PERJANTAIESSEE: Onko vesikasvien ulkoaoppiminen oikeasti oleellista?

Koulut ovat historiallisesti katsottuna melko uusi keksintö. Ihmiskunta on siis elänyt 99.9 % historiastansa ilman kouluja. Miksi kouluille on ilmentynyt sitten vasta viimeisen sadan vuoden aikana tarve? Nyky-yhteiskuntamme on etääntynyt tavattomasti varhaisista metsästäjä-keräilijöiden pienistä parinkymmenen ihmisen yhteisöistä. Näissä varhaisissa yhteisöissä kouluttamisen ja yhteisön jäseneksi valmistamisen roolin otti koko yhteisö. Nykyisin tämä tapahtuu siis koulun myötä. Toisin sanoen koulutusta on aina ollut, mutta se on monipuolistunut nykyiseen muotoonsa vasta viimeisen sadan vuoden aikana. Koulu on toisin sanoen paikka, jossa tutustutaan siihen, mitä halutaan tehdä, ja opitaan yleissivistystä.

Olemme kaikki olleet siinä tilanteessa. Opettaja selittää polynomeista tai polysakkarideista, kun joku huutaa luokan takaa: “Millos mä tuun ikinä tarviin tätä tietoo?” Vaikka tämän argumentin esittänyt ei usein ajattele argumenttiansa kovin syvällisesti, on tämä kuitenkin opiskelun kannalta melkeinpä fundamentalistinen kysymys. Eri aineiden opiskelun oleellisuus on toisin sanoen oppilaskohtaista. Mikäli on esimerkiksi tuleva fyysikko, tarkkojen kaavojen ja konseptien oppiminen on oleellista. Toisaalta jos on vaikka tuleva mekaanikko, on fysiikan tuoma näkökulma oleellisempi kuin kaavat. Toisin sanoen mekaanikon kannalta saattaa olla oleellista tietää, että lämpö on rakenneosasten liikettä esimerkiksi ilmansuodattimien asennuksen kannalta. Opiskelua ei voi siis katsoa vain faktojen ulkoaoppimisena niin kuin kysymyksessä “Millos mä tuun ikinä tarviin tätä tietoo?” tehdään. Opiskelu ei ole vain oppimista vaan enemmänkin tutustumista siihen, mitä haluaa tulevaisuudessa opiskella. Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei siis ole, sillä se riippuu oppilaasta ja hänen ammattitoiveista.

Eri kouluaineet avaavat erilaisia näkökulmia ympäröivään maailmaan. Biologiassa idiootilla tarkoitetaan ihmistä, jonka ÄO on 0–25. Taas yhteiskuntaopissa opettajani Markku Savian mukaan idiootti tarkoittaa henkilöä, joka ei äänestä. Yleisesti ottaen koulussa opiskellut oppiaineet eivät tuo itsessään niin paljon oleellista faktatietoa. Eihän esimerkiksi biologiassa opiskeltuja vesikasvien nimiä tule käytettyä usein, mutta tämän tuomia näkökulmia taas kyllä tulee, kuten esimerkiksi järjestelmällistä kategorisointia. Koulussa opiskelu on tässä mielessä maailmankuvaa laajentavaa ennen kuin erikoistuu jollekin tietylle alalle.

Eri aineiden opiskelun myötä ilmenee myöskin, mihin pystyy. Mikäli älykkyysosamäärä on alle 116, on tilastollisesti mahdotonta olla esimerkiksi kemisti tai lakimies. On toisin sanoen ihmisluonteen mukaista tehdä vain asioita, jotka ovat sinulle helppoja, koska tämä vapauttaa hyvän tunteen hormonia eli dopamiinia. Sama pätee asioihin, joissa on huono; on ihmisluoteen mukaista vältellä asioita, jotka ovat vaikeita. Juuri tässä mielessä alhaisen ÄO:n omaavat henkilöt välttelevät tilastollisesti esimerkiksi kemiaa kun taas tarvittavan ÄO:n omaavat eivät.

Opiskelu on monipuolista. Vain kaavojen tai vaikka sijamuotojen ulkoaoppiminen ei toisin sanoen ole varsinaisesti opiskelua. Opiskelu on muistamista ja ulkoaoppimista mutta myös ymmärtämistä ja soveltamista. Tässä mielessä on esimerkiksi turha opetella ulkoa 1 + 1 = 2, koska tämän opiskelussa pitäisi ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa ja osata soveltaa sitä muihin yhteenlaskuihin. Kari Aronpuron vuoden 1986 runo Nyt on ylevä hetki tiivistää tätä mielestäni hyvin. Runo alkaa kuvaillen, kuinka eräs lapsi opettelee kirjaimia ja alkaa ymmärtää sanoja. Runo loppu siten, että runon lapsi lukee ensimmäiset sanansa eli oppii soveltamaan oppimaansa tietoa. Runon seuraava kohta kuvailee mielestäni juuri oppimisen iloa eli onnistuneen oppimisen myötä vapautunutta dopamiinia: “NYT on ylevä hetki”.

Koulu ei ole myöskään vain akateeminen instituutio vaan myöskin sosiaalinen. Eihän kukaan sano sinulle suoraan “Älä seurustele kaverin exän kanssa”, vaan tämä käy ajan myötä ilmi vain sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Koulu on siis paikka, jossa voi olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden ikäistesi kanssa. Tämän myötä myöskin yhteisön niin sanotut sosiaaliset olettamukset eli skeemat käyvät ilmi. Toisin sanoen tämän myötä oppii millaisessa yhteiskunnassa elää sekä millaisten sosiaalisten sääntöjen alla. Tämän myötä kehittyy paremmin yhteiskunnan jäseneksi. Esimerkiksi muistan itse, kun kysyin kaveriltani kumpi johtaa tanssia tanssiharjoituksissa: minä vai parini. Kaverini vastasi: “Sinä tietenkin, koska olet mies.” Arvo Salon kirjoittama vuoden 1965 nimetön runo kuvailee mielestäni tätä koulun vaikutusta ihmiseen. Runon viesti ilmenee erityisen hyvin seuraavassa kohdassa: “Vai voisko ihmisestä ilman valmennusta tai vastoin valmennusta tulla ihminen?”. Tulkitsen, että “valmennuksella” tarkoitetaan siis aikansa peruskoulua eli kansakoulua, koska kaikkien oli se vuonna 1965 käytävä.

Koulussa opiskelun myötä ehkäistään myöskin syrjäytymistä. Tämä johtuu siis siitä, että on ihmisluoteen mukaista konformoitua ympäristöönsä. Syrjäytyminen tarkoittaa pohjimmiltaan siis sitä, että elämä on sisällöltään erilainen kuin ikätovereiden. Kun kaikki konformoituvat, kukaan ei syrjäydy eli kaikkien elämät ovat sisällöltään melko lailla samanlaisia. Tällä on kuitenkin huonoja puoliakin: konformoitumisen myötä voi myöskin ilmentyä syrjintää ja kiusausta, kuten Frode Gryttenin kirjoittamassa Ylhäällä puussa -novellissa kuvataan. Novelli kertoo yhden oppitunnin aikaisesta levyraatista. Oppitunnin aikana novellin päähenkilöä kiusataan, minkä myötä hän käyttää evolutiivista puolustusmekanismia eli dissosiaatiota. Tämän myötä päähenkilö siis ikään kuin pakenee mielestäni henkisesti luokan ulkopuolella olevaan puuhun vain katsoen itseään sieltä kolmannesta persoonasta.

Kaiken kaikkiaan koulussa opiskelu on yleissivistävää mutta ei siinä mielessä, jossa sitä perinteisesti ajatellaan. Koulussa ei opita vain yleissivistäviä faktoja kuten usein luullaan. Koulussa oppii millaisessa yhteiskunnassa elää, millaisten sosiaalisia sääntöjen alla ja tietenkin itse tietoa. Tiedon suhteen varhaisella opiskelutasolla ilmenee enemmänkin oppiaineen alla olevia näkökulmia maailmaan sekä niiden ymmärtämistä ja soveltamista.

Leo Karvinen

Lukuviikon kirjavinkkaus: äikänope Iina ja taideope Heli vinkkaavat

Lukuviikko kutsuu kaikki suomalaiset juhlimaan lukemista!

Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jota vietetään tänä vuonna 20.–26.4. Kevään 2020 poikkeusolojen aikana Lukuviikko on virtuaalinen lukemisen juhla, joka kannustaa kaikkia osallistumaan lukemalla sekä jakamalla luku- ja lukemiskokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Helpoin tapa osallistua on lukea! Rauhoita Lukuviikolla aikaa lukemiselle ja haasta tuttusi ja perheesi mukaan. #lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa

Koottu ja lainattu tapahtuman sivuilta: www.lukuviikko.fi. 

Iina Heinilä, äikän ja S2:n opettaja 

Millainen lukija olet?
Olen aika hidas lukija, mutta kun rakastun kirjaan, yleensä joko henkilöhahmoihin tai kieleen, uppoudun ja ahmin helposti. Viimeksi näin kävi Pajtim Statovcin Bollan (2019) kanssa. Lumoavan kaunis kieli vei mennessään. Vaikutuin myös siitä, kuinka puristavaa surua tunsin lukiessani teosta. Ja sen jälkeenkin.

Luen yleensä kotimaista nykykirjallisuutta, lähinnä romaaneja. Aikuisiällä olen sukeltanut myös tietokirjojen maailmaan. Minulla on jo pitkään ollut kesken, varmaan siksi, että luen tätä kirjaa tabletilta e-kirjana, Hans Roslingin Faktojen maailma (2018). Se kannattaa lukea, varsinkin jos tapaa potea maailmantuskaa. Kirjan viesti on, että asiat ovat paremmin kuin luulet.

Olen koukussa äänikirjoihin. Kuuntelen aina kun mahdollista – työmatkalla, kauppareissulla ja imuroidessa. Äänikirjojen avulla voin “lukea” enemmän ja pääsen uutuuskirjoihin nopeasti käsiksi. Tällä hetkellä kuuntelen Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta (2017), jossa kiinnostavaa on Helsingin kuvaus sekä ajankuva 50-luvulta nykypäivään. Jos kaipaan rauhoittavaa ja rentouttavaa olemista, valitsen kirjasta kuitenkin tekstiversion.

Lukuviikon kunniaksi vinkkaan luettavaksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013).

Mistä kirja kertoo?
Sarja kertoo homoyhteisöstä ja 80-luvun Ruotsista AIDSin saapuessa. Yksittäisten osien nimet paljastavat keskeiset teemat: 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema.

Tarina rakentuu pikkukylästä pakenevan Rasmuksen ja tukholmalaisen Jehovan todistaja -Benjaminin rakkaustarinan ympärille. Sarjassa seurataan myös heidän ihastuttavaa ystäväpiiriään.

Mikä kirjassa koukutti?
Näissä kirjoissa on niin mahtavia tyyppejä! Henkilöhahmojen puolella on alusta asti, mikä on ihanaa ja ihan kamalaa. Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, ettei loppu ole onnellinen. Vaikka aika monesti tätä sarjaa lukiessa itkettää, usein myös naurattaa.

Gardell on ammatiltaan myös käsikirjoittaja, mikä näkyy kirjojen tyylissä. Leikkaukset ovat nopeita: kuolinvuoteelta siirrytään sujuvasti riehakkaisiin kotibileisiin. Näkökulmahenkilöt vaihtuvat tiuhaan, samoin kuin aika ja paikkakin. Välillä ollaan 60-luvulla lapsuusmuistoissa, toisinaan ennakoidaan tulevaa teho-osaston epätoivoa huokuvilla käytävillä.

Kenelle kirja sopii?
Jokainen, joka on tai on joskus ollut nuori voi varmasti löytää sarjasta jotain tuttua. Oman identiteetin rakentaminen, ystävyys ja rakkaus koskettavat meistä kaikkia, ainakin jollain tavalla ja joskus. Trilogia tarjoaa myös tavan kohdata ja käsitellä raskaita teemoja, kuten sairaus, kuolema ja läheisen menettäminen.

Ps. Trilogiasta on tehty myös kolmiosainen tv-sarja, joka on melkein yhtä hyvä kuin kirjaversio.

Heli Groschup, kuvis- ja draamaopettaja

Millainen lukija olet?
Luen enimmäkseen nykykirjallisuutta. Haalin kiihkeästi käsiini kohuttuja uutuuskirjoja ja haluan lukea ne heti. Toisaalta saatan pitää romaaneista taukoakin, jolloin luesken enimmäkseen tietokirjallisuutta teatterista, taiteesta tai selailen kuvia arkkitehtuurista ja muotoilusta.

Verkosta tai laitteilta luen lehtiä, sarjakuvia ja muuta silppua. Romaanit haluan lukea paperikirjoista. Äänikirjojen saatavuus on lisännyt minun kohdallani tekstien määrää, sillä nyt voin kuunnella kirjaa vaikkapa ulkoillessa.

Tykkään tarinoista, jotka puhuttelevat vahvasti tunteita, sisältävät kiinnostavia henkilökuvia tai avaavat mielenmaisemia. Viihdekirjallisuutta jaksan harvoin lukea alkua pidemmälle ja välttelen tiiliskivikirjoja.

Taidekirjoista suosittelen taiteilijaelämäkertoja vaikkapa Kalervo Palsasta, Andy Warholista tai Pablo Picassosta. Heidän tarinansa tarjoavat värikkäitä elämänvaiheita, seksiä, nautintoaineita ja narsismia eli railakasta taiteilijaelämää. Valitsen kuitenkin vinkkilistalle romaanin Emma Clinen Tytöt vuodelta 2016. Uskoisin sen imaisevan mukaansa lukioikäisiä ja se puhutteli aikuistakin.

Mistä kirja kertoo?
Kirjassa tutustutaan ajelehtivaan nuoreen tyttöön, joka muuttaa tyttökommuuniin ihastuksensa perässä. Kommuunin villeys ja vapaus vie tytön mukanaan, eikä entinen elämä maistu enää miltään. Pian tapahtumat alkavat kärjistymään, ja pahuus ottaa valtaa.

Mikä kirjassa koukutti?
Kirja on tiivistunnelmainen ja julma, loppuun asti kiihkeä. Se sijoittuu Kalifornian auringon alle ja pohjaa löyhästi vuoden 1969 tositapahtumiin. Kirjassa seurataan erityisesti nuoren tytön kasvutarinaa, ja siksi antaa ymmärrystä siitä, miten nuori mieli voi ajautua vääriin valintoihin ja hukata itsensä.

Kenelle kirja sopii?
Kirja imaisee mukaansa lukijan, joka etsii kirjoista muutakin kuin hupia. Se kertoo myös yksinäisyydestä ja siitä seuranneista tapahtumista, eikä jätä lukijaansa välinpitämättömäksi.

Teksti: Iina Heinilä ja Heli Groschup

PERJANTAIESSEE: Ajattoman klassikon muotokuva

Klassikkokirjan tietää, vaikkei sitä olisi lukenutkaan. Jokaiselle tulee jonkinlainen mielleyhtymä vaikka Romeosta ja Juliasta tai Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka alusta loppuun ei teoksia olisi koskaan kolunnutkaan. Kuten Mark Twainin kuuluisa sitaatti sanoo: “Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.” Omalla lukulistallani keikkui ties kuinka monta vuotta Oscar Wilden kulttiklassikko Dorian Grayn muotokuva (1891). Olen lukenut blogitekstejä kirjailijan elämästä ja älyttömän määrän tiivistelmiä ja arvosteluja itse kirjasta. Kun vihdoin ja viimein päätin romaaniin tarttua, oli reaktio kaikilla siitä kuulevilla tutuillani sama: “Mun on itsekin pitänyt lukea se jo vaikka kuinka kauan!” Miksi klassikon aloittaminen sitten tuntuu niin vastenmieliseltä? Onko kyseessä jokin alitajuntainen pelko siitä, että koska kyseessä oleva teos on vanha, sen on pakko olla myös puuduttava ja raskas? Myönnän itsekin, että miettiessäni seuraavaa kirjaa jonka lukisin, kallistun lähes aina nykykirjallisuuden puolelle. Sen kokee turvallisena ja tuttuna, sillä nykykirjallisuudesta samaistumispintaa on huomattavasti helpompaa löytää. Klassikot eivät kuitenkaan ole klassikkoja turhan takia, vaan niiden sisältö saattaa yllättää nykylukijan perinpohjaisesti. Vielä tänäkin päivänä innokkaat kirjallisuuden ystävät ympäri maailman käy suutelemassa Oscar Wilden hautakiveä yksinkertaisesta syystä - Dorian Grayn muotokuva on mestariteos.

