Miniessee: Abiturienttien murheenkryynit

Syksyn kirjoitusten tulokset julkistettiin jo vähän aikaa sitten, ja 21 onnellista opiskelijaa onnistui
tänäkin syksynä kahlaamaan kirjoitusten läpi lukion loppuun. Noita 21:tä ylioppilasta juhlitaan
huomisissa itsenäisyyspäiväjuhlissa, joissa heidät lakitetaan, mutta monella syksyn kirjoittajalla
lukiourakka kuitenkin jatkuu vielä vähintään puoli vuotta. Joillekin kevään kirjoittajilla kolmannen
jakson alkaminen oli ahdistavaa, jos esimerkiksi syksyn kirjoitukset eivät menneet odotusten mukaan
tai motivaatiopula hankaloittaa opiskelua. Abiturientti Julia Koskisen kirjoittama miniessee
"Abiturienttien murheenkryynit" saattaakin olla hyvin tuttua luettavaa monille abeille.

Abiturienttien murheenkryynit

Yhdentoista takanapäin häämöttävän kouluvuoden jälkeen luulin tietäväni, mitä

kirjoittamisen vaikeudet tarkoittivat: viimeiseen iltaan asti lykättyjä kurssiesseitä,

kurssikokeiden tiedon ripauksia sisältäneitä esseitä tai ihan tavallisia kurssi- ja

koetehtäviäkin. Abiturienttina vietetyn syksyn jälkeen tämä osoittautui kuitenkin

harhaluuloksi - valitettavasti. Uuden ajattelutavan takana vaikuttavat vahvasti syksyn

ylioppilaskokeet, joissa kirjoitustaito joutui yhdellä jos toisellakin koetukselle. Milloin kyse oli

sitten tiedon ja taidon puutteesta, milloin motivaatiosta ja milloin totaalisesta luovuuskriisistä

tai ajan loppumisesta. Kyseisissä kokeissa koeteltiin jokaista kirjoittamisen osa-aluetta, eikä

tämä tuntunut aiheuttavan muuta kuin haasteita. Useimmiten negatiivisia sellaisia.

Globaalisti tarkasteltuna kirjoittamisen vaikeudet ovat varsin erilaisia. Harvoissa maissa

tämä linkittyy millään tavalla ylioppilaskirjoituksiin tai välttämättä edes kouluun. Siinä missä

nämä merkitsevät joillekin koulunkäyntiin tai työhön liittyviä haasteita, tarkoittaa se joillekin

luku- ja kirjoitustaidottomuutta. Laajemmalla skaalalla ylioppilaskirjoitukset saavat siis

verrattavan pienet mittasuhteet, mutta miksi ne silti tuntuvat niin suurelta asialta

suomalaiselle lukiolaiselle? “Kirjoittaminen sujuu helpommin, jos on jotain sanottavaa”, on

Sholem Asch muotoillut. Tämän perusteella voisi ajatella, että meiltä abiturienteilta

kirjoittaminen sujuisi helposti, kun yhdentoista vuoden aikana päntätyt asiat ovat tuoreessa

muistissa. Lisäksi älykkyytemme on lähestymässä elämänkaaremme huippua.

Yksi kirjoittamisen haasteista on keksiä sisällön lisäksi jokin näkökulma käsiteltävään

teemaan. “Ajatukset jotka usein tulevat etsimättä, ikään kuin tipahtavat päähän, ovat

tavallisesti kaikkein arvokkaimpia”, tuumasi John Locke aikanaan. Ehkä siinä piileekin yksi

vaikeuksista: ylioppilaskirjoituksissa kun ei voi jäädä odottelemaan ajatusten tipahtelemista

ja itsekseen muotoutumista. Toisaalta paineessa ja jatkuvassa kiireessä tulee helposti

toistettua itseään moneen otteeseen ja käytettyä esimerkiksi samoja täytesanoja. Kuuden

tunnin kirjoittamisen lopputuloksena ei välttämättä siis odotakaan elämäsi paras essee - tai

edes toiseksi paras.

Abiturientin kirjoittamisen suurin heikkous ei ehkä kuitenkaan ole mikään edellä mainituista.

Motivaation ylläpitäminen tai edes sen saavuttaminen on YTL:n vaikein abiturienteille

asettama haaste. Ulkoisen motivaation ollessa kunnossa esimerkiksi energiajuoman ja

kahvin avulla, ei sisäiseen motivaatioon tunnu auttavan välttämättä yhtään mikään. Vaikka

olisikin sanottavaa ja löytyisi edellä mainittu näkökulmakin aiheeseen, ei tämän saattaminen

kirjalliseen muotoon onnistu ilman motivaatiota. Aschin toteamus ei siis valitettavasti kanna

pitkälle, mitä ylioppilaskokeisiin tulee.

