Perjantaiessee

 Harrastan lukemista, eli en mitään

Opin lukemaan jo nuorena, noin viisivuotiaana. Muistan, että esikoulussa vihasin lukuharjoituksia, sillä kun muut vasta tavasivat yksittäisiä sanoja, minä olisin voinut lukea jo kokonaisia lauseita. Kotonakin on aina luettu, ihan pienestä pitäen. Äiti ja isä lukivat minulle ääneen, minä luin pikkuveljilleni ääneen ja kuuntelin, kun veljeni opettelivat lukemaan ja tavasivat hitaasti lastenkirjojen sanoja ääneen. Ala-asteella luin koulun lukudiplomia varten valtavat määrät kirjoja, luin samoja kirjasarjoja moneen kertaan läpi, luin ruokapöydässä, luin vessassa ja luin omassa huoneessani. Silti en koskaan sanonut harrastavani lukemista, vaan jalkapalloa. 

Roy Kokkosen artikkelissa Suomalaisten lukeminen eriarvoistuu (Maailma.net, 18.12.2019) kerrotaan, että suomalaisten 15-vuotiaiden keskuudessa heikkojen lukijoiden määrä on kasvanut ja lukutaidon ero suomalaisten tyttöjen ja poikien välillä on suurempi kuin muissa OECD-maissa. Lukeminen on aina tuntunut minulle sukupuolittuneelta. En ehkä ajatellut sitä kovin syvällisesti 12-vuotiaana, mutta mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä selvemmältä asia on minulle näyttänyt. Ylä- ja ala-asteella luokallani on aina ollut tyttöjä ja poikia suunnilleen saman verran, mutta tytöt ovat tuntuneet ansioituvan lukemisessa aina poikia paremmin. Luin ystävieni kanssa samoja kirjoja, juttelimme niistä ja teimme esitelmiä yhdessä. 

Kokkosen artikkelissa monilukutaidon tutkija Kaisa Leino sanoo, että lukemisesta pitäisi tehdä pojille hyväksyttävämpi harrastus, ja että pojat tarvitsevat esimerkiksi urheilijoita esikuvaksi ja esimerkiksi lukemiselle. Joskus todella tuntuu siltä, että jotain tekemistä tai asiaa ei nähdä harrastuksena lainkaan, jos pojat eivät tee sitä. Erityisesti kulttuuriharrastukset, kuten piirtäminen tai vaikka taidemuseoissa käyminen saavat yleensä tämän tuomion niskaansa. Lukeminen on tyttöjen harrastus, eli siis ei mikään oikea harrastus, joten pojat eivät voi sitä huvikseen tehdä. Pisa-tutkimusten mukaan pojista yli 60 prosenttia lukee vain, jos on pakko. Lukemista ei edes nähdä asiana, jota voisi tehdä ihan vain omaksi ilokseen. Lukemiseen harrastuksena tulisi kannustaa pienestä pitäen, sukupuolesta riippumatta, sillä myöhemmällä iällä siihen pakottaminen koulun takia vie helposti viimeisetkin lukemiseen liittyvät positiiviset tunteet mennessään. Kokkosen artikkelissa kerrotaan, että kodin resurssit ja vanhempien koulutustausta ja asenteet vaikuttavat lasten lukutaitoon. Jos kotona lukemiseen ei kannusteta tarpeeksi, tai sitä ei nähdä tärkeänä, ei lastakaan kiinnosta lukeminen yhtään sen enempää. 

Esseessään Ei enää mutua vaan tutkittua tietoa: Mitä enemmän lukee kirjoja, sitä kauemmin elää – kirjastokorttikin lisää ikää (Tiede, 24.6.2018) neurologi Markku T. Hyyppä kertoo kaunokirjallisuuden lukemisen monista hyödyistä ihmisen terveydelle ja mielelle. Hyyppä kertoo useista tutkimuksista, joissa kirjojen lukemisella on todettu olevan positiivinen vaikutus eliniän pituuteen ja muistisairauksien ehkäisyyn, mutta myös sosiaalisille taidoille: “Romaanin tai runokirjan lukeminen aktivoi ihmisen sosiaaliaivot jäljittelemään todellisia ja kuviteltuja tapahtumia. Niinpä romaanien ja runojen lukija ymmärtää paremmin omia ja toisten mielentiloja.” Ihmislajin kukoistamisen ja tasa-arvon saavuttamisen kannalta on elintärkeää, että jokaiselta ihmiseltä löytyisi taitoja samaistua muihin ihmisiin ja ymmärtää toisten tunteita. Kiitos ihmisen ylivertaisten aivojen ja sosiaalisten taitojen, maailmamme ei pyöri pelkällä järjellä ja logiikalla. 

Järki ja tunteet ovat myös yhteiskunnassamme sukupuolittuneita luonteenpiirteitä. Miehet ovat rationaalisia ja loogisia, naiset tunteellisia ja empaattisia. Tämä jako näkyy myös lukemisessa. Jos miehet lukevat aktiivisesti, he tuntuvat lukevan paljon enemmän tietokirjoja sekä tieteellisiä artikkeleita ja julkaisuja, ja tykkäävät sitten ylistää ylivertaisia älynlahjojaan ja tietomäärää, jotka he ovat tietokirjallisuuden lukemisella saavuttaneet. Kokkosen artikkelissa kuitenkin kerrotaan, että vain kaunokirjallisuuden lukemisella on suora vaikutus luetun ymmärtämiseen. Jotta lukemisella voisi saavuttaa kaikki sen tarjoamat hyödyt, tulisi siis tietokirjallisuuden lisäksi lukea enemmän kaunokirjoja. Lisäksi artikkelissa todetaan, että aktiivisesti kaunokirjallisuutta lukevat pärjäävät paremmin myös muissa oppiaineissa. Tytöt tuppaavat lukemaan sitä poikia enemmän ja kun tarkastellaan suomalaisten korkeakoulujen ja yliopistojen nykyistä sukupuolijakaumaa, on vaikea kiistää, että kaunokirjallisuuden lukemisella ja akateemisella menestyksellä ei olisi mitään yhteyttä toistensa välillä.

Ei voida tietenkään väittää, että tietokirjallisuuden lukemisesta ei olisi mitään hyötyä. Itse olen omassa lukemisessani painottanut kaunokirjallisuutta, mutta luen myös paljon tieteellisiä tutkimuksia ja artikkeleita sekä tietokirjallisuutta. Kuitenkin koen, että juuri laajalla kaunokirjallisuuden historiallani on ollut valtavan suuri merkitys niin erilaisten tekstilajien ymmärtämisessä sekä yleisessä koulumenestyksessä kuin sosiaalisessa elämässä ja arvojeni kehittymisessä. Kaunokirjallisuuden lukeminen vaikuttaa kykyyn ymmärtää ja hahmottaa suuriakin tekstikokonaisuuksia, joihin törmää yhä useammin, mitä pidemmälle opiskelussa etenee. Kaunokirjallisuuden lukemisen hyödyt ulottuvat niin laajasti kaikkialle ihmisen kehitykseen ja ymmärrykseen, ja onkin todella surullista huomata, että yhä enemmän nuoria poikia jää jälkeen tästä kehityksen kelkasta. 

Arvostamme lukemisen kaltaisia kulttuuriharrastuksia paljon vähemmän kuin esimerkiksi urheilua ja tekniikan osaamista. Myös lukemisessa yhteiskunta arvostaa enemmän tietokirjallisuudella kasvatettua suurta tietopankkia kuin kaunokirjallisuudella saavutettua sosiaalista ymmärrystä. Lukemisella ei saa työhakemuksissa mitään lisäpisteitä, sitä ei edes nähdä minään erityisenä ansiona, jonka ihminen voi saavuttaa. Lukutaidon itsessään ei pitäisikään olla mikään ansio, sillä se on nykymaailmassa jo välttämättömyys. Sen sijaan lukemisen harrastaminen kertoo mielestäni ihmisen luonteesta ja kognitiivista kyvyistä paljon enemmän kuin jalkapallon pelaaminen. Siksi minua harmittaakin, etten koskaan uskaltanut kantaa lukuintoani ylpeydellä vaan turvauduin perinteisesti maskuliinisena nähtyyn harrastukseen, josta en edes loppupelissä nauttinut yhtä paljon kuin lukemisesta. 

Hyyppä toteaa esseessään ihmisen olevan “sosiaalinen olento, joka kaipaa läsnäoloa ja samaistumista kanssaihmisiin.” Jokainen meistä tarvitsee yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta sitä on vaikea kokea, jos ei pysty samaistumaan toisiin ihmisiin lainkaan. Sen lisäksi, että kirjojen lukeminen auttaa menestymään opinnoissa sekä sisäistämään ja ymmärtämään tekstiä, niillä on myös paljon suurempi, syvempi merkitys. Hyyppä kertoo lukemisen muun muassa rauhoittavan mieltä ja vähentävän masentuneisuutta. Nykymaailmassa lukemiseen uppoutuminen voi olla elintärkeä keino ihmiselle pitää itsensä kasassa kaiken suorittamisen ja hektisyyden painon alla. Kirjallisuus on tärkeä kulttuurinen ilmiö, joka kumpuaa ihmisen halusta käyttää valtavaa mielikuvitustaan ja viihdyttää mieltään. Kaunokirjojen voima perustuu yhteenkuuluvuudelle; ne kertovat yhteisistä inhimillisistä kokemuksista ja tunteista ja ne käsittelevät sekä vaikeita että iloisia aiheita. Kaunokirjat auttavat ymmärtämään kaikkea ympärillä tapahtuvaa, ihmisyyttä itseään. 

Monipuolinen lukeminen on avain kehittyneisiin sosiaalisiin ja akateemisiin taitoihin. Ihminen tietää ja oppii, koska lukee tietokirjoja, mutta todella ymmärtää, jos lukee kaunokirjoja. 