1800-luvun loppuun sijoittuva kauhuromanttinen romaani on täynnä filosofiaa, pohdintaa identiteetistä ja moraalista, sekä muista suurista ajattomista kysymyksistä. Helmet-kirjastopalveluiden nettisivuilla julkaistussa artikkelissa Mikä tekee klassikosta klassikon? (4.1.2017) kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola pohtii juuri olemassaolon suurten kysymysten käsittelemisen olevan yksi klassikon tunnusmerkeistä: “Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen.” Romaanissa nuori ja kaunis Dorian Gray rakastuu omaan muotokuvaansa ja surkuttelee kauneuden katoavaisuutta. Erehdyksen myötä Grayn sielu yhdistyy muotokuvaan, jolloin synnit ja vanhentuminen näkyvät vain taulussa, mutta mies itse pysyy elämänsä loppuun asti ulkoisesti nuorena ja viehättävänä. Lopussa Grayn yrittäessä tuhota kuvottavaksi muuttunutta taulua, tappaa hän vahingossa itsensä. Tärkeimpiä teemoja teoksessa ovat moraalin ja oman identiteetin suhde, hyvän ja pahan rajan häilyvyys sekä kuolemattomuuden käsitteen pohtiminen. Dorian Gray oli viaton nuorukainen joka ihastui syvästi paheelliseen Lordi Henryyn, mistä alkoi rappion ja syntien alamäki. Moneen otteeseen Graylla oli mahdollisuus valita toisin, olla hyvä ja kunniallinen. Miksi kuitenkaan kääntyä takaisin, kun intohimojen ja itsekkyyden tielle on jo lähdetty? Teemat itsessään ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä, kuten klassikon teemojen tulee Annolan mielestä ollakin. Nykykirjallisuudessa niitä vain käsiteltäisiin todennäköisesti eri lähtökohdista. Aiheiden käsittely 1800-luvun Englannin hämyisissä salongeissa ja illalliskutsuilla on kuitenkin nykylukijalle kaivattua vaihtelua 2010-luvun klassikkojen ohella. Esimerkiksi Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on uskomattoman vaikuttava teos ystävyydestä, järkyttävistä salaisuuksista ja minuuden rakentumisesta. Aikakausi ja lähtökohdat ovat teoksissa täysin erilaiset, mutta temaattisesti voi vaikuttunut lukija löytää niistä paljon samaa. Itselleni Dorian Grayn muotokuva oli hienoin lukukokemus ehdottoman suosikkikirjani Pienen elämän jälkeen.

“Seuraavana päivänä hän pysyi sisällä talossa ja itse asiassa suurimman osan päivää omassa huoneessaan, sillä hän oli sairas kuolemanpelosta vaikka ei elämästä sinänsä välittänytkään”, kuvataan Dorian Grayn päivien kulkua. Annola kirjoittaa artikkelissaan, että klassikoista lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. En pelkää kostonhimoista tappajaa, mutta virke sai nauramaan ääneen. Sairaana kuolemanpelosta täälläkin ollaan, vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo viidettätoista päivää! Kauniin ironisia virkkeitä ja sanavalintoja on kirjassa ylipäätään paljon. Oscar Wilde oli paradokseja rakastava esteetikko, filosofisia dilemmoja ja kauniita asioita ihasteleva pohdiskelija - aivan kuten minä itsekin. Romaanin ja lukukokemuksen hienous piileekin ennen kaikkea yksinkertaisuudessaan uskomattoman ihastuttavassa  ja lohduttavalla tavalla samaistuttavassa kielessä: “-- Muistan sinun sanoneen, että hyvillä päätöksillä on eräs onneton taipumus - ne tehdään aina liian myöhään.”

Vaikka Suvi Annola korostaakin klassikon määritelmää pohtiessaan teemoja, ajan kestämistä ja suuria kysymyksiä, toteaa hän klassikon muodostumisen voivan perustua myös teoksen erilaisuuteen ja oman aikansa haastamiseen. Se on merkittävä tekijä. Mielestäni klassikosta tekee kiinnostavan nimenomaan se, jos teosta on ilmestymisaikanaan paheksuttu ja se on herättänyt paljon keskustelua. Työmiehen vaimo, Seitsemän veljestä, jopa saatananpalvonnasta syytetyt Harry Potterit! Hyvä klassikko on jollain tapaa kantaaottava ja kysymyksiä herättävä. Miten klassikon asemaan voisi edes päätyä kirja, joka ei ole herättänyt vahvoja mielipiteitä puoleen ja toiseen? Juuri keskustelun synnyttäminen ja kansan kohauttaminen tekee klassikoista mielestäni mielenkiintoisia. Ilmestyttyään Dorian Grayn muotokuva sai jyrkän vastaanoton, ja sitä pidettiin häpeällisenä moraalittomuuksien ja homoseksuaalisten viittausten takia. Kirjan julkaiseminen omana aikanaan oli rohkea teko ja senkin takia se kiinnostaa. Tämän takia klassikkoja ei ikinä saisi irrottaa omasta historiallisesta kulttuurikontekstistaan - Dorian Grayn muotokuva ei kaikessa erinomaisuudessaan saavuttaisi tänä päivänä samanlaista suosiota, sillä tapahtumat eivät yksinkertaisesti olisi nykypäivän mittapuulla yhtä kohahduttavia ja paheksuttuja. “Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena”, Annola toteaa. Dorian Grayn muotokuva täyttää lähes kaikki klassikon määritelmät, joita Annola artikkelissaan pohtii. Se käsittelee syvimpiä kysymyksiä ja teemoja, on ajaton, haastoi omaa aikaansa, on edelleen luettu, sekä on kielellisesti ja juonellisesti loistava. Elämäni klassikko.

“Ja mitä taas uskomiseen tulee, niin minähän uskon mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta”, kuuluu lempisitaattini kirjasta. Säästelin klassikon lukemista ehkä vähän tietoisestikin, sillä en halunnut siihen yhdistämäni mystiikan tunteen katoavan. Pelko osoittautui turhaksi. Oscar Wildestä olen ollut kiinnostunut jo pitkään ja puhunut hänestä paljon ystävilleni. Irlannin matkaltaan paras ystäväni toi tuliaiseksi mukin, jossa karismaattinen kirjailija hymyilee tunnetun lausahduksensa vieressä: “Älä koskaan rakasta ketään, joka kohtelee sinua kuin olisit tavallinen.” Sitaatti kuvaa hyvin myös klassikkoromaanin tunnelmaa, jossa symboliikka ja estetiikka ovat vahvassa roolissa. Aavistin jo etukäteen, että pitäisin romaanista, mutta en ajatellut, että näinkin paljon. Jonain päivänä matkustan monien muiden tavoin Pariisiin, vain suudellakseni Oscar Wilden hautaa.

Reetta Salovirta

Ps. Ensi viikolla vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa – myös Martsarilaisessa!

Lukisitko seuraavaksi klassikon?

Martsarin kakkonen Karoliina Koivumäki vinkkaa omat suosikkiklassikkonsa Martsarilaisen lukijoille – olkaapa hyvät.

Mikä on vanhin lukemasi kirja? Luetko aina uutuuksia tai modernin ajan kirjoja? Tekisikö mieli kokeilla jotain erilaista? Lukea ajattomia tarinoita, joihin edelleen viitataan ja joita luetaan uudestaan? Haluaisitko kenties lisätä tietämystäsi kirjallisuuden historiasta?

Klassikoita ei kannata, eikä pidäkään lukea vain äikänopejen mieliksi. Vaan sen vuoksi, että ne ovat edelleen ihan pirun hyviä. Klassikot tarjoavat ajattomia tarinoita, jotka on taidokkaasti kirjoitettu (vaikkakin ovat välillä pitkäveteisiä ja sivujuonet rönsyilevät sinne tänne) ja jotka ovat jättäneet jäljen kulttuuriimme. Niitä lainataan, niistä tehdään elokuvia ja niitä suositellaan.

Mary Shelley, Frankenstein (1818)

Mitä jos putoaisit lukiosta ja loisit omilla käsilläsi hirviön?