Jotta abiturienttivuosi huipentuisi valkoiseen lakkiin, täytyy pänttäämisen ja henkisen

valmistautumisen jälkeen riittää ennen kaikkea motivaatiota tuleviin koitoksiin. Motivaation

ollessa kohdallaan voi ehkä luottaa siihen, ettei vastauskenttä jää ainakaan tyhjäksi. Tähtien

ollessa suotuisassa asemassa jopa Locken mainitsemia arvokkaita tipahtelevia ajatuksiakin

voi tupsahtaa kruunaamaan kirjallisen tuotoksen.

Miniessee: Julia Koskinen

PERJANTAIESSEE: Onko klassikot lukematta jättänyt apina?

Erään kuulemani määritelmän mukaan klassikkokirja on sellainen, jonka jokainen haluaisi
olla lukenut mutta kukaan ei ole. Usein näin onkin, mutta nykyään tilanne näyttäisi olevan
liikkumassa siihen suuntaan, ettei klassikoita enää edes haluttaisi lukea. Nuoret lukevat yhä
vähemmän, ja heidän heikkenevistä luku- ja kirjoitustaidoistaan ollaan ymmärrettävästi
huolissaan, mutta onko kaunokirjallisuuden ja erityisesti klassikoiden lukemisen
väheneminen ongelma silloinkin, kun kyse ei ole vain lukutaidosta?

Mitä enemmän lukee, sitä paremmaksi kehittyy lukemisessa ja kirjoittamisessa, joten
kaunokirjallisuudenkin lukeminen kulkee ainakin jossain määrin käsi kädessä luku- ja
kirjoitustaidon kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei ihminen voisi osata lukea riittävän
hyvin ilmankin, että lukee paljon kaunokirjallisuutta. Valtaosa tuntemistani ihmisistä lukee vain
vähän kirjoja, eikä suurimmalla osalla heistä oma luku- ja kirjoitustaidon taso siltikään haittaa
elämää eikä esimerkiksi estä suoriutumasta opinnoista hyvin. Paremmaksi lukijaksi voi toki
aina tulla, mutta kaikkien ei tarvitse olla huippuja sen enempää lukemisessa kuin muissakaan
taidoissa, esimerkiksi urheilussa tai ravitsemustieteessä, vaikka lukutaito, liikunta ja hyvin
syöminen ovatkin tärkeitä. Kannattaako siis kaunokirjallisuuden lukeminen, jos lukutaito on jo
riittävä?

Jotkut pitävät klassikoiden lukemista ensiarvoisen tärkeänä. Anne Pentin kolumnissa
“Opetetut apinat vai sivistyneet ennustajat?” (Finva 23.10.2014) kerrotaan kahdesta
tällaisesta professorista. Toinen antoi oikeustieteen opiskelijoille listan sadasta teoksesta,
jotka pitäisi lukea opintojen aikana, ja listalla oli vain kaunokirjallisuutta, enimmäkseen
klassikoita. Toisen mukaan “henkilö, joka ei ole perehtynyt historiaan, antiikin kulttuuriin,
klassikkokirjallisuuteen ja taiteeseen, ei pysty rakentamaan omaa käsitystään maailmasta ja
ymmärtämään sitä” vaan on “vain opetettu apina”. Väite laittaa miettimään, liioitteleeko
professori vai ovatko suomalaiset todella joko muuttumassa apinalaumaksi tai olleet sellainen
aina.

Omat kokemukseni puhuvat sekä klassikoiden tärkeyden puolesta että sitä vastaan. Olen
lukenut monia klassikoita, enemmän kuin valtaosa, olen pitänyt niistä ja haluan lukea niitä
enemmänkin. Epäilemättä ne ovat myös avartaneet ajattelua ja lisänneet ymmärrystä.
Kuitenkin tuntemani vähän lukevat ihmiset näyttävät elävän aivan ihmisarvoista elämää enkä
yleensä edes koe itseäni mitenkään heitä viisaammaksi tai avarakatseisemmaksi. On vaikea
nähdä siitä seuraavan mitään olennaista haittaa, jos Sota ja rauha on lukematta eikä antiikin
kulttuurikaan kiinnosta, kuten omallakin kohdallani on.

Pentti kertoo kolumnissaan, että klassikkokirjalistan antanut professori perusteli
kaunokirjallisuuden tarpeellisuutta juristille muun muassa sillä, että ymmärrys maailmasta ja
kyky asettua muiden asemaan paranisi: “Kukaan ei pystyisi ymmärtämään maailmaa tai
päättämään oikeasta tai väärästä ilman, että osaisi asettua muiden ihmisten asemaan tai
tuntisi riittävästi muiden ihmisten tarinoita. Paras ja ehkä ainoa tapa elää elämää muiden
ihmisten silmin, on lukea kirjoja.” Kaunokirjallisuuden lukemisen vaikutusta kykyyn ymmärtää
muita ihmisiä on myös tutkittu. Anniina Walliuksen kirjoittamassa uutisessa “Tutkimus: Hyvä
kirjallisuus kehittää kykyä ymmärtää muita ihmisiä” (Yle 5.10.2013) kerrotaan tutkimuksesta,
jossa selvisi, että korkeakirjallisuutta lukeneet ihmiset muun muassa tunnistivat muiden
ihmisten tunteita selvästi paremmin kuin muut. Empatia ja muiden ymmärtäminen on tärkeää
ja lisää sekä omaa että muiden hyvinvointia, ja sitä tuskin on nykymaailmassa ainakaan liikaa,
päinvastoin.