• Siiri

Pelkurin pakotie kauhua kirjoittaessa

Kaupallisia perinteitä Amerikasta lainatessa lokakuu alkaa Suomessakin vuosi vuodelta merkitä halloweenia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Isona taiteen ystävänä on varastetun pyhän kunniaksi mielenkiintosita miettiä, mitkä ovat onnistuneesti toteutetun kauhuteoksen tunnusmerkit. Tiedän, että en ole ainoa kauhun ystävä, joka on huomannut jopa epidemiaksi kehittyneen pelästystrendin kauhuelokuvien keskuudessa. Koomikkokin voisi vedota saavansa yleisön nauramaan, jos tämän koko ohjelmanumero olisi pelkkää katsojien kutittelua. Kaikki perustuu synnynnäisen refleksin hyväksikäyttämiseen eikä se vaadi yhtään kirjoitustaitoja toimiakseen pelottavuuden lisääjänä. Sitä voisi suorastaan kutsua pelkurin pakotieksi.

Hyppypelästykset eivät itsessään ole siis kovinkaan pelottavia. Jokin kuitenkin saa ihmiset aina peittämään silmänsä juuri ennen kuin elokuva säikäyttää. Ilmiö on selitettävissä ehdollistumisjärjestelmää miettien, minkä takia kukaan ei peitä silmiään juuri pelästyksen jälkeen. Ja nimenomaan pelästyksen odotus on hyvin kirjoitetun pelästyksen tärkein rakennuspala. Koko ajan koveneva musiikki, hitaasti etenevä kamera ja tuntemattomuus ovat kaikki tulevan pelästyksen tunnusmerkkejä, vaikka eivät itsessään olisikaan kovin pelottavia asioita. 

Itse rinnastaisin pelästystä odotellessa ilmenevän epämukavuuden tunteen samaan kuin siihen, joka ilmenee kun jokin on hieman vialla. Juuri siitä syystä ihmisiä muistuttavat nuket koetaan karmivina, vaikka ne eivät olekaan tunnettuja säikäyttämisestä. Ne muistuttavat ihmistä, mutta poikkeavat tarpeeksi luodakseen hieman arvaamattomuutta. Ja juuri se on yksi kauhun isoimpia osatekijöitä, arvaamattomuus. Pimeää pelkäävä ihminen ei pelkää valon puutetta, vaan sitä, että pimeään voi piiloutua vaanimaan aivan mitä vain tämän henkeä uhkaavaa. Koska sellainen henkilö ei ole varma asiasta, tämä ei tahdo ottaa riskiä menemällä pimeään.

Tunnettu kauhukirjailija Stephen King on todella hyvä epämukavan tunnelman luomisessa, mihin helpoin selitys on tietenkin se, ettei kauhukirjaa tehdessä pelästyttäminen ole samalla tavalla mahdollista kuin liikkuvaa kuvaa ja ääntä hyödyntäen. Aivan ensimmäisenä tulee mieleen Hohto-kirjan kohta, jossa Overlook-hotellin hissi alkoi liikkua itsekseen keskiyöllä, vaikka siellä ei pitänyt olla ketään muuta kuin Torrance-perhe. Toinen esimerkki samalta kirjailijalta on Se-romaanin puolivälissä kuvailtu kohta, jossa mielisairaalasta karannut murhaaja nousi taksin kyytiin. Kun hän viimein nousi pois taksista, mainittiin vain ohimennen taksiin jäänyt ruumis. Se mitä tapahtui matkan aikana on täysin lukijan mielikuvituksen varassa.

Jälkimmäinen esimerkki perustuu taktiikkaan, jota tykkään kutsua implikaatioksi. Kun asioita ei kerrota suoraan, vaan annetaan lukijalle tarvittavat rakennuspalat vaistota jonkin olevan vialla. Tämä toimii mainiosti, jos rakennuspalojen määrä kasvaa tarinan edetessä, kunnes viimeinkin asia paljastuu. Tämä selittää myös, miksi salapoliisiromaanit ovat niin suosittuja. Mielestäni tällaisen ns. kasaantumistaktiikassa ehkä parhaiten onnistuu Dan Salvaton visuaalisen romaanin lajiin kuuluva tietokonepeli Doki Doki Literature Club, joka päällepäin näyttää tavalliselta treffisimulaatiolta. Ajan myötä yksi hahmoista alkaa osoittaa merkkejä masennuksesta, kunnes yhtäkkiä tämä tekee itsemurhan. Sen jälkeen peli muuttuu paljon häiritsevämmäksi pitäen epämukavuuden tunnetta yllä loppuun asti pimeillä teemoillaan ja tekaistuilla toimintahäiriöillään.

Epämukavuutta voi siis sanoa kauhun tärkeimmäksi rakennuspalaksi. Katsojan pureskellessa kynsiään miettien, tuleeko elokuvassa kohta pelästys vai ei voi todeta elokuvan toteutuksen onnistuneen. Ennen kaikkea luovuus palkitaan. Vanhojakin konsepteja voi pohtia aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Hohto päällepäin vaikuttaa tavalliselta kauhutalotarinalta, kunnes alkaa lähempää katsoen pohtimaan, mikä tekee siitä niin toimivan tarinankerronnan sekä kauhun kannalta. Jos suunnittelet kauhun kirjoittamista, astu pois mukavuusalueeltasi epämukavuutta kokeillessa. Äläkä sorru pelkurin pakotiehen!

Tuukka Kontio

PERJANTAIESSEE: Onko vesikasvien ulkoaoppiminen oikeasti oleellista?

Koulut ovat historiallisesti katsottuna melko uusi keksintö. Ihmiskunta on siis elänyt 99.9 % historiastansa ilman kouluja. Miksi kouluille on ilmentynyt sitten vasta viimeisen sadan vuoden aikana tarve? Nyky-yhteiskuntamme on etääntynyt tavattomasti varhaisista metsästäjä-keräilijöiden pienistä parinkymmenen ihmisen yhteisöistä. Näissä varhaisissa yhteisöissä kouluttamisen ja yhteisön jäseneksi valmistamisen roolin otti koko yhteisö. Nykyisin tämä tapahtuu siis koulun myötä. Toisin sanoen koulutusta on aina ollut, mutta se on monipuolistunut nykyiseen muotoonsa vasta viimeisen sadan vuoden aikana. Koulu on toisin sanoen paikka, jossa tutustutaan siihen, mitä halutaan tehdä, ja opitaan yleissivistystä.

Olemme kaikki olleet siinä tilanteessa. Opettaja selittää polynomeista tai polysakkarideista, kun joku huutaa luokan takaa: “Millos mä tuun ikinä tarviin tätä tietoo?” Vaikka tämän argumentin esittänyt ei usein ajattele argumenttiansa kovin syvällisesti, on tämä kuitenkin opiskelun kannalta melkeinpä fundamentalistinen kysymys. Eri aineiden opiskelun oleellisuus on toisin sanoen oppilaskohtaista. Mikäli on esimerkiksi tuleva fyysikko, tarkkojen kaavojen ja konseptien oppiminen on oleellista. Toisaalta jos on vaikka tuleva mekaanikko, on fysiikan tuoma näkökulma oleellisempi kuin kaavat. Toisin sanoen mekaanikon kannalta saattaa olla oleellista tietää, että lämpö on rakenneosasten liikettä esimerkiksi ilmansuodattimien asennuksen kannalta. Opiskelua ei voi siis katsoa vain faktojen ulkoaoppimisena niin kuin kysymyksessä “Millos mä tuun ikinä tarviin tätä tietoo?” tehdään. Opiskelu ei ole vain oppimista vaan enemmänkin tutustumista siihen, mitä haluaa tulevaisuudessa opiskella. Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei siis ole, sillä se riippuu oppilaasta ja hänen ammattitoiveista.

Eri kouluaineet avaavat erilaisia näkökulmia ympäröivään maailmaan. Biologiassa idiootilla tarkoitetaan ihmistä, jonka ÄO on 0–25. Taas yhteiskuntaopissa opettajani Markku Savian mukaan idiootti tarkoittaa henkilöä, joka ei äänestä. Yleisesti ottaen koulussa opiskellut oppiaineet eivät tuo itsessään niin paljon oleellista faktatietoa. Eihän esimerkiksi biologiassa opiskeltuja vesikasvien nimiä tule käytettyä usein, mutta tämän tuomia näkökulmia taas kyllä tulee, kuten esimerkiksi järjestelmällistä kategorisointia. Koulussa opiskelu on tässä mielessä maailmankuvaa laajentavaa ennen kuin erikoistuu jollekin tietylle alalle.

Eri aineiden opiskelun myötä ilmenee myöskin, mihin pystyy. Mikäli älykkyysosamäärä on alle 116, on tilastollisesti mahdotonta olla esimerkiksi kemisti tai lakimies. On toisin sanoen ihmisluonteen mukaista tehdä vain asioita, jotka ovat sinulle helppoja, koska tämä vapauttaa hyvän tunteen hormonia eli dopamiinia. Sama pätee asioihin, joissa on huono; on ihmisluoteen mukaista vältellä asioita, jotka ovat vaikeita. Juuri tässä mielessä alhaisen ÄO:n omaavat henkilöt välttelevät tilastollisesti esimerkiksi kemiaa kun taas tarvittavan ÄO:n omaavat eivät.

Opiskelu on monipuolista. Vain kaavojen tai vaikka sijamuotojen ulkoaoppiminen ei toisin sanoen ole varsinaisesti opiskelua. Opiskelu on muistamista ja ulkoaoppimista mutta myös ymmärtämistä ja soveltamista. Tässä mielessä on esimerkiksi turha opetella ulkoa 1 + 1 = 2, koska tämän opiskelussa pitäisi ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa ja osata soveltaa sitä muihin yhteenlaskuihin. Kari Aronpuron vuoden 1986 runo Nyt on ylevä hetki tiivistää tätä mielestäni hyvin. Runo alkaa kuvaillen, kuinka eräs lapsi opettelee kirjaimia ja alkaa ymmärtää sanoja. Runo loppu siten, että runon lapsi lukee ensimmäiset sanansa eli oppii soveltamaan oppimaansa tietoa. Runon seuraava kohta kuvailee mielestäni juuri oppimisen iloa eli onnistuneen oppimisen myötä vapautunutta dopamiinia: “NYT on ylevä hetki”.