Kyllä, Victor Frankenstein eli myöhäisiä teinivuosiaan, kun hän onnistui ratkaisemaan elämän arvoituksen ja herättämään ruumiinpalasista tehdyn olennon eloon. Tämä kuitenkin kostautui ja Victor joutui maksamaan suuren hinnan tieteellisistä kokeistaan.

Frankenstein kannattaa lukea jo siksi, että populäärikulttuuri ei tee kunniaa kirjalle. Frankensteinin “hirviö” ei ole örisevä vihreä mies, vaan komea, sivistyneesti puhuva filosofi, kuten tämä lainaus hirviöltä osoittaa:

"Life, although it may only be an accumulation of anguish, is dear to me, and I will defend it.” – Mary Shelley, Frankenstein

Robert Louis Stevenson, Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886)

Mitä jos onnistuisit erottamaan hyvän ja pahan?

“Ihminen ei ole yksi, vaan kaksi.”  – R.L. Stevenson, Tri. Jekyll ja Mr. Hyde

Kirja, joka kuvaa hyvän ja pahan taistelua yhden miehen sisällä kuin salapoliisiromaani. Tämä kirja on kuin luotu niille, jotka haluavat pohdiskella moraalia ja etiikkaa mutta myös nauttia kutkuttavasta tarinasta.

Mr. Gabriel John Uttersonin ystävä tohtori Henry Jekyll alkaa käyttäytyä omituisesti, ja Mr. Utterson päättää lähteä tutkimaan tämän käytöksen syitä, jotka paljastuvat paljon synkemmiksi kuin hän osasi odottaa.

Kirjan pohjalta on tehty myös erinomainen peli puhelimelle: Mazm Jekyll and Hyde

William Shakespeare (1564–1616)

Hyppää renessanssin ajan yläluokan kommelluksiin ja koe todellista draamaa!

William Shakespeare on ehkä maailman tunnetuin näytelmäkirjailija, ja on siihen syytäkin. Shakespearelta löytyy valtava kokoelma näytelmiä ja sonetteja, jotka viihdyttävät nykylukijaakin. Tässä lista muutamista suosituimmista:

• Tragedioita:
• Macbeth
• Hamlet
• Romeo ja Julia
• Komedioita: 
• Paljon melua tyhjästä 
• Kesäyön unelma 

Oscar Wilde, Dorian Grayn muotokuva (1890)

Ikuinen nuoruus, muuttuvia muotokuvia ja pari homoa

“ – Mitä on taide? – Se on tauti. – Rakkaus? – Illuusio. – Uskonto? – Uskon muodikas korvike. – Olet skeptikko. – En ikinä! Skeptisismi on uskon alku. – Mikä sinä olet? – Määrittely on rajoittamista.” – Oscar Wilde, Dorian Grayn muotokuva

Mitä tekisit, jos yksi kaunis päivä huomaisit muotokuvasi vanhenevan, kun itse pysyt nuorena? Turmelisiko se sinut tyystin? Näin käy kuvan kauniille Dorian Graylle, jonka harras toive olla ikuisesti nuori käy toteen.

Tässä vasta on kirja, jolla on paljon tarjottavaa. Mukaan mahtuu rakkautta, syntiä, murha sekä filosofista pohdintaa nuoruudesta ja ihmisen luonteesta. Jos minua pyydettäisiin suosittelemaan 1800-luvun kirjaa, jossa lgtb+-teemat näkyvät, se olisi ehdottomasti Dorian Grayn muotokuva, sillä päähahmoista se paistaa jopa 1800-luvun siveyden läpi.

Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan (1967)

Saatana vierailee 30-luvun Moskovassa, liriin joutuva neuvostokirjalija kokee elämänsä rakkauden, ja Pontius Pilatus selvittelee välejään Jeesuksen kanssa.

“Käsikirjoitukset eivät pala.” – Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan

Ingressi kertoo kaiken. Juoni liikkuu näillä kolmella tasolla ja käänteet pitävät otteessaan koko kirjan ajan. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, joka tunnetaan myös nimellä Mestari ja Margarita, pursuaa mielikuvitusta. Se on vahvaa satiiria 30-luvun Neuvostoliitosta ja tarjoaa roiman annoksen mustaa huumoria. Tämä teos on niin omaa luokkaansa, että kaksi henkilöä menivät naimisiin, koska he molemmat pitivät kirjasta.

Hyvää Read Houria martsarilaiset!

Tänään sunnuntaina 8.9. vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää. Sen kunniaksi Lasten ja nuorten säätiö haastaa kaikki suomalaiset Read Hour -tempaukseen. Ota siis kirja käteen ja pysähdy klo 19 lukemaan tunniksi.

Lukutaito on ihmisoikeus, joka mahdollistaa yksilön kehityksen, kouluttautumisen ja täyden kapasiteetin hyödyntämisen. Lukutaito on avain parempaan terveyteen ja hyvinvointiin. Lukutaidolla on merkitystä sukupuolten välisen tasa-arvon, kestävän rauhan, kehityksen ja demokratian toteutumisen kannalta.

– Suomen YK-liitto

Etkö osaa päättää, mihin kirjaan tarttua? Ei hätää! ÄI4-kurssilaiset suosittelevat alla muutamaa vaikuttavaa klassikoa yhdessä kehittelemillään mainoslauseilla.

Albert Camus: Sivullinen (1942)

Oletko koskaan ajatellut, millaista on, kun millään ei ole mitään väliä? Sivullisen lukemisen jälkeen sitäkään ei tarvitse enää miettiä.

Tämä teos kannattaa lukea! Jos koet, että kaikki on turhaa, lue tämä kirja. Voit miettiä elämänvalintojasi uudelleen ja huomata, että niillä on väliä.

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945)

Eivätkö historiankirjat kiinnosta? Siinä tapauksessa tässä kevyempi tapa tutustua naapurimaamme historiaan. Teos on erittäin hyvin tehty, ja faktat pysyvät faktoina.

Klassikko, joka käsittelee ajatonta aihetta – ihmisen vallanhimoa – helppolukuisesti.

Matin elämä oli ihan syvältä, ja hän oli köyhä. Sitten hän luki tämän kirjan ja muuttui rikkaaksi siaksi, jolle elämä loistaa. Ole kuin Matti! Katso kuvat! Lääkärit vihaavat Mattia ja tätä kirjaa. 

Teos on ajaton, ajankohtainen ja tunteita herättävä KLASSIKKO!

J. D. Salinger – Sieppari ruispellossa (1951)

Tiesitkö, että some-ahdistuksen kaltaista ahdistusta on esiintynyt jo yli puoli vuosisataa sitten? Lue Sieppari ruispellossa niin huomaat, että ongelmamme eivät ole uusia.

PERJANTAIESSEE: Vanhuus ja me

Miltä tuntuu olla vanha? Vaikea sanoa. En ole elänyt tällä maapallolla tarpeeksi tietääkseni
vastauksen. Ehkä sitten kuudenkymmenen vuoden päästä palaan tähän esseeseen, jos Googlen
palvelut ovat vielä olemassa tai jos olen vielä elossa tai jos maailmaa ei pommiteta poroksi
ydinaseilla siihen mennessä. Elämä kuitenkin menee niin nopeasti. Vuodet tuntuvat vierähtäneen
sekunneissa. Aika kuluu, halusimme tai emme. En ole varma sitaatin alkuperäisyydestä, mutta jostain
olen kuullut, että kannattaa elää jokainen päivä niin kuin se olisi viimeisesi. Mutta eihän päivässä
ehdi tekemään juuri mitään. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Olemme siitä valveilla noin
neljätoista tuntia. Puolet siitä menee koulussa tai töissä, ja vain murto-osa jäljelle jäävästä ajasta jää
oikeasti omaan käyttöön. Päivät menevät, aika kuluu. Tik tok, tik tok. Meillä on rajattu aika täällä;
miltä tuntuu, kun se aika käy vähiin? Suomalainen mies elää nykypäivänä keskimäärin
seitsemänkymmentäkolmevuotiaaksi ja kuolee. Naiset elävät vähän pidempään, ja sitten kuolevat
hekin. Naps, ja se oli siinä. Syntymä, lapsuus, teini-ikä, aikuisuus, vanhuus ja kuolema. Elämä jatkuu.