Mielenkiintoista Walliuksen uutisoimassa tutkimuksessa on, että kyky ymmärtää muita ei
parantunut merkittävästi niillä, jotka lukivat “jännää-mutta-kaavamaista-kirjallisuutta”, vaan
niillä, jotka lukivat “sellaista [kirjallisuutta], jossa vastuu jää lukijoille ja joka siksi herättää
heissä laajan kirjon tunteita”. Kaikki kirjallisuus ja lukeminen ei ole samanarvoista, ja siksi on
ymmärrettävää, että klassikoita suositaan. Luen itsekin mieluiten niitä, sillä niistä tietää jo
etukäteen, että ne ovat hyviä, muuten ne tuskin olisivat päässeet klassikon asemaan.
Tietenkin on sellaisiakin hyviä kirjoja, jotka eivät vain syystä tai toisesta ole tulleet tunnetuiksi,
mutta klassikon kohdalla todennäköisyys, ettei kirja ole lukemisen arvoinen, on huomattavasti
pienempi.

Pentin kolumnin professorin ja Walliuksen uutisoiman tutkimuksen mainitsemat maailman
ymmärtäminen ja empatia ovat epäilemättä tärkeitä asioita, ja kaunokirjallisuuden lukeminen
voi tutkitustikin edistää niitä, mutta muitakin keinoja varmasti löytyy. Nykyään muita keinoja voi
myös olla enemmän kuin ennen, sillä globalisaation ja tiedonvälityksen parantumisen ansiosta
ihmisten elämänpiiri on yhä laajempi ja tunnemme yhä enemmän erilaisia tarinoita.
Esimerkiksi sosiaalista mediaa ei ennen ollut, uutisointi oli hitaampaa ja vähäisempää ja
ulkomaille matkustaminen harvinaisempaa. Vaihto-opiskelijana oleminen avartanee maailmaa
enemmän kuin minkään kirjan lukeminen, ja toisaalta sosiaalisen median selailu taitaa
avartaa yleensä vähemmän. Keinoja ymmärryksen lisäämiseen on kuitenkin vaikea laittaa
paremmuusjärjestykseen, koska toisaalta vaihto-opiskelu myös vie selvästi enemmän aikaa ja
median selailu vähemmän kuin kirjojen lukeminen.

Klassikoita on yleisesti totuttu pitämään yleissivistykseen kuuluvina ja kaunokirjallisuuden
lukemista hyödyllisenä. Näin voi ollakin, mutta kaunokirjallisuuden tärkeyttä ja varsinkin
käsitettä yleissivistys saa ja kannattaa myös kyseenalaistaa. Jos kokee pärjäävänsä
elämässä riittävän hyvin ilmankin antiikin kulttuurin tuntemista tai Seitsemän veljeksen ja
Kalevalan lukemista, kuten suuri osa taitaa kokeakin, ei välttämättä ole opetettu apina.
Sellainen voi olla myös se, joka ajattelee, että klassikoita vain kuuluu lukea, koska ne ovat
klassikoita.


Teksti: Anna Lohi

PERJANTAIESSEE: Asuuko Onni ulkomailla?

Vuoden harmaimman päivän lähestyessä marraskuussa ajatukset kääntyvät itse kullakin usein muistoihin menneen kesän aurinkoisista päivistä tai mieleen pysyvästi hitsautuneista ulkomaanmatkoista. Yhtäkkiä kaikki tuntuu harmaalta ja junnaa paikoillaan. Onni on kadonnut! Ehkä Onneni on muuttanut ulkomaille pakoon marraskuun kosteutta ja pimeyttä, kun minäkin kerran olen kyllästynyt tällaiseen jatkuvaan koiranilmaan. Epäreilua!

Meidät suomalaiset on lukuisia kertoja julkistettu maailman kymmenen onnellisimman kansan joukkoon, todetaan myös Suomen Kuvalehdessä julkaistussa Jukka Ukkolan pakinassa ”Onnen maa” (12/2018). Tarkastellessani ”räntäisen ja riitaisen maamme” päivittäistä menoa – marraskuun harmautta, kiireistä työarkea ja kaiken keskellä, piiskaavassa vesisateessa valittavia suomalaisia – tuntuu toisinaan, etteivät onnellisuustutkijoiden väitteet pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka Suomi olisi tutkimusten mukaan kuinka onnellinen tahansa, on silti kysyttävä, miksi niin moni etsii onnea ulkomailta. Muu maa mustikkaan tehdään vuosittaisia lomamatkoja, havitellaan opiskeluvaihtoja tai työmatkoja pois arjesta – tai jopa muutetaan pysyvästi. Oma maa mansikka ei erityisemmin tunnu kiinnostavan. Eihän täällä mitään tapahdu, eivätkä Suomen asiat vaikuta maailman asioihin tippaakaan, kuten ulkomaille elämäänsä etsimään haikaileva isoveljeni asian toisinaan ilmaisee.