Koulu ei ole myöskään vain akateeminen instituutio vaan myöskin sosiaalinen. Eihän kukaan sano sinulle suoraan “Älä seurustele kaverin exän kanssa”, vaan tämä käy ajan myötä ilmi vain sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Koulu on siis paikka, jossa voi olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden ikäistesi kanssa. Tämän myötä myöskin yhteisön niin sanotut sosiaaliset olettamukset eli skeemat käyvät ilmi. Toisin sanoen tämän myötä oppii millaisessa yhteiskunnassa elää sekä millaisten sosiaalisten sääntöjen alla. Tämän myötä kehittyy paremmin yhteiskunnan jäseneksi. Esimerkiksi muistan itse, kun kysyin kaveriltani kumpi johtaa tanssia tanssiharjoituksissa: minä vai parini. Kaverini vastasi: “Sinä tietenkin, koska olet mies.” Arvo Salon kirjoittama vuoden 1965 nimetön runo kuvailee mielestäni tätä koulun vaikutusta ihmiseen. Runon viesti ilmenee erityisen hyvin seuraavassa kohdassa: “Vai voisko ihmisestä ilman valmennusta tai vastoin valmennusta tulla ihminen?”. Tulkitsen, että “valmennuksella” tarkoitetaan siis aikansa peruskoulua eli kansakoulua, koska kaikkien oli se vuonna 1965 käytävä.

Koulussa opiskelun myötä ehkäistään myöskin syrjäytymistä. Tämä johtuu siis siitä, että on ihmisluoteen mukaista konformoitua ympäristöönsä. Syrjäytyminen tarkoittaa pohjimmiltaan siis sitä, että elämä on sisällöltään erilainen kuin ikätovereiden. Kun kaikki konformoituvat, kukaan ei syrjäydy eli kaikkien elämät ovat sisällöltään melko lailla samanlaisia. Tällä on kuitenkin huonoja puoliakin: konformoitumisen myötä voi myöskin ilmentyä syrjintää ja kiusausta, kuten Frode Gryttenin kirjoittamassa Ylhäällä puussa -novellissa kuvataan. Novelli kertoo yhden oppitunnin aikaisesta levyraatista. Oppitunnin aikana novellin päähenkilöä kiusataan, minkä myötä hän käyttää evolutiivista puolustusmekanismia eli dissosiaatiota. Tämän myötä päähenkilö siis ikään kuin pakenee mielestäni henkisesti luokan ulkopuolella olevaan puuhun vain katsoen itseään sieltä kolmannesta persoonasta.

Kaiken kaikkiaan koulussa opiskelu on yleissivistävää mutta ei siinä mielessä, jossa sitä perinteisesti ajatellaan. Koulussa ei opita vain yleissivistäviä faktoja kuten usein luullaan. Koulussa oppii millaisessa yhteiskunnassa elää, millaisten sosiaalisia sääntöjen alla ja tietenkin itse tietoa. Tiedon suhteen varhaisella opiskelutasolla ilmenee enemmänkin oppiaineen alla olevia näkökulmia maailmaan sekä niiden ymmärtämistä ja soveltamista.

Leo Karvinen

PERJANTAIESSEE: Ajattoman klassikon muotokuva

Klassikkokirjan tietää, vaikkei sitä olisi lukenutkaan. Jokaiselle tulee jonkinlainen mielleyhtymä vaikka Romeosta ja Juliasta tai Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka alusta loppuun ei teoksia olisi koskaan kolunnutkaan. Kuten Mark Twainin kuuluisa sitaatti sanoo: “Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.” Omalla lukulistallani keikkui ties kuinka monta vuotta Oscar Wilden kulttiklassikko Dorian Grayn muotokuva (1891). Olen lukenut blogitekstejä kirjailijan elämästä ja älyttömän määrän tiivistelmiä ja arvosteluja itse kirjasta. Kun vihdoin ja viimein päätin romaaniin tarttua, oli reaktio kaikilla siitä kuulevilla tutuillani sama: “Mun on itsekin pitänyt lukea se jo vaikka kuinka kauan!” Miksi klassikon aloittaminen sitten tuntuu niin vastenmieliseltä? Onko kyseessä jokin alitajuntainen pelko siitä, että koska kyseessä oleva teos on vanha, sen on pakko olla myös puuduttava ja raskas? Myönnän itsekin, että miettiessäni seuraavaa kirjaa jonka lukisin, kallistun lähes aina nykykirjallisuuden puolelle. Sen kokee turvallisena ja tuttuna, sillä nykykirjallisuudesta samaistumispintaa on huomattavasti helpompaa löytää. Klassikot eivät kuitenkaan ole klassikkoja turhan takia, vaan niiden sisältö saattaa yllättää nykylukijan perinpohjaisesti. Vielä tänäkin päivänä innokkaat kirjallisuuden ystävät ympäri maailman käy suutelemassa Oscar Wilden hautakiveä yksinkertaisesta syystä - Dorian Grayn muotokuva on mestariteos.

1800-luvun loppuun sijoittuva kauhuromanttinen romaani on täynnä filosofiaa, pohdintaa identiteetistä ja moraalista, sekä muista suurista ajattomista kysymyksistä. Helmet-kirjastopalveluiden nettisivuilla julkaistussa artikkelissa Mikä tekee klassikosta klassikon? (4.1.2017) kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola pohtii juuri olemassaolon suurten kysymysten käsittelemisen olevan yksi klassikon tunnusmerkeistä: “Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen.” Romaanissa nuori ja kaunis Dorian Gray rakastuu omaan muotokuvaansa ja surkuttelee kauneuden katoavaisuutta. Erehdyksen myötä Grayn sielu yhdistyy muotokuvaan, jolloin synnit ja vanhentuminen näkyvät vain taulussa, mutta mies itse pysyy elämänsä loppuun asti ulkoisesti nuorena ja viehättävänä. Lopussa Grayn yrittäessä tuhota kuvottavaksi muuttunutta taulua, tappaa hän vahingossa itsensä. Tärkeimpiä teemoja teoksessa ovat moraalin ja oman identiteetin suhde, hyvän ja pahan rajan häilyvyys sekä kuolemattomuuden käsitteen pohtiminen. Dorian Gray oli viaton nuorukainen joka ihastui syvästi paheelliseen Lordi Henryyn, mistä alkoi rappion ja syntien alamäki. Moneen otteeseen Graylla oli mahdollisuus valita toisin, olla hyvä ja kunniallinen. Miksi kuitenkaan kääntyä takaisin, kun intohimojen ja itsekkyyden tielle on jo lähdetty? Teemat itsessään ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä, kuten klassikon teemojen tulee Annolan mielestä ollakin. Nykykirjallisuudessa niitä vain käsiteltäisiin todennäköisesti eri lähtökohdista. Aiheiden käsittely 1800-luvun Englannin hämyisissä salongeissa ja illalliskutsuilla on kuitenkin nykylukijalle kaivattua vaihtelua 2010-luvun klassikkojen ohella. Esimerkiksi Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on uskomattoman vaikuttava teos ystävyydestä, järkyttävistä salaisuuksista ja minuuden rakentumisesta. Aikakausi ja lähtökohdat ovat teoksissa täysin erilaiset, mutta temaattisesti voi vaikuttunut lukija löytää niistä paljon samaa. Itselleni Dorian Grayn muotokuva oli hienoin lukukokemus ehdottoman suosikkikirjani Pienen elämän jälkeen.

“Seuraavana päivänä hän pysyi sisällä talossa ja itse asiassa suurimman osan päivää omassa huoneessaan, sillä hän oli sairas kuolemanpelosta vaikka ei elämästä sinänsä välittänytkään”, kuvataan Dorian Grayn päivien kulkua. Annola kirjoittaa artikkelissaan, että klassikoista lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. En pelkää kostonhimoista tappajaa, mutta virke sai nauramaan ääneen. Sairaana kuolemanpelosta täälläkin ollaan, vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo viidettätoista päivää! Kauniin ironisia virkkeitä ja sanavalintoja on kirjassa ylipäätään paljon. Oscar Wilde oli paradokseja rakastava esteetikko, filosofisia dilemmoja ja kauniita asioita ihasteleva pohdiskelija - aivan kuten minä itsekin. Romaanin ja lukukokemuksen hienous piileekin ennen kaikkea yksinkertaisuudessaan uskomattoman ihastuttavassa  ja lohduttavalla tavalla samaistuttavassa kielessä: “-- Muistan sinun sanoneen, että hyvillä päätöksillä on eräs onneton taipumus - ne tehdään aina liian myöhään.”

Vaikka Suvi Annola korostaakin klassikon määritelmää pohtiessaan teemoja, ajan kestämistä ja suuria kysymyksiä, toteaa hän klassikon muodostumisen voivan perustua myös teoksen erilaisuuteen ja oman aikansa haastamiseen. Se on merkittävä tekijä. Mielestäni klassikosta tekee kiinnostavan nimenomaan se, jos teosta on ilmestymisaikanaan paheksuttu ja se on herättänyt paljon keskustelua. Työmiehen vaimo, Seitsemän veljestä, jopa saatananpalvonnasta syytetyt Harry Potterit! Hyvä klassikko on jollain tapaa kantaaottava ja kysymyksiä herättävä. Miten klassikon asemaan voisi edes päätyä kirja, joka ei ole herättänyt vahvoja mielipiteitä puoleen ja toiseen? Juuri keskustelun synnyttäminen ja kansan kohauttaminen tekee klassikoista mielestäni mielenkiintoisia. Ilmestyttyään Dorian Grayn muotokuva sai jyrkän vastaanoton, ja sitä pidettiin häpeällisenä moraalittomuuksien ja homoseksuaalisten viittausten takia. Kirjan julkaiseminen omana aikanaan oli rohkea teko ja senkin takia se kiinnostaa. Tämän takia klassikkoja ei ikinä saisi irrottaa omasta historiallisesta kulttuurikontekstistaan - Dorian Grayn muotokuva ei kaikessa erinomaisuudessaan saavuttaisi tänä päivänä samanlaista suosiota, sillä tapahtumat eivät yksinkertaisesti olisi nykypäivän mittapuulla yhtä kohahduttavia ja paheksuttuja. “Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena”, Annola toteaa. Dorian Grayn muotokuva täyttää lähes kaikki klassikon määritelmät, joita Annola artikkelissaan pohtii. Se käsittelee syvimpiä kysymyksiä ja teemoja, on ajaton, haastoi omaa aikaansa, on edelleen luettu, sekä on kielellisesti ja juonellisesti loistava. Elämäni klassikko.