Ehkä näkökulmaa vanhuuteen avaa paremmin Tuomas Kyrön katkelma hänen kirjoittamastaan
romaanista Mielensäpahoittaja (2010). Tekstin minäkertoja on 80-vuotias mies. Katkelmassa hän
kommentoi terveyskeskuksen lääkäriä: “Poninhäntäkloppi, jotkut farmarit ja lenkkarit jalassa, teki
muistiinpanot tietokoneelle eikä paperille niin kuin Ilmari Kivinkinen.” Kertoja jatkaa lääkärin
solvausta ja ajattelee sitä, miten kaikki oli ennen paremmin ja asiat hoidettiin perinteisesti. Vaikka
teksti on fiktiota, muistuttaa kertoja vahvasti joitakin tapaamiani korkeamman ikäluokan ihmisiä. En
tiedä. Ehkä jotkut vanhukset vain tykkäävät olla ärsyttäviä ja ovat olleet nuorempinakin samanlaisia.
Ei vanhuus kuitenkaan ole mikään tekosyy olla suunnattoman ärsyttävä muita kohtaan. On mukavia
ihmisiä, ja on ärsyttäviä ihmisiä, kuten katkelman kärttyisä vanha mies. Mielensäpahoittajan
katkelma kuitenkin avaa näkökulmaa vanhusten elämään. Onhan varmaan jokseenkin turhauttavaa
tippua kyydistä, etenkin nyt alati jatkuvan teknologian murroksen aikana. Vanhuudessa tuntuu
varmasti turhauttavalta, ja kyllähän se ärsyttää, kun asialle ei voi mitään. Se, mikä oli normaalia
heidän nuoruudessaan, on syrjäytetty jollain uudella ja erilaisella.


Mainitsin aloituskappaleessa sen, miten en tiedä miltä tuntuu olla vanha. On vaikeaa laittaa itseäni
esimerkiksi omien isovanhempieni kenkiin – heille ikää on kuitenkin jo ehtinyt kertyä. On vaikeaa
samaistua siihen, mistä ei ole kokemusta. Voi kuitenkin yrittää. Päällepäin katsottuna ei huomaa,
mitä vanhemmat ihmiset ajattelevat vanhuudesta. Pitää kuitenkin katsoa pintaa syvemmälle. Jos
kysyisin, kuinka vanha olet, vastaisitko kysymykseen? Todennäköisesti kyllä. Hyvä, koska niin
minäkin. Olen seitsemäntoista. Helppoa.


Muistan, kun pari vuotta sitten kysyin omilta isovanhemmiltani saman kysymyksen. “Kuinka vanha
olet?” Kumpikaan ei kuitenkaan aluksi vastannut, vaan he kiertelivät ja kaartelivat kysymystä kuin
se olisi hakeutuva ohjus etsimässä maalitauluaan. Jouduin todella inttämään, että sain vastauksen irti
heistä. “Ei puhuta siitä”, ukki sanoi kun kysyin. En silloin ihan ymmärtänyt. Se on normaali
kysymys. Ei siinä ole mitään loukkaavaa. Aivan neutraali letkautus, jossa ei ollut mitään taka-
ajatuksia. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän, miksi he eivät halunneet puhua siitä. Ikä muistuttaa
vanhuudesta, ja välttämättömästä. Jotkut mieluummin sulkevat totuuden pois mielestään kuin
puhuvat siitä. Se on yksi psyykkisen itsesäätelyn keinoista. Vanhana tuntuu varmaan haikealta
muistella nuoruutta, kaikkea mitä tuli tehtyä ja asioita joita ei. Asioita ja tunteita, jotka nyt ovat vain
muistoja menneisyydestä. Ei tietyssä iässä voi enää mennä skeittamaan kavereiden kanssa tai
ottamaan äkkilähtöä vieraaseen maahan. Se tuntuu tietysti rajoittavalta. On vain rippeitä entisestä
minästä. Se on surullista kuvitella, jotenkin melankolista.


Sirkka-Liisa Kivelän puheenvuorossa runontologiassa Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus (2005)
kerrotaan vanhuudesta ja siihen liittyvistä näkemyksistä. Kivelä tulkitsee puheenvuorossaan kahta
vanhuuteen liittyvää asennetta. Hän kertoo, että “Kielteiset kokemukset muokkaavat asenteita toiseen suuntaan.” Kivelä jatkaa sitten siitä, miten jotkut pitävät vanhuutta huonona elämänvaiheena täynnä
sairauksia ja raihnaisuutta. “Kuolema fyysisen elämän loppuna on pelottava. Koska vanhuus
useimmiten edeltää kuolemaa, myös se koetaan pelottavana”, kertoo Kivelä. Se on totta. Kuolema on
pelottava asia. Emme voi oikeastaan tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tyhjyyttä, taivas,
uudelleensyntyminen? Absoluuttista totuutta ei yksinkertaisesti löydy. Kivelä kommentoi, miten
vaikeat asiat pyritään kieltämään. Olen samaa mieltä. Vaikka se ei olisi oikein, joskus vain kielletään
epämukavat ajatukset ja suljetaan ne pois mielestä coping-keinona. Siksi vanhuuteen liittyy pelkoa ja
epäluuloa. Koska mieluusti suljemme ajatuksen kuolemasta pois, suljemme myös vanhukset
vanhainkoteihin ja laitoksiin. Kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta se on myös vaikeaa.
Kaikkien ikäluokkien, myös vanhuksien, olisi hyvä oppia puhumaan kuolemasta.


Vanhuus saattaa olla ei niin toivottu, mutta suurimmalle osalle välttämätön osa elämää ja sen
kiertokulkua. Se on jotain, mikä kannattaa oppia hyväksymään, ja jotain, mitä olisi hyvä pyrkiä
ymmärtämään. Kannattaa nauttia siitä rajallisesta ajasta, joka meillä täällä on.

Teksti: Nimim. Big Sugar

PERJANTAIESSEE: Asuuko Onni ulkomailla?

Vuoden harmaimman päivän lähestyessä marraskuussa ajatukset kääntyvät itse kullakin usein muistoihin menneen kesän aurinkoisista päivistä tai mieleen pysyvästi hitsautuneista ulkomaanmatkoista. Yhtäkkiä kaikki tuntuu harmaalta ja junnaa paikoillaan. Onni on kadonnut! Ehkä Onneni on muuttanut ulkomaille pakoon marraskuun kosteutta ja pimeyttä, kun minäkin kerran olen kyllästynyt tällaiseen jatkuvaan koiranilmaan. Epäreilua!

Meidät suomalaiset on lukuisia kertoja julkistettu maailman kymmenen onnellisimman kansan joukkoon, todetaan myös Suomen Kuvalehdessä julkaistussa Jukka Ukkolan pakinassa ”Onnen maa” (12/2018). Tarkastellessani ”räntäisen ja riitaisen maamme” päivittäistä menoa – marraskuun harmautta, kiireistä työarkea ja kaiken keskellä, piiskaavassa vesisateessa valittavia suomalaisia – tuntuu toisinaan, etteivät onnellisuustutkijoiden väitteet pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka Suomi olisi tutkimusten mukaan kuinka onnellinen tahansa, on silti kysyttävä, miksi niin moni etsii onnea ulkomailta. Muu maa mustikkaan tehdään vuosittaisia lomamatkoja, havitellaan opiskeluvaihtoja tai työmatkoja pois arjesta – tai jopa muutetaan pysyvästi. Oma maa mansikka ei erityisemmin tunnu kiinnostavan. Eihän täällä mitään tapahdu, eivätkä Suomen asiat vaikuta maailman asioihin tippaakaan, kuten ulkomaille elämäänsä etsimään haikaileva isoveljeni asian toisinaan ilmaisee.

Ulkomaista onnea markkinoidaan meille median kautta päivittäin. Lomamatkoja mainostetaan sosiaalisessa mediassa sekä perinteisessä printtimediassa houkutteleviin adjektiiveihin käärittynä. Tuttavien ja sukulaisten matkakuvat tuovat oman lisänsä sosiaalisessa mediassa esiintyvään ulkomaalaisen onnen markkinointiin. Onnesta ulkomailla kertovat myös tv-ohjelmat. Lukuisissa ulkomaisissa tv-formaateissa nähdään ihmisten rakentavan unelmiensa taloja, työskentelevän unelmiensa töissä tai yksinkertaisesti elävän unelmiensa elämää. Osa tv-ohjelmista on jopa suoraan keskittynyt raportoimaan suomalaisten elämästä ulkomailla. Esimerkiksi Ylen uudessa tv-sarjassa, AWAY – BALI, seurataan suomalaisten nuorten aikuisten elämää trooppisella Balilla. Ei ihme, jos alkaa kiinnostaa muutto pois koto-Suomesta.