Ulkomaista onnea markkinoidaan meille median kautta päivittäin. Lomamatkoja mainostetaan sosiaalisessa mediassa sekä perinteisessä printtimediassa houkutteleviin adjektiiveihin käärittynä. Tuttavien ja sukulaisten matkakuvat tuovat oman lisänsä sosiaalisessa mediassa esiintyvään ulkomaalaisen onnen markkinointiin. Onnesta ulkomailla kertovat myös tv-ohjelmat. Lukuisissa ulkomaisissa tv-formaateissa nähdään ihmisten rakentavan unelmiensa taloja, työskentelevän unelmiensa töissä tai yksinkertaisesti elävän unelmiensa elämää. Osa tv-ohjelmista on jopa suoraan keskittynyt raportoimaan suomalaisten elämästä ulkomailla. Esimerkiksi Ylen uudessa tv-sarjassa, AWAY – BALI, seurataan suomalaisten nuorten aikuisten elämää trooppisella Balilla. Ei ihme, jos alkaa kiinnostaa muutto pois koto-Suomesta.

Jukka Ukkola pohtii pakinassaan Suomen onnellisuuden seurauksia, sillä onni tuo hänen mukaansa myös ”vastuuta, töitä ja lisätuloja”. Osittain samaa voitaisiin sanoa onnen tavoittelusta ulkomailla. Ei ole enää itsestäänselvää matkustaa vuosittain ulkomaille lentokoneella, kun yhteiskunta kohisee lentomatkustuksen aiheuttamista päästöistä. Matkustaminen rasittaa ilmaston lisäksi myös itse matkakohdetta ja sen paikallista kulttuuria – eli toisin sanoen matkustaja joutuu ottamaan vastuun aiheuttamastaan vahingosta. Matkustaakseen ihminen joutuu myös paiskimaan töitä, sillä ulkomaille ei lähdetä ilmaiseksi, vaikka lentolippujen hinnat ovatkin naurettavan alhaalla.

Suomalaisena on vaikea kuvitella, että ulkomailla onnea etsittäisiin ulkomaanmatkoista samalla tavalla, kuin me suomalaiset teemme. Meik Wiking pohtii tietokirjakatkelmassa ”Onnelliset tanskalaiset” (Hygge – hyvän elämän kirja, 2017) tanskalaisten onnellisuutta. Wiking tarjoaa katkelmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota yhdeksi syyksi tanskalaisten onnellisuuteen. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat meille sen, ettei meidän ainakaan pitäisi joutua pohtimaan sitä, missä nukumme seuraavan yömme tai mitä saamme lautasellemme huomenna.

Eläminen hyvinvointivaltiossa tuo kuitenkin mukanaan omat, aivan erilaiset haasteensa. Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – tuntuu olevan jatkuva tavoitteemme. Olemmeko nyky-yhteiskunnassa kadottaneet hetkessä elämisen taidon? Päinvastoin, väittää Wiking tietokirjassaan. Hänen mukaansa tanskalaisten korkean onnellisuustason syynä voi olla kodikkuuden tunne hygge, joka on ”pyrkimystä arkipäivän onnellisuuteen”. Pohjoismaiden luulisi olevan suhteellisen homogeenisiä myös onnellisuuden suhteen, mistä todistavat myös samankaltaiset sijoitukset onnellisuustutkimuksissa. Kun norjalaiset hyggeilevät tanskalaisten tapaan ja ruotsalaisillakin on oma adjektiivinsa mysig, lienee paikallaan kysyä: puuttuuko suomalaisilta meidän oma hyggemme?

Suomalaiset ovat olleet suhteellisen eristynyttä kansaa koko historiansa ajan. Eräänlainen eristyneisyys ja tietynlainen paitsi jääminen maailman menosta voisivat hyvinkin selittää kaipuutamme ulkomaille. Suomalaiset eivät ole suinkaan vasta lähiaikoina suuntautuneet ulkomaille paremman elämän toivossa, sillä jo 1800-luvulla kaikkialta Skandinaviasta lähti väestöä valloittamaan niin kutsuttua mahdollisuuksien maanosaa, Pohjois-Amerikkaa.

Entä jos ulkomaanonni onkin vain kuvitelmaa? Isoisäni suurin toive ennen menehtymistään oli matkustaa Naurulle viettämään 50-vuotispäiväänsä. Äitini esitti muutama vuosi sitten, että olisi hauskaa, jos hän itse voisi täyttää isänsä hartaan toiveen omana juhlapäivänään. Harhakuvitelma Naurusta hauskana matkakohteena kariutui kuitenkin siinä vaiheessa, kun äitini sai selville Australian ylläpitävän Naurulla huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista syytettyjä pakolaisleirejä. Nauru toki kuulostaa nimensä perusteella hauskalta paikalta, mutta kuvitelmamme voivat helposti johtaa meitä harhaan. Suurin osa suomalaisista tuskin haluaisi asua Naurulla, vaikka se onkin stereotypioiden trooppinen paratiisisaari keskellä Tyyntä valtamerta.