“Ja mitä taas uskomiseen tulee, niin minähän uskon mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta”, kuuluu lempisitaattini kirjasta. Säästelin klassikon lukemista ehkä vähän tietoisestikin, sillä en halunnut siihen yhdistämäni mystiikan tunteen katoavan. Pelko osoittautui turhaksi. Oscar Wildestä olen ollut kiinnostunut jo pitkään ja puhunut hänestä paljon ystävilleni. Irlannin matkaltaan paras ystäväni toi tuliaiseksi mukin, jossa karismaattinen kirjailija hymyilee tunnetun lausahduksensa vieressä: “Älä koskaan rakasta ketään, joka kohtelee sinua kuin olisit tavallinen.” Sitaatti kuvaa hyvin myös klassikkoromaanin tunnelmaa, jossa symboliikka ja estetiikka ovat vahvassa roolissa. Aavistin jo etukäteen, että pitäisin romaanista, mutta en ajatellut, että näinkin paljon. Jonain päivänä matkustan monien muiden tavoin Pariisiin, vain suudellakseni Oscar Wilden hautaa.

Reetta Salovirta

Ps. Ensi viikolla vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa – myös Martsarilaisessa!

Aleksis Kivi ja tyttöjen oikeudet

Aleksis Kiven päivää vietetään tänään Aleksis Kiven syntymäpäivänä 10.10. ja kansainvälistä tyttöjen päivää huomenna 11.10. Aleksis Kiven päivää on vietetty liputuspäivänä vuodesta 1950 lähtien ja vuodesta 1978 se on ollut myös suomalaisen kirjallisuuden päivä. Aleksis Kiven päivä oli jopa koululaisten vapaapäivä 1960-luvulle asti. Tyttöjen oikeuksien päivä on puolestaan Aleksis Kiven päivää paljon nuorempi, sillä sitä vietettiin Yhdistyneiden kansakuntien aloitteesta ensi kertaa vuonna 2012. Kainsainvälisellä tyttöjen päivällä juhlistetaan tyttöjen oikeuksia ja voimaa, mutta myös muistutetaan heidän kokemastaan syrjinnästä ja kohtaamistaan haasteista. Lisää tyttöjen päivästä ja siitä, mitä itse voisi tehdä, voi lukea esimerkiksi Plan Internationalin sivuilta osoitteesta https://plan.fi/tyttojen-paiva. Aleksis Kiven ja tyttöjen päivän johdosta julkaisemme uudelleen aiheeseen sopivan "Naisen paikka" esseen.

Naisen paikka

Mikä on naisen asema yhteiskunnassa? Feminisimi ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ovat

nykyään näkyvässä asemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kummatkin aiheet synnyttävät

ihmisissä jyrkkiä mielipiteitä, minkä vuoksi niistä myös riidellään. Ääriajatukset vievät kuitenkin

keskustelun pois sen ydinsanomasta: kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet maailmassa riippumatta

sukupuolesta. Länsimaissa moni asia on jo tasa-arvoinen, ja joidenkin ihmisten mielestä sen eteen

ei enää tarvitsisi tehdä töitä. Ihmiset, jotka näin ajattelevat, ovat olleet kuitenkin syy siihen, miksi

epätasa-arvoisuus on voinut maailman historiassa vallita niin pitkään.

Aleksis Kiven vuonna 1870 julkaistu romaani Seitsemän veljestä kertoo nimensä mukaisesti

seitsemästä veljeksestä, miehistä, jotka Jukolan ja Impivaaran metsissä rellestävät ja metsästävät

joutuen ongelmiin niin toisten ihmisten, härkien kuin oman juomisensakin kanssa. Naisia ei tähän

kansallisen klassikkoromaanimme noin kolmeen sataan sivuun mahdu liiaksi, mutta kyllä heitäkin

on; ovathan he äitejä, vaimoja ja tyttäriä. Tämä ei ole sattumaa, sillä yhteiskunta on aina tarvinnut

naisia näissä rooleissa jo ihmiskunnan säilymisen vuoksi. Ongelma kuitenkin on siinä, että arvostus

on jäänyt usein puolitiehen. Vaikka naisia on noin puolet väestöstä, ei heitä historian kirjoissa paljoa

näy. On toki Jeanne d’Arc, Marie Antoinette, kuningatar Victoria ja kuningatar Elisabeth, mutta

suhteessa miehiin merkittäviä naisia, jotka historia muistaa, on hyvin vähän. Tietenkin taustalla on

epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä, minkä vuoksi naisille oli melkein mahdotonta päästä

asemiin, joissa he olisivat voineet tehdä historiallisia päätöksiä ja tekoja.

Iida Rauhalammin 19.3.2019 yle.fi:ssä julkaistu artikkeli Koko kansan henkilöt ovat edelleen miehiä -

Ketä suomalaista suurnaista fanitat eniten? ottaa huomioon historian luomat puitteet ja siksi

nostaakin esille lähihistorian päätökset. Rauhalammi kertoo Matti Nykäsen kuoleman jälkeen

nousseesta keskustelusta valtiollisten hautajaisten sukupuolijakaumasta. Suomessa vuodesta 1921

75 miestä ja vain neljä naista ovat saaneet valtiolliset hautajaiset. Artikkelin mukaan vuodesta 1989

valtiolliset hautajaiset on suotu vain merkittävissä asemissa olleille poliitikoille sekä “erityistä

kansallista merkitystä omaaville henkilöille”. Kuitenkin esimerkiksi taiteilija ja yhteiskunnallisesti

aktiivinen Tove Jansson ja jopa YK:n pääsihteeriksi yltänyt Helvi Sipilä jäivät ilman valtiollisia

hautajaisia. Voikin pohtia, olisiko lopputulos ollut erilainen, jos he olisivat olleet miehiä.

Jos naisia ja tyttöjä ei kunnioiteta, seuraukset voivat olla myös miehille huonot. Esimerkiksi yhden

lapsen politiikan ollessa vielä Kiinassa voimassa, lapsen haluttiin olevan juuri poika. Tämä johti

siihen, että järkyttävän suuri määrä tyttölapsia tapettiin tai hylättiin. Seuraukset näkyvät nyt, kun

kiinalaismiehiä on paljon enemmän kuin kiinalaisnaisia, minkä vuoksi osa miehistä ei saa itselleen

vaimoa vaikka haluaisi. Kiven Seitsemässä veljeksessä Juhanin mentyä naimisiin Männistön Venlan kanssa saavat he ensin kaksi tyttölasta ja sitten vasta pojan. Juhani pettyi kummallakin

ensimmäisellä kerralla, koska olisi halunnut pojan. Sellaisen kuitenkin synnyttyä oli hänen isänsä ilo

ylimmillään. Poika nimettiin isänsä mukaan Juhaniksi ja hänestä tuli isänsä lempilapsi. Juhanin

tapauksessa ei ollut kuitenkaan kyse siitä, etteikö tämä olisi rakastanut myös tyttäriään, sillä toisen

tyttärensä syntymän jälkeen “yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: ‘Jumala

siunatkoon sikiötäni kuitenkin!’” Asetelma on silti yhteiskunnallisella tasolla vaarallinen, jos naisista

kyllä välitetään, mutta ei vain yhtä paljon kuin miehistä.

Kiven romaanissa veljiä on seitsemän kappaletta, minkä vuoksi lukijan samaistuminen edes johonkin

heistä on todennäköistä. Aapo on perheen rauhanrakentaja, Simeoni saarnaa Sanasta ja on pihin

puoleinen, Eero on ovela ja sanoissaan pisteliäs - lisäksi on vielä Timo, Juhani, Lauri ja Tuomas.

Seitsemän erilaista henkilökuvaa, joissa kuitenkin on jotain samaa. Onhan sitä seitsemän veljestä,

seitsemän päivää viikossa, katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä ja vieläpä seitsemän

sakramenttiakin. Ihmisellä on, mistä valita, mutta seitsemän vaikuttaa olevan noin osapuilleen se

sopiva määrä vaihtoehtoja. Mutta entä jos on nainen? Onko silloinkin tyydyttävä seitsemään

veljekseen, joista valita, vai onko tarjolla jokin erillinen lista? Toisaalta, miksi asettaa naisia ja miehiä

vastakkain? Vastakkainasettelu ja erittely ovat omiaan kasvattamaan epätasa-arvoisuutta.

Seitsemän veljestä on kuitenkin vain kirja, eikä kaikissa kirjoissa aina pidä esiintyä edustajia

jokaisesta vähemmistöstä ja ihmisryhmästä. On täysin hyväksyttävää, että on kirjoja, tauluja ja muita

teoksia, joissa esiintyy vain miehiä, vain naisia tai vain ihmisiä sen enempää sukupuolta tai muuta

taustaa määrittelemättä. Kulttuurin kannalta olisikin mukavaa, että kaikenlaisista ihmisistä

kerrottaisiin. Näin ei kuitenkaan ole. Rauhalammin artikkelissa muistutetaan, että kolmen viime

vuoden aikana on tehty esimerkiksi kotimaisia elokuvia miehistä, mutta ei yhdestäkään merkittävästä

naisesta. Ristiriitainen nainen päähenkilönä on Rauhalammin mukaan yhä harvinainen.

Aleksis Kiven romaanissa veljekset eivät ole lähimainkaan täydellisiä. He ovat äkkipikaisia,

kovakalloisia ja monesti alkoholi on todella heille “miestä väkevämpää”. Nämä luonteenpiirteet

kuitenkin tekevät heistä lähestyttävämpiä lukijoille. Kiven veljekset ovat yhtä aitoja omine vikoineen

ja ominaisuuksineen kuin kirjan lukijatkin. Romaanissa itsessään veljesten käytös ei kuitenkaan ole

hyväksyttävää, kuten ei heidän lukutaidottomuutensakaan. Veljekset ovatkin joutua useamman

kerran kirjassa oikeuden eteen. Naisten käytös puolestaan ei sen kummemmin ole aina täysin

suotavaa kirjassa. Esimerkiksi Timon vaimon toiminta Timon tullessa ryyppyreissulta kotiin voitaisiin

nykyään perustellusti luokitella kotiväkivallaksi: “läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan

tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava

äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä.” Kirjan mukaan emännän tulisi olla

jumalaapelkäävä ja ahkera. Lisäksi emännän oletettiin hoitavan kotityöt, ja Eeron vaimoa hieman

nuhdeltiinkin taidon puutteesta, vaikka tämä ansioituneesti hoivasikin lastaan. Neidon puolestaan

pitäisi kirjan mukaan esimerkiksi käyttäytyä “ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti” vieraan

miehen pyytäessä tanssiin. Vaikka naisilta odotetut ominaisuudet ovat vanhanaikaisia ja ankarampia

kuin miehillä, on Kiven kunniaksi katsottava ainakin se, että hän tasapuolisesti kuvasi kirjassaan

sekä miehiä että naisia, jotka käyttäytyvät vastoin odotuksia.