Jukka Ukkola pohtii pakinassaan Suomen onnellisuuden seurauksia, sillä onni tuo hänen mukaansa myös ”vastuuta, töitä ja lisätuloja”. Osittain samaa voitaisiin sanoa onnen tavoittelusta ulkomailla. Ei ole enää itsestäänselvää matkustaa vuosittain ulkomaille lentokoneella, kun yhteiskunta kohisee lentomatkustuksen aiheuttamista päästöistä. Matkustaminen rasittaa ilmaston lisäksi myös itse matkakohdetta ja sen paikallista kulttuuria – eli toisin sanoen matkustaja joutuu ottamaan vastuun aiheuttamastaan vahingosta. Matkustaakseen ihminen joutuu myös paiskimaan töitä, sillä ulkomaille ei lähdetä ilmaiseksi, vaikka lentolippujen hinnat ovatkin naurettavan alhaalla.

Suomalaisena on vaikea kuvitella, että ulkomailla onnea etsittäisiin ulkomaanmatkoista samalla tavalla, kuin me suomalaiset teemme. Meik Wiking pohtii tietokirjakatkelmassa ”Onnelliset tanskalaiset” (Hygge – hyvän elämän kirja, 2017) tanskalaisten onnellisuutta. Wiking tarjoaa katkelmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota yhdeksi syyksi tanskalaisten onnellisuuteen. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat meille sen, ettei meidän ainakaan pitäisi joutua pohtimaan sitä, missä nukumme seuraavan yömme tai mitä saamme lautasellemme huomenna.

Eläminen hyvinvointivaltiossa tuo kuitenkin mukanaan omat, aivan erilaiset haasteensa. Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – tuntuu olevan jatkuva tavoitteemme. Olemmeko nyky-yhteiskunnassa kadottaneet hetkessä elämisen taidon? Päinvastoin, väittää Wiking tietokirjassaan. Hänen mukaansa tanskalaisten korkean onnellisuustason syynä voi olla kodikkuuden tunne hygge, joka on ”pyrkimystä arkipäivän onnellisuuteen”. Pohjoismaiden luulisi olevan suhteellisen homogeenisiä myös onnellisuuden suhteen, mistä todistavat myös samankaltaiset sijoitukset onnellisuustutkimuksissa. Kun norjalaiset hyggeilevät tanskalaisten tapaan ja ruotsalaisillakin on oma adjektiivinsa mysig, lienee paikallaan kysyä: puuttuuko suomalaisilta meidän oma hyggemme?

Suomalaiset ovat olleet suhteellisen eristynyttä kansaa koko historiansa ajan. Eräänlainen eristyneisyys ja tietynlainen paitsi jääminen maailman menosta voisivat hyvinkin selittää kaipuutamme ulkomaille. Suomalaiset eivät ole suinkaan vasta lähiaikoina suuntautuneet ulkomaille paremman elämän toivossa, sillä jo 1800-luvulla kaikkialta Skandinaviasta lähti väestöä valloittamaan niin kutsuttua mahdollisuuksien maanosaa, Pohjois-Amerikkaa.

Entä jos ulkomaanonni onkin vain kuvitelmaa? Isoisäni suurin toive ennen menehtymistään oli matkustaa Naurulle viettämään 50-vuotispäiväänsä. Äitini esitti muutama vuosi sitten, että olisi hauskaa, jos hän itse voisi täyttää isänsä hartaan toiveen omana juhlapäivänään. Harhakuvitelma Naurusta hauskana matkakohteena kariutui kuitenkin siinä vaiheessa, kun äitini sai selville Australian ylläpitävän Naurulla huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista syytettyjä pakolaisleirejä. Nauru toki kuulostaa nimensä perusteella hauskalta paikalta, mutta kuvitelmamme voivat helposti johtaa meitä harhaan. Suurin osa suomalaisista tuskin haluaisi asua Naurulla, vaikka se onkin stereotypioiden trooppinen paratiisisaari keskellä Tyyntä valtamerta.

”Lukuisat tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi jotkut ihmiset ja maat ovat toisia onnellisempia, kuten geenit, ihmissuhteet, terveys, tulotaso, työ, tarkoituksenmukaisuuden tunne ja vapaus”, kertoo Meik Wiking katkelmassaan. Onnellisuuteen johtavat monet tekijät, jotka jokainen yksilö määrittelee itse. Vaikka asiasta ei ole tieteellistä tutkimusta, voitaisiin väittää, että suurin osa ulkomailla vierailleista ihmisistä on kokenut onnellisuuden tuntemuksia matkoillaan. Toisaalta lomamatkat ovat nimenomaan lomia varten; ihminen matkustaa useinmiten ulkomaille saadakseen tauon arkielämästään. Jukka Ukkola kysyy pakinassaan: ”Onko onni olotila vai pelkkä muisto?” Voimmeko siis saavuttaa onnen vain muistelemalla vanhoja lomamatkoja? Hymyhän siinä huulille nousee, kun kaivaa esille kuvia ulkomaanreissuilta.

Toisaalta aurinkorannikoilla otetuissa kuvissa hymyilevät ihmiset eivät ole yhtä kuin onnelliset ihmiset. On selvää, että ympäristö vaikuttaa onnellisuuteen. Lähipiiri ja ihmissuhteet ovat myös Meik Wikingin mukaan onnellisuuden peruspilareita. Onnea voi siis etsiä ulkomailta, mutta arki on arkea – ja siihen joutuu palaamaan myös ulkomailla asuessaan. Ehkäpä loma kotimaassa voi tuoda yhtä paljon onnea kuin loma ulkomailla. Oma Onneni on mahdollisesti aurinkolomalla, mutta ikävöin sitä jo takaisin! ”Loppujen lopuksi onnellisin on se, joka vähimpään tyytyy”, toteaa Jukka Ukkola pakinansa lopuksi. Ehkä minunkin pitäisi siis luopua onnen odottamisesta, jotta se voisi palata takaisin.

Sanja Tuovila, 16B

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Miksi somen vihapuheesta ei päästä eroon?

Postaat Facebookin puskaradioon varastetuista autosi rekisterikilvistä ja kyselet silminnäkijöitä. Nopeasti kommenttiboksiin ilmestyvätkin ihan toiselta puolelta kaupunkia aina samat röntgenkatseella varustetut tietäjät, jotka ovat varmoja, että maahanmuuttajat varastivat kilvet. Tuttua? Halusit havaintoja tekijöistä, mutta saatkin kommentit täyteen vihapuhetta.

Paskamyrsky, kakkamyrsky, paskatornado. Olkoot vaikka tsunami, mutta kaikki tarkoittavat samaa asiaa - vihapuhetta. Vihapuhe on yleensä suoraa rasismia ja toisten ihmisten haukkumista, jossa rikosten, kuten kunnianloukkauksen, tunnusmerkit täyttyvät alta aikayksikön. Yleensä nämä vihapuheen laukojat puolustelevat mielipiteitään ja etenkin niiden ilmaisutapaa sananvapaudella. Kyllä, sananvapaus tarkoittaa sitä, että jokainen saa sanoa mielipiteensä ääneen. Sananvapauden perusteella ei kuitenkaan saa aloittaa kakkatornadoa muita vastaan.

Nykyään on alettu entistä nopeammin ja herkemmin lynkkaamaan vihapuheen levittäjät. Tämäkään ei ole oikein. Kenenkään ei tulisi alentua samalle tasolle näiden rasistien kanssa. Sitä paitsi nettiraivoajillakin on elämä. Tuomo Tammisen artikkelin Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin (HS, 1.9.2015) mukaan räyhääminen saa vihakirjoittajan itsensäkin onnettomaksi. Muiden olisi siis parasta jättää vihakirjoittajat huomiotta.