”Lukuisat tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi jotkut ihmiset ja maat ovat toisia onnellisempia, kuten geenit, ihmissuhteet, terveys, tulotaso, työ, tarkoituksenmukaisuuden tunne ja vapaus”, kertoo Meik Wiking katkelmassaan. Onnellisuuteen johtavat monet tekijät, jotka jokainen yksilö määrittelee itse. Vaikka asiasta ei ole tieteellistä tutkimusta, voitaisiin väittää, että suurin osa ulkomailla vierailleista ihmisistä on kokenut onnellisuuden tuntemuksia matkoillaan. Toisaalta lomamatkat ovat nimenomaan lomia varten; ihminen matkustaa useinmiten ulkomaille saadakseen tauon arkielämästään. Jukka Ukkola kysyy pakinassaan: ”Onko onni olotila vai pelkkä muisto?” Voimmeko siis saavuttaa onnen vain muistelemalla vanhoja lomamatkoja? Hymyhän siinä huulille nousee, kun kaivaa esille kuvia ulkomaanreissuilta.

Toisaalta aurinkorannikoilla otetuissa kuvissa hymyilevät ihmiset eivät ole yhtä kuin onnelliset ihmiset. On selvää, että ympäristö vaikuttaa onnellisuuteen. Lähipiiri ja ihmissuhteet ovat myös Meik Wikingin mukaan onnellisuuden peruspilareita. Onnea voi siis etsiä ulkomailta, mutta arki on arkea – ja siihen joutuu palaamaan myös ulkomailla asuessaan. Ehkäpä loma kotimaassa voi tuoda yhtä paljon onnea kuin loma ulkomailla. Oma Onneni on mahdollisesti aurinkolomalla, mutta ikävöin sitä jo takaisin! ”Loppujen lopuksi onnellisin on se, joka vähimpään tyytyy”, toteaa Jukka Ukkola pakinansa lopuksi. Ehkä minunkin pitäisi siis luopua onnen odottamisesta, jotta se voisi palata takaisin.

Sanja Tuovila, 16B

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Keho elämän koreografina

Jotta voin kokea kehoni omakseni, minun tulee tuntea se läpikotaisin. Toki tunnistan itseni peilistä, kun vilkaisen peilikuvaani nopeasti matkalla kotoa ulos, mutta tämä ei riitä perusteelliseen ymmärrykseen omasta kehosta. Olen viettänyt tunteja peilin edessä, ihan vain tarkastellakseni itseäni. Jokainen kerta on erilainen, keho ei koskaan tunnu samalta, mutta jokaisen kerran jälkeen koen kuitenkin, että tunnen kehoni taas hieman paremmin. Ikään kuin se olisi minusta irrallinen olento, jota yritän päivittäin lähestyä, ymmärtääkseni sitä. 

Jokainen neliömillimetri on tärkeä. Ennen pitkää peiliin tuijottaminen käy kuitenkin tylsäksi. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, yhteinen keskustelu voi riittää aluksi, mutta jossain vaiheessa on keksittävä yhteistä tekemistä, jolloin itse tutustuminen jää taka-alalle, ja tilalle tulee yhteinen tekeminen tai päämäärä. Sama pätee kehoon tutustuessa. Kehon kanssa voi tehdä ihan mitä ikinä haluaa. Minun kohdallani se on tanssi.

Tanssin kautta voin ikään kuin soveltaa oppimaani kehostani ja syventää ymmärrystä siitä. Tiedän miltä se näyttää paikallaan, mutta entä miltä se näyttää liikkeessä, entä ylösalaisin tai aivan totaalisen solmussa lattialla? Minulle tanssi on kuin lapsenomaista liikehdintää, jonka tarkoitus ei ole näyttää kovinkaan hyvältä. Tarkoitus on, että tanssi tuntuu hyvältä ja kumpuaa jostain syvältä sisältä. Tanssi on kehon taidetta. Keho kertoo tarinan liikkeillä, tunteilla ja ilmeillä. Tanssiessa ei kysytä muiden mielipiteitä tai toimita niin kuin odotetaan. Yleisesti ottaen taide ei ajattele muiden mielipiteitä. Taiteen on kannettava itse itsensä, eikä se pyytele anteeksi. Ruumis on jokaisen ihmisen oma taideteos, joka saa elää niin paljon kuin annamme sen elää. Tielle usein vaan sattuu ympäristön saastuttama mieli. 