Vaikka Aleksis Kivi kuvasi vanhanaikaisia malleja vastustavia ihmisiä jo 1800-luvulla, yhä edelleen

joidenkin mielestä naisten tulisi käyttäytyä hyvin, mutta aikuisten miesten rellestys saatetaan ohittaa

“pojat on aina poikia” - tyyppisillä lausahduksilla. Vahva nainen koetaan usein ärsyttävänä, kun taas

vastaavasti käyttäytyvä mies on kunnioitettu. Kaikkien tulisi kuitenkin saada tavoitella omia

unelmiaan, kunhan ei vahingoita muita sitä tehdessään. Naisten ja miesten asemien tarkastelulla ei

myöskään pyritä siihen, että toisille pitäisi antaa etuoikeuksia tai helpotuksia. Naisille ei pitäisi antaa

palkintoja, virkoja tai näkyvyyttä vain siksi, että he ovat naisia. Heille pitäisi kuitenkin antaa samat

mahdollisuudet kuin miehillekin, koska he ovat ihmisiä. Mies ei saisi olla enää se, mihin verrataan,

vaan sukupuolta tärkeämpiä tulisi olla teot. Niin naisia kuin miehiäkin tulisi palkita, koska he ovat sen

ansainneet.

Teksti: Kristiina Kamppinen

PERJANTAIESSEE: Erilaiset identiteetit luovat monipuolisen maailman

Kansallinen identiteetti on vahva osa ihmistä ja se voi muodostua monista eri osista. Jokaisen ihmisen pitäisi saada sanoa ylpeästi, mistä maasta on kotoisin. Näin asia ei valitettavasti aina ole. Vantaalainen lukiolainen Faisa Kahiye kertoo blogitekstissään Luulin olevani osa tätä yhteiskuntaa (21.10.2015, Ihmisoikeusliitto) kokemuksistaan siitä, minkälaista on tuntea olevansa ulkopuolinen.

Minä tunnen itseni suomalaiseksi, koska olen syntynyt Suomessa, äidinkieleni on suomi ja elän suomalaisten tapojen mukaan. Suomalaisuuteni perustuu varmasti myös osittain siihen, että kukaan ei kyseenalaista kansallisuuttani. Kahiye taas kokee, että hän ei ole suomalainen, koska ihmiset eivät miellä häntä suomalaiseksi. Kahiye on myös saanut osakseen rasistista vihapuhetta. Tämä herättää minussa paljon ärtymystä ja hämmennystä. Miksi ihmiset määrittelevät toisen kansallisuuden ihonvärin mukaan? Ihonväri on yksi sellaisista asioista, joka kulkeutuu juurien mukana sukupolvelta toiselle. Siihen ei yksinkertaisesti voi vaikuttaa, eikä sillä pitäisi olla edes mitään väliä. Artisti Ikenna Ikegwuonu laulaa version Eppu Normaalin kappaleesta Murheellisten laulujen maa (HOK-elannon Youtube-kanava, 5.12.2015) suomalaisuudesta, suomalaisista ja Suomesta. Videolla esiintyvillä ihmisillä on jokaisella oma erilainen etninen taustansa. Ihmisistä välittyy kunnioitus ja arvostus suomalaisuutta sekä omia juuria kohtaan. Kaikilla meillä pitäisi olla samalla lailla kuin videossa esiintyvillä henkilöillä oikeus kokea ylpeyttä omista juuristaan. Niiden mukana tulleista ulkonäöllisistä piirteistä, kuten ihonväristä sekä muista tavoista ja perinteistä. Ihmisten erilaiset lähtökohdat ovat rikkaus ja niitä pitäisi osata arvostaa.

Kahiye kertoo, että maahanmuutosta ja pakolaisista keskustelu on viime aikoina muuttunut. Poliitikoista osa on vastustanut pakolaisia, ja vihapuhe on voimistunut. On mielenkiintoista pohtia, minkälainen kansallinen identiteetti pakolaisilla ja maahanmuuttajilla on. Jos syntymämaassa asiat ovat todella huonosti, kuinka paljon silloin omaa kotimaata pystyy arvostamaan? Uskon, että kokemus asiasta on jokaisella maahanmuuttajalla ja pakolaisella erilainen. Osalle uusi kotimaa voi tuntua todella vieraalle ja oudolle, ja kaipuu entiseen maahan on suuri, kauheuksista, kuten sodista huolimatta. Joillekin taas uusi maa voi olla uusi alku, ja kansallinen identiteetti voi olla helppo rakentaa niin sanotusti puhtaalle pöydälle. Asiaan vaikuttaa myös se, miten me Suomessa syntyneet otamme ihmisiä tänne vastaan. Jos pakolainen kokee epäystävällistä käyttäytymistä muilta, voi kansallinen identiteetti silloin juurtua syntymämaahan. Tällöin on varmasti vaikeaa sopeutua Suomeen. Jos taas suomalaiset kohtelevat kaikkia tasavertaisesti, voi pakolaisen kansallinen identiteetti saada lisämaustetta suomalaisuudesta, ja tällöin Suomi voi tuntua enemmän kodilta kuin pakopaikalta. Niin kuin Ikegwuonukin laulaa: “Syyttömänä syntymään sattui hän”, kukaan ei voi valita mihin maahan syntyy ja siksi on tärkeää, että kohtelemme kaikkia ihmisinä, lähtökohdista riippumatta.

HOK-elannon videosta jää hyvä mieli, vaikka kappaleen sanat ovatkin hieman murheelliset ja surkuhupaisat. Kappaleessa lauletaan juomisesta, kylmästä lumesta, kirveestä, järvistä ja katajaisesta kansasta, joka rypee itsesäälissä. Asioista, jotka mielletään suomalaisiksi. Kulttuuri onkin yksi vahvoista tekijöistä, jotka määrittelevät kansallista identiteettiä. Ilman kulttuuria, maat erottuisivat toisistaan vain maantieteellisesti. Suomalaiseen kulttuurin kuuluu kappalleessa mainittujen asioiden lisäksi muun muassa hiljainen, ystävällinen ja nöyrä käytös. Hirveän usein ei kuule tuntemattomien suomalaisten juttelevan keskenään bussissa, saatipa sitten kehuskelevan itseään suuressa väkijoukossa. Kulttuuriimme kuuluu tietysti myös ruisleipä, salmiakki ja sauna. Kahya arvostaa sitä, että Suomessa on hyvä koulutus ja terveydenhuolto. Nämä asiat vahvistavat myös omaa identiteettiäni. Tunnen kuuluvani yhteisöön, jossa meitä yhdistää jokin. Kahya korostaa myös kiitollisuuttaan Suomea kohtaan, mutta toivoo, että ihmiset täällä suhtautuisivat avoimemmin häneen ja muihin valtaväestöstä erottuviin ihmisiin. Luulisi, että toivo ihmisten hyvyydestä häviää pikkuhiljaa, jos itse olet ystävällinen muille, mutta sinua kohdellaan kuin mitäkin muukalaista. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksa arvostaa sellaista maata, jossa toisia kohdellaan kaltoin.

Elämä maapallollamme sujuisi helpommin, jos me kaikki hyväksyisimme toisemme sellaisina kuin olemme. Jokaisen ihmisen identiteetti muodostuu eri asioista, sillä olemmehan erilaisia. Yhdelle identiteetin vahva osa on uskonto, toiselle se on omat juuret. Kolmas pitää tärkeänä omaa kulttuuriaan. On rikkaus, että ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Muistetaan siis kunnioittaa toinen toisiamme!


Vilma Roos, 18D

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Asuuko Onni ulkomailla?

Vuoden harmaimman päivän lähestyessä marraskuussa ajatukset kääntyvät itse kullakin usein muistoihin menneen kesän aurinkoisista päivistä tai mieleen pysyvästi hitsautuneista ulkomaanmatkoista. Yhtäkkiä kaikki tuntuu harmaalta ja junnaa paikoillaan. Onni on kadonnut! Ehkä Onneni on muuttanut ulkomaille pakoon marraskuun kosteutta ja pimeyttä, kun minäkin kerran olen kyllästynyt tällaiseen jatkuvaan koiranilmaan. Epäreilua!

Meidät suomalaiset on lukuisia kertoja julkistettu maailman kymmenen onnellisimman kansan joukkoon, todetaan myös Suomen Kuvalehdessä julkaistussa Jukka Ukkolan pakinassa ”Onnen maa” (12/2018). Tarkastellessani ”räntäisen ja riitaisen maamme” päivittäistä menoa – marraskuun harmautta, kiireistä työarkea ja kaiken keskellä, piiskaavassa vesisateessa valittavia suomalaisia – tuntuu toisinaan, etteivät onnellisuustutkijoiden väitteet pidä alkuunkaan paikkaansa. Vaikka Suomi olisi tutkimusten mukaan kuinka onnellinen tahansa, on silti kysyttävä, miksi niin moni etsii onnea ulkomailta. Muu maa mustikkaan tehdään vuosittaisia lomamatkoja, havitellaan opiskeluvaihtoja tai työmatkoja pois arjesta – tai jopa muutetaan pysyvästi. Oma maa mansikka ei erityisemmin tunnu kiinnostavan. Eihän täällä mitään tapahdu, eivätkä Suomen asiat vaikuta maailman asioihin tippaakaan, kuten ulkomaille elämäänsä etsimään haikaileva isoveljeni asian toisinaan ilmaisee.

Ulkomaista onnea markkinoidaan meille median kautta päivittäin. Lomamatkoja mainostetaan sosiaalisessa mediassa sekä perinteisessä printtimediassa houkutteleviin adjektiiveihin käärittynä. Tuttavien ja sukulaisten matkakuvat tuovat oman lisänsä sosiaalisessa mediassa esiintyvään ulkomaalaisen onnen markkinointiin. Onnesta ulkomailla kertovat myös tv-ohjelmat. Lukuisissa ulkomaisissa tv-formaateissa nähdään ihmisten rakentavan unelmiensa taloja, työskentelevän unelmiensa töissä tai yksinkertaisesti elävän unelmiensa elämää. Osa tv-ohjelmista on jopa suoraan keskittynyt raportoimaan suomalaisten elämästä ulkomailla. Esimerkiksi Ylen uudessa tv-sarjassa, AWAY – BALI, seurataan suomalaisten nuorten aikuisten elämää trooppisella Balilla. Ei ihme, jos alkaa kiinnostaa muutto pois koto-Suomesta.

