija hyödyntää peiliä, Susiraja hyödyntää kameraa. Väline on eri, mutta käyttötarkoitus tismalleen sama. Pitää oppia tarkastelemaan itseään objektiivisesti taideteoksena, eikä subjektiivisesti ympäristön ohjaamana palasena. Tämän opittuaan voi arvostaa myös niitä osia itsessään, jotka eivät miellytä itseä tai muita. Työvälineen käyttö voi aluksi tuntua raskaalta. Jokainen meistä katsoo itseään päivittäin peilistä, mutta usein pää täyttyy negatiivisuudella, ei mahdollisuudella luoda jotain uutta. Samoin otamme itsestämme jatkuvasti kuvia, mutta jokaisesta kuvasta löytyy virheitä, ja usein kuvista kelpaa noin yksi sadasta. Nämä arkipäiväiset toimintatavat tulisi muuttaa, jotta yhteistyö onnistuisi: "'Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.'” Saman päätöksen olen tehnyt peilin kanssa.

Ajatus siitä, että jokainen ihminen on taideteos, on abstrakti, mutta mielestäni toimivampi kuin yhteiskuntamme malli. Ajattelemme, että jokaisen tulisi mahtua tiettyyn muottiin, olla tietynlainen ollakseen riittävä. Tällöin elämästä tulee kovin mustavalkoista. On helppoa sanoa, kuka kelpaa ja kuka ei, jos vertailuun riittävät tietyt kriteerit. Taiteen puolestaan oletetaan aina olevan jotain uutta ja erikoista. Taidetta sanotaan huonoksi, mikäli se toistaa vanhoja kaavoja. Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää, eikä pitäisi olla ihmisten tulkinnassakaan: "--jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa", jokainen myös tulkitkoon omaa kehoaan miten haluaa.

Entä jos työvälineenä ei olekaan peili tai kamera vaan rooli? Päivi Ängeslevä kirjoittaa artikkelissaan "Miesten kesken" (Suomen Kuvalehti, 12.3.2017) tavallisten miesten rakentamasta teatteriesityksestä ja sen synnystä. Ängeslevä kirjoittaa siitä, kuinka ryhmä sai alkunsa: Kohta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuva Marko Taiminen kyseenalaisti miehen roolia yhteiskunnassa ja halusi rikkoa stereotyyppisen mieskuvan, johon kuuluu esimerkiksi lihaksikkuus ja tunteiden piilossa pitäminen: "Vertais- eli yhteisöteatterissa mies voisi vapautua ulkoisen roolinsa paineista ja jäsennellä ajatuksiaan. Hän olisi yhdenvertainen muiden ryhmäläisten kanssa." Taiminen etsi ryhmäänsä noin kymmenen miestä ja vauhdikkaat harjoitukset alkoivat. 

Ryhmässä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on: "Teatterissa hän vapautuu huolista, harjoittelee irti päästämistä. Näyttämöllä voi päättää, miten tulee esille. Voi siirtyä roolista toiseen, leikkiä." Rooli antaa ihmiselle mahdollisuuden sulkea omat ajatukset pois ja nähdä maailma eri näkökulmasta. Jälleen edetään keho edellä, ei mieli edellä. Jos näyttelijä lavalla alkaa miettiä, lopputulos on aina sama: "en mä keksi mitää". Et varmaan keksi, koska yrität ajatella asiaa subjektiivisesti itsesi kautta, eli toisin sanoen mietit, mikä olisi hauskaa, mikä olisi vaikuttavaa, mitäköhän nuo muut haluavat nähdä ja niin edelleen. Jos ympäristö ohjaa mieltä, keho sammuu, mutta jos keho ohjaa mieltä, syntyy rooli. Rooli, jonka avulla voi päästää irti muiden mielipiteistä.

Minulle näytteleminen on kuin seuraava taso tanssista. Edelleen kaikki lähtee kehosta, näytteleminen vain avaa uusia ulottuvuuksia tanssimiseen. Siihen lisätään elementtejä, kuten ääni, sanat ja arkipäiväinen liikehdintä. Yhdessä ne luovat uudenlaisen kokemuksen omasta kehosta ja sen toiminnasta. 

Oman kehon lähestyminen sisältäpäin on haastavaa, koska meille tuputetaan joka suunnalta ulkoisia vaihtoehtoja. Loppujen lopuksi kaikki tiet palaavat yksilöön itseensä, joten jossain vaiheessa oman kehon kuunteleminen on pakko aloittaa. Haasta siis itsesi ja anna kehosi viedä sinut kohti jotakin uutta. Oli se sitten tanssi tai jokin aivan muu, tärkeää olisi oppia kuuntelemaan oman kehon viestejä ympäristön viestien sijaan. Oman kehon kanssa toimeentulo on joka tapauksessa pitkä ja uuvuttava matka, joten suosittelen, että siitä tekee itselleen nautinnollisen.

Kirjoittaja ei halua nimeään julkaistavan.

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.