Ympäristön vaatimukset kulkeutuvat ulkopuolelta mieleen, mielestä kehoon. Taide, sen sijaan, kulkeutuu kehosta mieleen, mielestä ympäristöön. Tällöin keho ohjaa ajatuksiamme, tunteitamme ja aikomuksiamme, jolloin voi syntyä jotain uutta ja kaunista maailmaan, oli se sitten tanssia, kirjoittamista, laulamista tai puhdasta itsevarmuutta. Jos taas ohjat annetaan ympäristölle, oma keho tuntuu riittämättömältä eikä lainkaan omalta. Taidetta ei voi pakottaa, eikä näin ollen omaa kehoaan, taideteostaan, voi pakottaa yhteiskunnan tarjoamaan muottiin. Se ei yksinkertaisesti riitä.

Minun tapani tutustua kehooni on tanssi, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Anna Pihlajaniemi kirjoittaa haastattelussaan "Taiteilija Iiu Susiraja: 'Olen paksu ja onnellinen'" (Kodin Kuvalehti, 30.12.2014) taiteilijan matkasta oman kehon hyväksymiseen. Lapsena kiusattu Pirre Karvinen, nykyisin Iiu Susiraja, on taiteilija, joka ei kuviaan ja videoitaan selittele. Pihlajaniemi kirjoittaa kyseiselle taiteilijalle merkittävästä hetkestä, eli ensimmäisen kameran hankinnasta. Kyseisellä kameralla Susiraja on ottanut ensimmäiset valokuvansa ja oivaltanut, että hänen työssään on potentiaalia. 

"Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän." Siinä, missä tanssija hyödyntää peiliä, Susiraja hyödyntää kameraa. Väline on eri, mutta käyttötarkoitus tismalleen sama. Pitää oppia tarkastelemaan itseään objektiivisesti taideteoksena, eikä subjektiivisesti ympäristön ohjaamana palasena. Tämän opittuaan voi arvostaa myös niitä osia itsessään, jotka eivät miellytä itseä tai muita. Työvälineen käyttö voi aluksi tuntua raskaalta. Jokainen meistä katsoo itseään päivittäin peilistä, mutta usein pää täyttyy negatiivisuudella, ei mahdollisuudella luoda jotain uutta. Samoin otamme itsestämme jatkuvasti kuvia, mutta jokaisesta kuvasta löytyy virheitä, ja usein kuvista kelpaa noin yksi sadasta. Nämä arkipäiväiset toimintatavat tulisi muuttaa, jotta yhteistyö onnistuisi: "'Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.'” Saman päätöksen olen tehnyt peilin kanssa.

Ajatus siitä, että jokainen ihminen on taideteos, on abstrakti, mutta mielestäni toimivampi kuin yhteiskuntamme malli. Ajattelemme, että jokaisen tulisi mahtua tiettyyn muottiin, olla tietynlainen ollakseen riittävä. Tällöin elämästä tulee kovin mustavalkoista. On helppoa sanoa, kuka kelpaa ja kuka ei, jos vertailuun riittävät tietyt kriteerit. Taiteen puolestaan oletetaan aina olevan jotain uutta ja erikoista. Taidetta sanotaan huonoksi, mikäli se toistaa vanhoja kaavoja. Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää, eikä pitäisi olla ihmisten tulkinnassakaan: "--jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa", jokainen myös tulkitkoon omaa kehoaan miten haluaa.

Entä jos työvälineenä ei olekaan peili tai kamera vaan rooli? Päivi Ängeslevä kirjoittaa artikkelissaan "Miesten kesken" (Suomen Kuvalehti, 12.3.2017) tavallisten miesten rakentamasta teatteriesityksestä ja sen synnystä. Ängeslevä kirjoittaa siitä, kuinka ryhmä sai alkunsa: Kohta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuva Marko Taiminen kyseenalaisti miehen roolia yhteiskunnassa ja halusi rikkoa stereotyyppisen mieskuvan, johon kuuluu esimerkiksi lihaksikkuus ja tunteiden piilossa pitäminen: "Vertais- eli yhteisöteatterissa mies voisi vapautua ulkoisen roolinsa paineista ja jäsennellä ajatuksiaan. Hän olisi yhdenvertainen muiden ryhmäläisten kanssa." Taiminen etsi ryhmäänsä noin kymmenen miestä ja vauhdikkaat harjoitukset alkoivat. 

Ryhmässä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on: "Teatterissa hän vapautuu huolista, harjoittelee irti päästämistä. Näyttämöllä voi päättää, miten tulee esille. Voi siirtyä roolista toiseen, leikkiä." Rooli antaa ihmiselle mahdollisuuden sulkea omat ajatukset pois ja nähdä maailma eri näkökulmasta. Jälleen edetään keho edellä, ei mieli edellä. Jos näyttelijä lavalla alkaa miettiä, lopputulos on aina sama: "en mä keksi mitää". Et varmaan keksi, koska yrität ajatella asiaa subjektiivisesti itsesi kautta, eli toisin sanoen mietit, mikä olisi hauskaa, mikä olisi vaikuttavaa, mitäköhän nuo muut haluavat nähdä ja niin edelleen. Jos ympäristö ohjaa mieltä, keho sammuu, mutta jos keho ohjaa mieltä, syntyy rooli. Rooli, jonka avulla voi päästää irti muiden mielipiteistä.