Jukka Ukkola pohtii pakinassaan Suomen onnellisuuden seurauksia, sillä onni tuo hänen mukaansa myös ”vastuuta, töitä ja lisätuloja”. Osittain samaa voitaisiin sanoa onnen tavoittelusta ulkomailla. Ei ole enää itsestäänselvää matkustaa vuosittain ulkomaille lentokoneella, kun yhteiskunta kohisee lentomatkustuksen aiheuttamista päästöistä. Matkustaminen rasittaa ilmaston lisäksi myös itse matkakohdetta ja sen paikallista kulttuuria – eli toisin sanoen matkustaja joutuu ottamaan vastuun aiheuttamastaan vahingosta. Matkustaakseen ihminen joutuu myös paiskimaan töitä, sillä ulkomaille ei lähdetä ilmaiseksi, vaikka lentolippujen hinnat ovatkin naurettavan alhaalla.

Suomalaisena on vaikea kuvitella, että ulkomailla onnea etsittäisiin ulkomaanmatkoista samalla tavalla, kuin me suomalaiset teemme. Meik Wiking pohtii tietokirjakatkelmassa ”Onnelliset tanskalaiset” (Hygge – hyvän elämän kirja, 2017) tanskalaisten onnellisuutta. Wiking tarjoaa katkelmassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota yhdeksi syyksi tanskalaisten onnellisuuteen. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat meille sen, ettei meidän ainakaan pitäisi joutua pohtimaan sitä, missä nukumme seuraavan yömme tai mitä saamme lautasellemme huomenna.

Eläminen hyvinvointivaltiossa tuo kuitenkin mukanaan omat, aivan erilaiset haasteensa. Citius, altius, fortius – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – tuntuu olevan jatkuva tavoitteemme. Olemmeko nyky-yhteiskunnassa kadottaneet hetkessä elämisen taidon? Päinvastoin, väittää Wiking tietokirjassaan. Hänen mukaansa tanskalaisten korkean onnellisuustason syynä voi olla kodikkuuden tunne hygge, joka on ”pyrkimystä arkipäivän onnellisuuteen”. Pohjoismaiden luulisi olevan suhteellisen homogeenisiä myös onnellisuuden suhteen, mistä todistavat myös samankaltaiset sijoitukset onnellisuustutkimuksissa. Kun norjalaiset hyggeilevät tanskalaisten tapaan ja ruotsalaisillakin on oma adjektiivinsa mysig, lienee paikallaan kysyä: puuttuuko suomalaisilta meidän oma hyggemme?

Suomalaiset ovat olleet suhteellisen eristynyttä kansaa koko historiansa ajan. Eräänlainen eristyneisyys ja tietynlainen paitsi jääminen maailman menosta voisivat hyvinkin selittää kaipuutamme ulkomaille. Suomalaiset eivät ole suinkaan vasta lähiaikoina suuntautuneet ulkomaille paremman elämän toivossa, sillä jo 1800-luvulla kaikkialta Skandinaviasta lähti väestöä valloittamaan niin kutsuttua mahdollisuuksien maanosaa, Pohjois-Amerikkaa.

Entä jos ulkomaanonni onkin vain kuvitelmaa? Isoisäni suurin toive ennen menehtymistään oli matkustaa Naurulle viettämään 50-vuotispäiväänsä. Äitini esitti muutama vuosi sitten, että olisi hauskaa, jos hän itse voisi täyttää isänsä hartaan toiveen omana juhlapäivänään. Harhakuvitelma Naurusta hauskana matkakohteena kariutui kuitenkin siinä vaiheessa, kun äitini sai selville Australian ylläpitävän Naurulla huomattavista ihmisoikeusrikkomuksista syytettyjä pakolaisleirejä. Nauru toki kuulostaa nimensä perusteella hauskalta paikalta, mutta kuvitelmamme voivat helposti johtaa meitä harhaan. Suurin osa suomalaisista tuskin haluaisi asua Naurulla, vaikka se onkin stereotypioiden trooppinen paratiisisaari keskellä Tyyntä valtamerta.

”Lukuisat tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi jotkut ihmiset ja maat ovat toisia onnellisempia, kuten geenit, ihmissuhteet, terveys, tulotaso, työ, tarkoituksenmukaisuuden tunne ja vapaus”, kertoo Meik Wiking katkelmassaan. Onnellisuuteen johtavat monet tekijät, jotka jokainen yksilö määrittelee itse. Vaikka asiasta ei ole tieteellistä tutkimusta, voitaisiin väittää, että suurin osa ulkomailla vierailleista ihmisistä on kokenut onnellisuuden tuntemuksia matkoillaan. Toisaalta lomamatkat ovat nimenomaan lomia varten; ihminen matkustaa useinmiten ulkomaille saadakseen tauon arkielämästään. Jukka Ukkola kysyy pakinassaan: ”Onko onni olotila vai pelkkä muisto?” Voimmeko siis saavuttaa onnen vain muistelemalla vanhoja lomamatkoja? Hymyhän siinä huulille nousee, kun kaivaa esille kuvia ulkomaanreissuilta.

Toisaalta aurinkorannikoilla otetuissa kuvissa hymyilevät ihmiset eivät ole yhtä kuin onnelliset ihmiset. On selvää, että ympäristö vaikuttaa onnellisuuteen. Lähipiiri ja ihmissuhteet ovat myös Meik Wikingin mukaan onnellisuuden peruspilareita. Onnea voi siis etsiä ulkomailta, mutta arki on arkea – ja siihen joutuu palaamaan myös ulkomailla asuessaan. Ehkäpä loma kotimaassa voi tuoda yhtä paljon onnea kuin loma ulkomailla. Oma Onneni on mahdollisesti aurinkolomalla, mutta ikävöin sitä jo takaisin! ”Loppujen lopuksi onnellisin on se, joka vähimpään tyytyy”, toteaa Jukka Ukkola pakinansa lopuksi. Ehkä minunkin pitäisi siis luopua onnen odottamisesta, jotta se voisi palata takaisin.

Sanja Tuovila, 16B

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Miksi somen vihapuheesta ei päästä eroon?

Postaat Facebookin puskaradioon varastetuista autosi rekisterikilvistä ja kyselet silminnäkijöitä. Nopeasti kommenttiboksiin ilmestyvätkin ihan toiselta puolelta kaupunkia aina samat röntgenkatseella varustetut tietäjät, jotka ovat varmoja, että maahanmuuttajat varastivat kilvet. Tuttua? Halusit havaintoja tekijöistä, mutta saatkin kommentit täyteen vihapuhetta.

Paskamyrsky, kakkamyrsky, paskatornado. Olkoot vaikka tsunami, mutta kaikki tarkoittavat samaa asiaa - vihapuhetta. Vihapuhe on yleensä suoraa rasismia ja toisten ihmisten haukkumista, jossa rikosten, kuten kunnianloukkauksen, tunnusmerkit täyttyvät alta aikayksikön. Yleensä nämä vihapuheen laukojat puolustelevat mielipiteitään ja etenkin niiden ilmaisutapaa sananvapaudella. Kyllä, sananvapaus tarkoittaa sitä, että jokainen saa sanoa mielipiteensä ääneen. Sananvapauden perusteella ei kuitenkaan saa aloittaa kakkatornadoa muita vastaan.

Nykyään on alettu entistä nopeammin ja herkemmin lynkkaamaan vihapuheen levittäjät. Tämäkään ei ole oikein. Kenenkään ei tulisi alentua samalle tasolle näiden rasistien kanssa. Sitä paitsi nettiraivoajillakin on elämä. Tuomo Tammisen artikkelin Nettiraivo murentaa luottamusta ihmisiin (HS, 1.9.2015) mukaan räyhääminen saa vihakirjoittajan itsensäkin onnettomaksi. Muiden olisi siis parasta jättää vihakirjoittajat huomiotta.

Palataan takaisin puskaradion postaukseen. Joku yrittää selittää vihakirjoittajille, että maahanmuuttajat eivät ole syyllisiä kaikkeen. Vihapuhelijat alkavat vänkäämään omissa kuplissaan asiasta, ja paikalle tulee lisää samanhenkistä porukkaa lynkkaamaan maahanmuuttajien puolustajaa. Onnitteluni, nyt soppa on valmis!

Lähes kaikki elävät jonkinlaisessa kuplassa. Myös ne, jotka eivät siedä vihapuhetta. Tällaisessa kuplassa oleva ei siedä oman ajattelutapansa vastaisia mielipiteitä. Esimerkiksi hallitusta vastustavalle näytetään hakukoneen hakutuloksissa ja sosiaalisen median feedissä enimmäkseen hallituksen virheitä. Tammisen artikkelin mukaan tämä johtuu siitä, että sosiaalisen median palvelut muistavat hakusanat ja tykkäykset postauksissa, jolloin ne tarjoavat samankaltaisia postauksia automaattisesti. Tamminen toteaa myös, että nämä algoritmit on alun perin suunniteltu kohdennettuja mainoksia ja paikallista informaatiota varten. Ei kai ketään Helsingissä töissä käyvää kiinnosta Inarin sää?

Samalla lailla puskaradiossakin maahanmuuttovastaisille nousee feediin postauksia, joissa maahanmuuttajat ovat muka tehneet jotain väärää. He eivät näe positiivisia kirjoituksia. He eivät näe sitä, kuinka maahanmuuttaja pänttää tuntitolkulla suomea, jotta pääsisi opiskelemaan tai töihin. Kuplaa kuvaa hyvin myös Pawel Kuczynskin kuvitus Periscope (2013), jossa mies on vankilassa. Sellin ovi on jäänyt raolleen, mutta mies vain katsoo maailmaa Facebookin logon muotoisella periskoopilla ylhäältä, kaltereiden välistä. Periskoopillaan mies ei näe, millainen maailma oikeasti on.