Palataan takaisin puskaradion postaukseen. Joku yrittää selittää vihakirjoittajille, että maahanmuuttajat eivät ole syyllisiä kaikkeen. Vihapuhelijat alkavat vänkäämään omissa kuplissaan asiasta, ja paikalle tulee lisää samanhenkistä porukkaa lynkkaamaan maahanmuuttajien puolustajaa. Onnitteluni, nyt soppa on valmis!

Lähes kaikki elävät jonkinlaisessa kuplassa. Myös ne, jotka eivät siedä vihapuhetta. Tällaisessa kuplassa oleva ei siedä oman ajattelutapansa vastaisia mielipiteitä. Esimerkiksi hallitusta vastustavalle näytetään hakukoneen hakutuloksissa ja sosiaalisen median feedissä enimmäkseen hallituksen virheitä. Tammisen artikkelin mukaan tämä johtuu siitä, että sosiaalisen median palvelut muistavat hakusanat ja tykkäykset postauksissa, jolloin ne tarjoavat samankaltaisia postauksia automaattisesti. Tamminen toteaa myös, että nämä algoritmit on alun perin suunniteltu kohdennettuja mainoksia ja paikallista informaatiota varten. Ei kai ketään Helsingissä töissä käyvää kiinnosta Inarin sää?

Samalla lailla puskaradiossakin maahanmuuttovastaisille nousee feediin postauksia, joissa maahanmuuttajat ovat muka tehneet jotain väärää. He eivät näe positiivisia kirjoituksia. He eivät näe sitä, kuinka maahanmuuttaja pänttää tuntitolkulla suomea, jotta pääsisi opiskelemaan tai töihin. Kuplaa kuvaa hyvin myös Pawel Kuczynskin kuvitus Periscope (2013), jossa mies on vankilassa. Sellin ovi on jäänyt raolleen, mutta mies vain katsoo maailmaa Facebookin logon muotoisella periskoopilla ylhäältä, kaltereiden välistä. Periskoopillaan mies ei näe, millainen maailma oikeasti on.

Vihapuhe vaikuttaa myös niihin, joihin se ei kohdistu. Tammisen artikkelin mukaan pelkkä vihapuheen näkeminen vähentää luottamusta muihin ihmisiin oikeassakin elämässä. Kaikkein eniten vihapuhe vaikuttaa ilmeisesti runsaasti somessa aikaa viettäviin lapsiin ja nuoriin, jotka eivät välttämättä tunnista vihapuhetta. Se voi saada heissä aikaan pelkoa ja juurikin epäluottamusta. Näin he eivät välttämättä uskalla hakea apua ongelmiinsa. He eivät myöskään uskalla kertoa asioistaan aikuiselle, koska he luulevat, että aikuiset levittelevät asiaa pitkin kaupunkia. Sama koskee esimerkiksi opettajien vaitiolovelvollisuutta; siihenkään ei luoteta.

Vihapuheesta aiheutuu paljon harmia. Miksi sitä sitten jatketaan? Vihakirjoitteluun vaikuttavat kirjoittelijan tausta ja ennakkoluulot sekä tietämättömyys. Näihin vaikuttaa myös hänen kuplansa ja halu kuunnella ja ymmärtää muita. Tämän vuoksi puskaradion vihakirjoittelijalle on turha puhua järkeä. Vihapuheen levittäjä sivuuttaa kaikki vasta-argumentit, hyvätkin sellaiset. Hän ei anna piirun vertaa periksi ja hyökkää vastapuolta vastaan, ei argumenttia. Hän ei edes perustele argumenttejaan.

Yritä nyt sitten sellaisen kanssa väitellä.

Lopulta puskaradion ylläpitäjät poistavat julkaisusi varastetuista auton kilvistä. Et saanut yhtään kunnon vastausta tai vinkkiä kysymykseen. Ainoastaan viisastelua ja vihapuhetta. Eihän koko postauksesta ollut mitään hyötyä.

Millä vihapuheen saisi sitten loppumaan, kun sitä ei vapaaehtoisesti lopeteta? Suomessa on vihapuheen levittäminen on rikollista. Ongelma on se, että vihapuheesta harvemmin kerrotaan kenellekään saati sitten tehdä rikosilmoitusta. Ei kukaan voi määrätä rangaistuksia tai muutenkaan tehdä asialle mitään, jos asiasta ei tiedetä. Ei poliisi mikään selvännäkijä ole.

Somen vihapuheen ei pitäisi olla hyväksyttävää missään muodossa eikä sitä pitäisi joutua kestämään. Vihapuheesta pitää kertoa eteenpäin moderaattorille, ylläpitäjälle tai vaikkapa poliisille. Yleensä pelkästään ylläpitäjälle asiasta ilmoittaminen auttaa. Joskus kuitenkin ylläpitäjät voivat suojella vihapuhetta levittävää henkilöä tai heidän antavat rangaistukset eivät tehoa. Eivät ylläpitäjät sentään jumalia ole, joten heiltä ei kannata odottaa ihmeitä. Joka tapauksessa kannattaa ottaa kuvakaappaus, jos vain suinkin osaa sen tehdä. Näin vihakommentit eivät häviä, vaikka koko keskustelu poistettaisiin.

Vihapuheesta ei siis pääse eroon, jos siitä jättää kertomatta. Ihan sama, vaikka olisi uhkailtu väkivallalla. Tuleepahan sitten rikosnimikkeeksi listan perään laiton uhkaus. Älä lue keskustelupalstoilta kauhukokemuksia vihapuheen tutkinnan aikana tulleista uhkauksista tai mistään muustakaan. Kerro ja lähetä kuvakaappaukset kaikesta vihapuheesta, älä vain yhdestä kommentista. Vihapuhuja saa näin todennäköisesti järkevämmän tuomion suhteessa vihapuheen laajuuteen ja törkeyteen.

Elina Lindelöf

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Keho elämän koreografina

Jotta voin kokea kehoni omakseni, minun tulee tuntea se läpikotaisin. Toki tunnistan itseni peilistä, kun vilkaisen peilikuvaani nopeasti matkalla kotoa ulos, mutta tämä ei riitä perusteelliseen ymmärrykseen omasta kehosta. Olen viettänyt tunteja peilin edessä, ihan vain tarkastellakseni itseäni. Jokainen kerta on erilainen, keho ei koskaan tunnu samalta, mutta jokaisen kerran jälkeen koen kuitenkin, että tunnen kehoni taas hieman paremmin. Ikään kuin se olisi minusta irrallinen olento, jota yritän päivittäin lähestyä, ymmärtääkseni sitä. 

Jokainen neliömillimetri on tärkeä. Ennen pitkää peiliin tuijottaminen käy kuitenkin tylsäksi. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, yhteinen keskustelu voi riittää aluksi, mutta jossain vaiheessa on keksittävä yhteistä tekemistä, jolloin itse tutustuminen jää taka-alalle, ja tilalle tulee yhteinen tekeminen tai päämäärä. Sama pätee kehoon tutustuessa. Kehon kanssa voi tehdä ihan mitä ikinä haluaa. Minun kohdallani se on tanssi.

Tanssin kautta voin ikään kuin soveltaa oppimaani kehostani ja syventää ymmärrystä siitä. Tiedän miltä se näyttää paikallaan, mutta entä miltä se näyttää liikkeessä, entä ylösalaisin tai aivan totaalisen solmussa lattialla? Minulle tanssi on kuin lapsenomaista liikehdintää, jonka tarkoitus ei ole näyttää kovinkaan hyvältä. Tarkoitus on, että tanssi tuntuu hyvältä ja kumpuaa jostain syvältä sisältä. Tanssi on kehon taidetta. Keho kertoo tarinan liikkeillä, tunteilla ja ilmeillä. Tanssiessa ei kysytä muiden mielipiteitä tai toimita niin kuin odotetaan. Yleisesti ottaen taide ei ajattele muiden mielipiteitä. Taiteen on kannettava itse itsensä, eikä se pyytele anteeksi. Ruumis on jokaisen ihmisen oma taideteos, joka saa elää niin paljon kuin annamme sen elää. Tielle usein vaan sattuu ympäristön saastuttama mieli. 