Minulle näytteleminen on kuin seuraava taso tanssista. Edelleen kaikki lähtee kehosta, näytteleminen vain avaa uusia ulottuvuuksia tanssimiseen. Siihen lisätään elementtejä, kuten ääni, sanat ja arkipäiväinen liikehdintä. Yhdessä ne luovat uudenlaisen kokemuksen omasta kehosta ja sen toiminnasta. 

Oman kehon lähestyminen sisältäpäin on haastavaa, koska meille tuputetaan joka suunnalta ulkoisia vaihtoehtoja. Loppujen lopuksi kaikki tiet palaavat yksilöön itseensä, joten jossain vaiheessa oman kehon kuunteleminen on pakko aloittaa. Haasta siis itsesi ja anna kehosi viedä sinut kohti jotakin uutta. Oli se sitten tanssi tai jokin aivan muu, tärkeää olisi oppia kuuntelemaan oman kehon viestejä ympäristön viestien sijaan. Oman kehon kanssa toimeentulo on joka tapauksessa pitkä ja uuvuttava matka, joten suosittelen, että siitä tekee itselleen nautinnollisen.

Kirjoittaja ei halua nimeään julkaistavan.

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Eikä kukaan taaskaan sanonut mitään

Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ympäröivän lauman hyväksyntä on psyykkisesti elinehto. Pään nostaminen, äänen korottaminen, vastavirtaan uiminen ja laumasta poikkeaminen ovat meille asioita, jotka vaativat paljon; enemmän, kuin mihin suurin osa meistä pystyy. Suurta massaa vastaan kääntyminen aiheuttaa usein kanssaihmisten paheksuntaa, ja se voi johtaa jopa sosiaalisen aseman menetykseen ja laumasta erottamiseen. Evoluution muovaama ihmisluonto pyrkii välttämään lauman menettämistä kaikin keinoin, joista yksi on massaan sulautuminen niin mielipiteiden kuin käytöksen osalta.

Päivästä toiseen saamme lukea uusia uutisia, mielipidetekstejä ja Facebook-kirjoituksia ihmisten välinpitämättömyydestä. Kauhistelemme niitä kymmenientuhansien ihmisten voimin, ja nyrkkiä puiden vannomme, että olisimme itse toimineet kyseisessä tilanteessa paremmin. Kyllä me olisimme saapuneet paikalle valkoisella ratsulla, kiiltävässä haarniskassa ja kaikessa urheudessamme ja oikeamielisyydessämme korjanneet tilanteen vääryyden.

Mutta emme me niin tee. Emme silloin, kun itse satumme sellaiseen tilanteeseen oikeassa elämässä. Me pelkäämme.

Sauli Fay kirjoittaa Facebookissa (7.9.2014) juuri tällaisesta välinpitämättömyydestä, johon kukaan ei puutu. Kirjoituksessaan hän kertoo tilanteesta, jota hän todisti työskennellessään kahvilassa; nuori, kehitysvammainen tyttö joutui vanhemman naisen pahanpäiväisesti haukkumaksi keskellä kirkasta päivää, eikä kukaan puuttunut asiaan. Eukko sai rauhassa jatkaa solvauksiaan kenenkään häiritsemättä, kunnes Fay itse kieltäytyi palvelemasta häntä ja käski painua vittuun. Kirjoituksen ydinasiaksi jää se, miten hirveällä tavalla ihmiset voivat käyttäytyä, ja se, miten ympärillä olevat ihmiset voivat vain tyynen rauhallisesti hyväksyä sen.

” - - olin ainut tilanteeseen puuttuva ja hiljaisia hyväksyjiä oli useita. Vanhemman naisen haukut eivät kuuluneet vain minun ja nuoren tytön korviin vaan ne kaikuivat koko kahvilaan; niille, jotka olivat jo tilauksen tehneet ja niille, jotka jonossa odottivat heidän jälkeen vuoroansa. Olisiko kukaan _oikeasti_ sanonut ääneen ajatuksiaan jos minä en olisi sitä tehnyt?”

Huolimatta siitä, keneltä kysytään, kirjoituksessa kuvattu tilanne on täydellisen absurdi. Tilanteen epäreiluus sekä hyviksen ja pahiksen asetelma eivät voisi olla enää selvemmät. On järkyttävä ajatus, ettei kukaan Fayta ja vanhan naisen ystävää lukuun ottamatta tehnyt näin räikeän kieroutuneessa tilanteessa elettäkään vääryyden lopettamiseksi.

Ilmiölle on kuitenkin yksinkertainen selitys: vastavirtaan uimisen vaikeus. Pelko siitä, että selkärangan kasvattamisen ja massaa vastaan käymisen seurauksena oma sosiaalinen status laskee. Hiljainen hyväksyntä on yleinen ja vakiintunut toimintatapa edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joten minkään siitä poikkeavan tekeminen on ihmisille vaikeaa. Se pelottaa, ja me annamme pelolle vallan.