Vihapuhe vaikuttaa myös niihin, joihin se ei kohdistu. Tammisen artikkelin mukaan pelkkä vihapuheen näkeminen vähentää luottamusta muihin ihmisiin oikeassakin elämässä. Kaikkein eniten vihapuhe vaikuttaa ilmeisesti runsaasti somessa aikaa viettäviin lapsiin ja nuoriin, jotka eivät välttämättä tunnista vihapuhetta. Se voi saada heissä aikaan pelkoa ja juurikin epäluottamusta. Näin he eivät välttämättä uskalla hakea apua ongelmiinsa. He eivät myöskään uskalla kertoa asioistaan aikuiselle, koska he luulevat, että aikuiset levittelevät asiaa pitkin kaupunkia. Sama koskee esimerkiksi opettajien vaitiolovelvollisuutta; siihenkään ei luoteta.

Vihapuheesta aiheutuu paljon harmia. Miksi sitä sitten jatketaan? Vihakirjoitteluun vaikuttavat kirjoittelijan tausta ja ennakkoluulot sekä tietämättömyys. Näihin vaikuttaa myös hänen kuplansa ja halu kuunnella ja ymmärtää muita. Tämän vuoksi puskaradion vihakirjoittelijalle on turha puhua järkeä. Vihapuheen levittäjä sivuuttaa kaikki vasta-argumentit, hyvätkin sellaiset. Hän ei anna piirun vertaa periksi ja hyökkää vastapuolta vastaan, ei argumenttia. Hän ei edes perustele argumenttejaan.

Yritä nyt sitten sellaisen kanssa väitellä.

Lopulta puskaradion ylläpitäjät poistavat julkaisusi varastetuista auton kilvistä. Et saanut yhtään kunnon vastausta tai vinkkiä kysymykseen. Ainoastaan viisastelua ja vihapuhetta. Eihän koko postauksesta ollut mitään hyötyä.

Millä vihapuheen saisi sitten loppumaan, kun sitä ei vapaaehtoisesti lopeteta? Suomessa on vihapuheen levittäminen on rikollista. Ongelma on se, että vihapuheesta harvemmin kerrotaan kenellekään saati sitten tehdä rikosilmoitusta. Ei kukaan voi määrätä rangaistuksia tai muutenkaan tehdä asialle mitään, jos asiasta ei tiedetä. Ei poliisi mikään selvännäkijä ole.

Somen vihapuheen ei pitäisi olla hyväksyttävää missään muodossa eikä sitä pitäisi joutua kestämään. Vihapuheesta pitää kertoa eteenpäin moderaattorille, ylläpitäjälle tai vaikkapa poliisille. Yleensä pelkästään ylläpitäjälle asiasta ilmoittaminen auttaa. Joskus kuitenkin ylläpitäjät voivat suojella vihapuhetta levittävää henkilöä tai heidän antavat rangaistukset eivät tehoa. Eivät ylläpitäjät sentään jumalia ole, joten heiltä ei kannata odottaa ihmeitä. Joka tapauksessa kannattaa ottaa kuvakaappaus, jos vain suinkin osaa sen tehdä. Näin vihakommentit eivät häviä, vaikka koko keskustelu poistettaisiin.

Vihapuheesta ei siis pääse eroon, jos siitä jättää kertomatta. Ihan sama, vaikka olisi uhkailtu väkivallalla. Tuleepahan sitten rikosnimikkeeksi listan perään laiton uhkaus. Älä lue keskustelupalstoilta kauhukokemuksia vihapuheen tutkinnan aikana tulleista uhkauksista tai mistään muustakaan. Kerro ja lähetä kuvakaappaukset kaikesta vihapuheesta, älä vain yhdestä kommentista. Vihapuhuja saa näin todennäköisesti järkevämmän tuomion suhteessa vihapuheen laajuuteen ja törkeyteen.

Elina Lindelöf

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Keho elämän koreografina

Jotta voin kokea kehoni omakseni, minun tulee tuntea se läpikotaisin. Toki tunnistan itseni peilistä, kun vilkaisen peilikuvaani nopeasti matkalla kotoa ulos, mutta tämä ei riitä perusteelliseen ymmärrykseen omasta kehosta. Olen viettänyt tunteja peilin edessä, ihan vain tarkastellakseni itseäni. Jokainen kerta on erilainen, keho ei koskaan tunnu samalta, mutta jokaisen kerran jälkeen koen kuitenkin, että tunnen kehoni taas hieman paremmin. Ikään kuin se olisi minusta irrallinen olento, jota yritän päivittäin lähestyä, ymmärtääkseni sitä. 

Jokainen neliömillimetri on tärkeä. Ennen pitkää peiliin tuijottaminen käy kuitenkin tylsäksi. Kun tutustuu uuteen ihmiseen, yhteinen keskustelu voi riittää aluksi, mutta jossain vaiheessa on keksittävä yhteistä tekemistä, jolloin itse tutustuminen jää taka-alalle, ja tilalle tulee yhteinen tekeminen tai päämäärä. Sama pätee kehoon tutustuessa. Kehon kanssa voi tehdä ihan mitä ikinä haluaa. Minun kohdallani se on tanssi.

Tanssin kautta voin ikään kuin soveltaa oppimaani kehostani ja syventää ymmärrystä siitä. Tiedän miltä se näyttää paikallaan, mutta entä miltä se näyttää liikkeessä, entä ylösalaisin tai aivan totaalisen solmussa lattialla? Minulle tanssi on kuin lapsenomaista liikehdintää, jonka tarkoitus ei ole näyttää kovinkaan hyvältä. Tarkoitus on, että tanssi tuntuu hyvältä ja kumpuaa jostain syvältä sisältä. Tanssi on kehon taidetta. Keho kertoo tarinan liikkeillä, tunteilla ja ilmeillä. Tanssiessa ei kysytä muiden mielipiteitä tai toimita niin kuin odotetaan. Yleisesti ottaen taide ei ajattele muiden mielipiteitä. Taiteen on kannettava itse itsensä, eikä se pyytele anteeksi. Ruumis on jokaisen ihmisen oma taideteos, joka saa elää niin paljon kuin annamme sen elää. Tielle usein vaan sattuu ympäristön saastuttama mieli. 

Ympäristön vaatimukset kulkeutuvat ulkopuolelta mieleen, mielestä kehoon. Taide, sen sijaan, kulkeutuu kehosta mieleen, mielestä ympäristöön. Tällöin keho ohjaa ajatuksiamme, tunteitamme ja aikomuksiamme, jolloin voi syntyä jotain uutta ja kaunista maailmaan, oli se sitten tanssia, kirjoittamista, laulamista tai puhdasta itsevarmuutta. Jos taas ohjat annetaan ympäristölle, oma keho tuntuu riittämättömältä eikä lainkaan omalta. Taidetta ei voi pakottaa, eikä näin ollen omaa kehoaan, taideteostaan, voi pakottaa yhteiskunnan tarjoamaan muottiin. Se ei yksinkertaisesti riitä.

Minun tapani tutustua kehooni on tanssi, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Anna Pihlajaniemi kirjoittaa haastattelussaan "Taiteilija Iiu Susiraja: 'Olen paksu ja onnellinen'" (Kodin Kuvalehti, 30.12.2014) taiteilijan matkasta oman kehon hyväksymiseen. Lapsena kiusattu Pirre Karvinen, nykyisin Iiu Susiraja, on taiteilija, joka ei kuviaan ja videoitaan selittele. Pihlajaniemi kirjoittaa kyseiselle taiteilijalle merkittävästä hetkestä, eli ensimmäisen kameran hankinnasta. Kyseisellä kameralla Susiraja on ottanut ensimmäiset valokuvansa ja oivaltanut, että hänen työssään on potentiaalia. 

"Iiu tottuu näkemään itsensä. Hän ei etsi kuvista hyviä puoliaan, ei löydä ihanaa tukkaa tai kaunista hymyä. Hän oppii­ toteamaan: tuolta minä näytän." Siinä, missä tanssija hyödyntää peiliä, Susiraja hyödyntää kameraa. Väline on eri, mutta käyttötarkoitus tismalleen sama. Pitää oppia tarkastelemaan itseään objektiivisesti taideteoksena, eikä subjektiivisesti ympäristön ohjaamana palasena. Tämän opittuaan voi arvostaa myös niitä osia itsessään, jotka eivät miellytä itseä tai muita. Työvälineen käyttö voi aluksi tuntua raskaalta. Jokainen meistä katsoo itseään päivittäin peilistä, mutta usein pää täyttyy negatiivisuudella, ei mahdollisuudella luoda jotain uutta. Samoin otamme itsestämme jatkuvasti kuvia, mutta jokaisesta kuvasta löytyy virheitä, ja usein kuvista kelpaa noin yksi sadasta. Nämä arkipäiväiset toimintatavat tulisi muuttaa, jotta yhteistyö onnistuisi: "'Kamera on armoton. Se voi olla rakentava­ tai tuhoava. Päätin, että minulle se on rakentava.'” Saman päätöksen olen tehnyt peilin kanssa.

Ajatus siitä, että jokainen ihminen on taideteos, on abstrakti, mutta mielestäni toimivampi kuin yhteiskuntamme malli. Ajattelemme, että jokaisen tulisi mahtua tiettyyn muottiin, olla tietynlainen ollakseen riittävä. Tällöin elämästä tulee kovin mustavalkoista. On helppoa sanoa, kuka kelpaa ja kuka ei, jos vertailuun riittävät tietyt kriteerit. Taiteen puolestaan oletetaan aina olevan jotain uutta ja erikoista. Taidetta sanotaan huonoksi, mikäli se toistaa vanhoja kaavoja. Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää, eikä pitäisi olla ihmisten tulkinnassakaan: "--jokainen tulkitkoon taidetta miten haluaa", jokainen myös tulkitkoon omaa kehoaan miten haluaa.

Entä jos työvälineenä ei olekaan peili tai kamera vaan rooli? Päivi Ängeslevä kirjoittaa artikkelissaan "Miesten kesken" (Suomen Kuvalehti, 12.3.2017) tavallisten miesten rakentamasta teatteriesityksestä ja sen synnystä. Ängeslevä kirjoittaa siitä, kuinka ryhmä sai alkunsa: Kohta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuva Marko Taiminen kyseenalaisti miehen roolia yhteiskunnassa ja halusi rikkoa stereotyyppisen mieskuvan, johon kuuluu esimerkiksi lihaksikkuus ja tunteiden piilossa pitäminen: "Vertais- eli yhteisöteatterissa mies voisi vapautua ulkoisen roolinsa paineista ja jäsennellä ajatuksiaan. Hän olisi yhdenvertainen muiden ryhmäläisten kanssa." Taiminen etsi ryhmäänsä noin kymmenen miestä ja vauhdikkaat harjoitukset alkoivat. 