Ympäristön vaatimukset kulkeutuvat ulkopuolelta mieleen, mielestä kehoon. Taide, sen sijaan, kulkeutuu kehosta mieleen, mielestä ympäristöön. Tällöin keho ohjaa ajatuksiamme, tunteitamme ja aikomuksiamme, jolloin voi syntyä jotain uutta ja kaunista maailmaan, oli se sitten tanssia, kirjoittamista, laulamista tai puhdasta itsevarmuutta. Jos taas ohjat annetaan ympäristölle, oma keho tuntuu riittämättömältä eikä lainkaan omalta. Taidetta ei voi pakottaa, eikä näin ollen omaa kehoaan, taideteostaan, voi pakottaa yhteiskunnan tarjoamaan muottiin. Se ei yksinkertaisesti riitä.

Minun tapani tutustua kehooni on tanssi, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Anna Pihlajaniemi kirjoittaa haastattelussaan "Taiteilija Iiu Susiraja: 'Olen paksu ja onnellinen'" (Kodin Kuvalehti, 30.12.2014) taiteilijan matkasta oman kehon hyväksymiseen. Lapsena kiusattu Pirre Karvinen, nykyisin Iiu Susiraja, on taiteilija, joka ei kuviaan ja videoitaan selittele. Pihlajaniemi kirjoittaa kyseiselle taiteilijalle merkittävästä hetkestä, eli ensimmäisen kameran hankinnasta. Kyseisellä kameralla Susiraja on ottanut ensimmäiset valokuvansa ja oivaltanut, että hänen työssään on potentiaalia. 

"Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän." Siinä, missä tanssija hyödyntää peiliä, Susiraja hyödyntää kameraa. Väline on eri, mutta käyttötarkoitus tismalleen sama. Pitää oppia tarkastelemaan itseään objektiivisesti taideteoksena, eikä subjektiivisesti ympäristön ohjaamana palasena. Tämän opittuaan voi arvostaa myös niitä osia itsessään, jotka eivät miellytä itseä tai muita. Työvälineen käyttö voi aluksi tuntua raskaalta. Jokainen meistä katsoo itseään päivittäin peilistä, mutta usein pää täyttyy negatiivisuudella, ei mahdollisuudella luoda jotain uutta. Samoin otamme itsestämme jatkuvasti kuvia, mutta jokaisesta kuvasta löytyy virheitä, ja usein kuvista kelpaa noin yksi sadasta. Nämä arkipäiväiset toimintatavat tulisi muuttaa, jotta yhteistyö onnistuisi: "'Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.'” Saman päätöksen olen tehnyt peilin kanssa.

Ajatus siitä, että jokainen ihminen on taideteos, on abstrakti, mutta mielestäni toimivampi kuin yhteiskuntamme malli. Ajattelemme, että jokaisen tulisi mahtua tiettyyn muottiin, olla tietynlainen ollakseen riittävä. Tällöin elämästä tulee kovin mustavalkoista. On helppoa sanoa, kuka kelpaa ja kuka ei, jos vertailuun riittävät tietyt kriteerit. Taiteen puolestaan oletetaan aina olevan jotain uutta ja erikoista. Taidetta sanotaan huonoksi, mikäli se toistaa vanhoja kaavoja. Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää, eikä pitäisi olla ihmisten tulkinnassakaan: "--jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa", jokainen myös tulkitkoon omaa kehoaan miten haluaa.

Entä jos työvälineenä ei olekaan peili tai kamera vaan rooli? Päivi Ängeslevä kirjoittaa artikkelissaan "Miesten kesken" (Suomen Kuvalehti, 12.3.2017) tavallisten miesten rakentamasta teatteriesityksestä ja sen synnystä. Ängeslevä kirjoittaa siitä, kuinka ryhmä sai alkunsa: Kohta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuva Marko Taiminen kyseenalaisti miehen roolia yhteiskunnassa ja halusi rikkoa stereotyyppisen mieskuvan, johon kuuluu esimerkiksi lihaksikkuus ja tunteiden piilossa pitäminen: "Vertais- eli yhteisöteatterissa mies voisi vapautua ulkoisen roolinsa paineista ja jäsennellä ajatuksiaan. Hän olisi yhdenvertainen muiden ryhmäläisten kanssa." Taiminen etsi ryhmäänsä noin kymmenen miestä ja vauhdikkaat harjoitukset alkoivat. 

Ryhmässä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on: "Teatterissa hän vapautuu huolista, harjoittelee irti päästämistä. Näyttämöllä voi päättää, miten tulee esille. Voi siirtyä roolista toiseen, leikkiä." Rooli antaa ihmiselle mahdollisuuden sulkea omat ajatukset pois ja nähdä maailma eri näkökulmasta. Jälleen edetään keho edellä, ei mieli edellä. Jos näyttelijä lavalla alkaa miettiä, lopputulos on aina sama: "en mä keksi mitää". Et varmaan keksi, koska yrität ajatella asiaa subjektiivisesti itsesi kautta, eli toisin sanoen mietit, mikä olisi hauskaa, mikä olisi vaikuttavaa, mitäköhän nuo muut haluavat nähdä ja niin edelleen. Jos ympäristö ohjaa mieltä, keho sammuu, mutta jos keho ohjaa mieltä, syntyy rooli. Rooli, jonka avulla voi päästää irti muiden mielipiteistä.

Minulle näytteleminen on kuin seuraava taso tanssista. Edelleen kaikki lähtee kehosta, näytteleminen vain avaa uusia ulottuvuuksia tanssimiseen. Siihen lisätään elementtejä, kuten ääni, sanat ja arkipäiväinen liikehdintä. Yhdessä ne luovat uudenlaisen kokemuksen omasta kehosta ja sen toiminnasta. 

Oman kehon lähestyminen sisältäpäin on haastavaa, koska meille tuputetaan joka suunnalta ulkoisia vaihtoehtoja. Loppujen lopuksi kaikki tiet palaavat yksilöön itseensä, joten jossain vaiheessa oman kehon kuunteleminen on pakko aloittaa. Haasta siis itsesi ja anna kehosi viedä sinut kohti jotakin uutta. Oli se sitten tanssi tai jokin aivan muu, tärkeää olisi oppia kuuntelemaan oman kehon viestejä ympäristön viestien sijaan. Oman kehon kanssa toimeentulo on joka tapauksessa pitkä ja uuvuttava matka, joten suosittelen, että siitä tekee itselleen nautinnollisen.

Kirjoittaja ei halua nimeään julkaistavan.

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

Ykköset tutustumassa Martinlaakson kirjastoon

Niin sitä vaan lähti taas uusi lukuvuosi käyntiin!

Ensimmäisten viikkojen aikana me kaikki ykköset kävimme äidinkielen kurssilla tutustumassa Martinlaakson kirjastoon. Osalle Martsarin kirjasto oli täysin uusi tuttavuus, mutta osalle, kuten meille, kirjasto oli jo ennestään tuttu.

Suomalaiset tunnetaan aktiivisesta kirjaston käyttämisestä, joka on meidänkin mielestämme loistava juttu. Ensinnäkin kirjastosta saa lainattua kirjoja, joten luonnonvaroja ja omia rahoja ei tarvitse tuhlata siihen, että saa ostettua uutuuskirjat omaan hyllyynsä. Kirjojen lainaamisen lisäksi kirjasto tarjoaa loistavat tilat esimerkiksi opiskeluun. Jos kotona ei löydy omaa rauhaa ja hiljaisuutta, kirjastosta sitä löytää varmasti. Kirjastosta saa helposti lainattua myös musiikkia, leffoja ja lautapelejä, ja vaikka mitä muuta! Kokeilepa kirjoittaa Helmet-sivuston aineisto hakuun vaikkapa ukulele tai kävelysauvat. Voit yllättyä siitä mitä kaikkea kirjastosta voi löytää! Tässä kohtaa on myös hyvä muistuttaa, että tämä kaikki on tosissaan ilmaista. Ihan sairaan mahtava juttu!

Meille ykkösille kirjasto vierailuun sisältyi kirjaston omia tehtäviä sekä äidinkielen tunnilla itse valitun lukukirjan genreen liittyviä ryhmätöitä. Meillä genreinä olivat rakkausromaanit ja dekkarit. Ne, joilla ei kirjastokorttia vielä ollut, saivat sen viimeistään tässä vaiheessa hankittua ja tutustuivat kirjaston toimintaan muutenkin. Retki kirjastoon oli kivaa vaihtelua tunnilla istumiseen, jäi hyvä mieli!

Kuvat ja teksti: Reetta Salovirta, Noora Köykkä, Matleena Vaara 18D