Kyseessä ei ole millään tapaa uusi ilmiö; omien mielipiteiden ja niiden ilmaisun itsesensuuria laumasta poikkeamisen pelossa ovat ihmiset harjoittaneet aina. Puhdas esimerkki tästä on H. C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet. Kyseisessä sadussa vaatteita rakastava keisari tulee kahden huijarin vedättämäksi. Huijarit kertovat tekevänsä vaatteita maailman kauneimmasta kankaasta, jolla on erityisominaisuus: sitä ei voi nähdä, jos on tyhmä tai kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisari teetättää ”vaatteet”, ja kaikki ihastelevat, kuinka kauniit ne ovat, koska vaikka kaikki tietävät, ettei mitään vaatteita ole, kukaan ei uskalla myöntää, ettei näe niitä.

Sadussa eriävän mielipiteen ääneen sanominen leimaa sanojansa typerykseksi, eikä se loppujen lopuksi ole kovin kaukana siitä vakiintuneesta käytännöstä, joka melko pitkälti määrittelee oikeassa elämässä tapahtuvaa sosiaalista kanssakäyntiä.

”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä samalla hän olisi ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.”

Kulkueessa kaikki tietävät, että keisari on alasti, mutta sitä ei haluta sanoa, koska pelko muiden reaktiosta on liian suuri. Kahvilassa kaikki tietävät, että kehitysvammaisen tytön kiusaaminen on väärin, mutta kukaan ei sano mitään, koska sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain ne kalat, jotka uivat virran mukana.

Ilmiö ei tunne rajoja. Läpi historian ihmiskunta on laumasta poikkeamisen pelossa ummistanut silmänsä sellaisilta asioilta, joita meidän on usein mahdotonta kuvitella kenenkään hyväksyvän. Orjuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vähemmistöjen sorto, koulukiusaaminen, holokausti. Näitä riittää.

Moni vastusti tai vastustaa näitä asioita äänekkäästi niin kauan, kun niiden eteen ei itse tarvitse tehdä mitään konkreettista. Sosiaalisessa mediassa kynnys puuttua epäkohtiin on pienempi, ja siellä törmääkin helpommin siihen, että ihmiset uskaltavat sanoa massasta eriäviä mielipiteitä. Tosielämässä näytöt jäävät usein vähäisemmiksi. On helpompaa jakaa koulukiusaamista vastustava, tunteellinen postaus, kuin käskeä koulukiusaamistilanteessa kiusaajaa lopettamaan. Kasvokkain tapahtuvissa tilanteissa pelko laumasta erottamisesta lamauttaa suurimman osan ihmisistä.

Itse olen kokenut tuon laumasta erottamisen. Olen vähän aina ollut muiden silmissä se ärsyttävä vastarannan kiiski, joka aina sanoo typeriä, massasta poikkeavia asioita. Kun puutuin yläasteella useamman kerran koulukiusaamiseen, kaikki vain joko nauroivat tai olivat hiljaa. Kun kouluni abiryhmässä vastustin yksin ajatusta rynnäkkökiväärin kuvan painamisesta abihuppareihin, minulle naureskeltiin porukalla, kuinka tyhmä ja ala-asteikäisen tasolle jäänyt olen. Kun puutun netissä kohtaamaani rasismiin, homofobiaan tai setämiesten sovinismiin, olen suvakkihuora, mielensäpahoittajalesbo, SJW, feminazi ja mitä kaikkea muuta. Lista on pitkä.

Minua ei haittaa tulla leimatuksi, koska keskimäärin minua haukkuvat ihmiset ovat sellaisia, joiden mielipiteille en koe järkeväksi uhrata ajatuksiani. Tällä asenteella en saa useinkaan kavereita, mutta puhdas omatunto on minulle arvokkaampi asia. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ajattele samalla tavalla. Suurin osa ihmisistä todellakin välittää siitä, mitä muut heistä ajattelevat, ja se hallitsee heidän tekemisiään. He ovat laumaeläimiä, jotka pelkäävät laumansa menettämistä.

Pelko estää meitä sanomasta massasta poikkeavia mielipiteitämme ja puuttumasta tilanteisiin, jotka me itse sydämissämme tiedämme vääriksi. Se estää sanomasta, ettei keisarilla ole vaatteita. Se estää puuttumasta kehitysvammaisen tytön armottomaan solvaamiseen. Se tekee meistä hiljaisen, harmaan massan, joka passiivisena seuraa vierestä maailmassa tapahtuvia hirveyksiä.

Tuo pelko mahdollistaa erittäin suuren osan maailman pahuudesta. Pahantekijät tietävät, ettei kukaan puutu asioihin, jolloin he ovat vapaita tekemään, mitä haluavat. Me tiedämme mitä tapahtuu, ja teemme tietoisen valinnan olla puuttumatta asiaan pelkomme takia. Valitsemme asettaa oman pelkomme sen edelle, mikä on oikein. Valitsemme olla mieluummin tyytyväisiä kuin oikeudenmukaisia. Että pelkureita äidin oomme kaikki ja silleen.

Nea Majuri, 16E

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.