Ryhmässä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on: "Teatterissa hän vapautuu huolista, harjoittelee irti päästämistä. Näyttämöllä voi päättää, miten tulee esille. Voi siirtyä roolista toiseen, leikkiä." Rooli antaa ihmiselle mahdollisuuden sulkea omat ajatukset pois ja nähdä maailma eri näkökulmasta. Jälleen edetään keho edellä, ei mieli edellä. Jos näyttelijä lavalla alkaa miettiä, lopputulos on aina sama: "en mä keksi mitää". Et varmaan keksi, koska yrität ajatella asiaa subjektiivisesti itsesi kautta, eli toisin sanoen mietit, mikä olisi hauskaa, mikä olisi vaikuttavaa, mitäköhän nuo muut haluavat nähdä ja niin edelleen. Jos ympäristö ohjaa mieltä, keho sammuu, mutta jos keho ohjaa mieltä, syntyy rooli. Rooli, jonka avulla voi päästää irti muiden mielipiteistä.

Minulle näytteleminen on kuin seuraava taso tanssista. Edelleen kaikki lähtee kehosta, näytteleminen vain avaa uusia ulottuvuuksia tanssimiseen. Siihen lisätään elementtejä, kuten ääni, sanat ja arkipäiväinen liikehdintä. Yhdessä ne luovat uudenlaisen kokemuksen omasta kehosta ja sen toiminnasta. 

Oman kehon lähestyminen sisältäpäin on haastavaa, koska meille tuputetaan joka suunnalta ulkoisia vaihtoehtoja. Loppujen lopuksi kaikki tiet palaavat yksilöön itseensä, joten jossain vaiheessa oman kehon kuunteleminen on pakko aloittaa. Haasta siis itsesi ja anna kehosi viedä sinut kohti jotakin uutta. Oli se sitten tanssi tai jokin aivan muu, tärkeää olisi oppia kuuntelemaan oman kehon viestejä ympäristön viestien sijaan. Oman kehon kanssa toimeentulo on joka tapauksessa pitkä ja uuvuttava matka, joten suosittelen, että siitä tekee itselleen nautinnollisen.

Kirjoittaja ei halua nimeään julkaistavan.

---


Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.

PERJANTAIESSEE: Eikä kukaan taaskaan sanonut mitään

Ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ympäröivän lauman hyväksyntä on psyykkisesti elinehto. Pään nostaminen, äänen korottaminen, vastavirtaan uiminen ja laumasta poikkeaminen ovat meille asioita, jotka vaativat paljon; enemmän, kuin mihin suurin osa meistä pystyy. Suurta massaa vastaan kääntyminen aiheuttaa usein kanssaihmisten paheksuntaa, ja se voi johtaa jopa sosiaalisen aseman menetykseen ja laumasta erottamiseen. Evoluution muovaama ihmisluonto pyrkii välttämään lauman menettämistä kaikin keinoin, joista yksi on massaan sulautuminen niin mielipiteiden kuin käytöksen osalta.

Päivästä toiseen saamme lukea uusia uutisia, mielipidetekstejä ja Facebook-kirjoituksia ihmisten välinpitämättömyydestä. Kauhistelemme niitä kymmenientuhansien ihmisten voimin, ja nyrkkiä puiden vannomme, että olisimme itse toimineet kyseisessä tilanteessa paremmin. Kyllä me olisimme saapuneet paikalle valkoisella ratsulla, kiiltävässä haarniskassa ja kaikessa urheudessamme ja oikeamielisyydessämme korjanneet tilanteen vääryyden.

Mutta emme me niin tee. Emme silloin, kun itse satumme sellaiseen tilanteeseen oikeassa elämässä. Me pelkäämme.

Sauli Fay kirjoittaa Facebookissa (7.9.2014) juuri tällaisesta välinpitämättömyydestä, johon kukaan ei puutu. Kirjoituksessaan hän kertoo tilanteesta, jota hän todisti työskennellessään kahvilassa; nuori, kehitysvammainen tyttö joutui vanhemman naisen pahanpäiväisesti haukkumaksi keskellä kirkasta päivää, eikä kukaan puuttunut asiaan. Eukko sai rauhassa jatkaa solvauksiaan kenenkään häiritsemättä, kunnes Fay itse kieltäytyi palvelemasta häntä ja käski painua vittuun. Kirjoituksen ydinasiaksi jää se, miten hirveällä tavalla ihmiset voivat käyttäytyä, ja se, miten ympärillä olevat ihmiset voivat vain tyynen rauhallisesti hyväksyä sen.

” - - olin ainut tilanteeseen puuttuva ja hiljaisia hyväksyjiä oli useita. Vanhemman naisen haukut eivät kuuluneet vain minun ja nuoren tytön korviin vaan ne kaikuivat koko kahvilaan; niille, jotka olivat jo tilauksen tehneet ja niille, jotka jonossa odottivat heidän jälkeen vuoroansa. Olisiko kukaan _oikeasti_ sanonut ääneen ajatuksiaan jos minä en olisi sitä tehnyt?”

Huolimatta siitä, keneltä kysytään, kirjoituksessa kuvattu tilanne on täydellisen absurdi. Tilanteen epäreiluus sekä hyviksen ja pahiksen asetelma eivät voisi olla enää selvemmät. On järkyttävä ajatus, ettei kukaan Fayta ja vanhan naisen ystävää lukuun ottamatta tehnyt näin räikeän kieroutuneessa tilanteessa elettäkään vääryyden lopettamiseksi.

Ilmiölle on kuitenkin yksinkertainen selitys: vastavirtaan uimisen vaikeus. Pelko siitä, että selkärangan kasvattamisen ja massaa vastaan käymisen seurauksena oma sosiaalinen status laskee. Hiljainen hyväksyntä on yleinen ja vakiintunut toimintatapa edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joten minkään siitä poikkeavan tekeminen on ihmisille vaikeaa. Se pelottaa, ja me annamme pelolle vallan.

Kyseessä ei ole millään tapaa uusi ilmiö; omien mielipiteiden ja niiden ilmaisun itsesensuuria laumasta poikkeamisen pelossa ovat ihmiset harjoittaneet aina. Puhdas esimerkki tästä on H. C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet. Kyseisessä sadussa vaatteita rakastava keisari tulee kahden huijarin vedättämäksi. Huijarit kertovat tekevänsä vaatteita maailman kauneimmasta kankaasta, jolla on erityisominaisuus: sitä ei voi nähdä, jos on tyhmä tai kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisari teetättää ”vaatteet”, ja kaikki ihastelevat, kuinka kauniit ne ovat, koska vaikka kaikki tietävät, ettei mitään vaatteita ole, kukaan ei uskalla myöntää, ettei näe niitä.

Sadussa eriävän mielipiteen ääneen sanominen leimaa sanojansa typerykseksi, eikä se loppujen lopuksi ole kovin kaukana siitä vakiintuneesta käytännöstä, joka melko pitkälti määrittelee oikeassa elämässä tapahtuvaa sosiaalista kanssakäyntiä.

”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä samalla hän olisi ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.”

Kulkueessa kaikki tietävät, että keisari on alasti, mutta sitä ei haluta sanoa, koska pelko muiden reaktiosta on liian suuri. Kahvilassa kaikki tietävät, että kehitysvammaisen tytön kiusaaminen on väärin, mutta kukaan ei sano mitään, koska sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain ne kalat, jotka uivat virran mukana.

Ilmiö ei tunne rajoja. Läpi historian ihmiskunta on laumasta poikkeamisen pelossa ummistanut silmänsä sellaisilta asioilta, joita meidän on usein mahdotonta kuvitella kenenkään hyväksyvän. Orjuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vähemmistöjen sorto, koulukiusaaminen, holokausti. Näitä riittää.

Moni vastusti tai vastustaa näitä asioita äänekkäästi niin kauan, kun niiden eteen ei itse tarvitse tehdä mitään konkreettista. Sosiaalisessa mediassa kynnys puuttua epäkohtiin on pienempi, ja siellä törmääkin helpommin siihen, että ihmiset uskaltavat sanoa massasta eriäviä mielipiteitä. Tosielämässä näytöt jäävät usein vähäisemmiksi. On helpompaa jakaa koulukiusaamista vastustava, tunteellinen postaus, kuin käskeä koulukiusaamistilanteessa kiusaajaa lopettamaan. Kasvokkain tapahtuvissa tilanteissa pelko laumasta erottamisesta lamauttaa suurimman osan ihmisistä.

Itse olen kokenut tuon laumasta erottamisen. Olen vähän aina ollut muiden silmissä se ärsyttävä vastarannan kiiski, joka aina sanoo typeriä, massasta poikkeavia asioita. Kun puutuin yläasteella useamman kerran koulukiusaamiseen, kaikki vain joko nauroivat tai olivat hiljaa. Kun kouluni abiryhmässä vastustin yksin ajatusta rynnäkkökiväärin kuvan painamisesta abihuppareihin, minulle naureskeltiin porukalla, kuinka tyhmä ja ala-asteikäisen tasolle jäänyt olen. Kun puutun netissä kohtaamaani rasismiin, homofobiaan tai setämiesten sovinismiin, olen suvakkihuora, mielensäpahoittajalesbo, SJW, feminazi ja mitä kaikkea muuta. Lista on pitkä.

Minua ei haittaa tulla leimatuksi, koska keskimäärin minua haukkuvat ihmiset ovat sellaisia, joiden mielipiteille en koe järkeväksi uhrata ajatuksiani. Tällä asenteella en saa useinkaan kavereita, mutta puhdas omatunto on minulle arvokkaampi asia. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ajattele samalla tavalla. Suurin osa ihmisistä todellakin välittää siitä, mitä muut heistä ajattelevat, ja se hallitsee heidän tekemisiään. He ovat laumaeläimiä, jotka pelkäävät laumansa menettämistä.

Pelko estää meitä sanomasta massasta poikkeavia mielipiteitämme ja puuttumasta tilanteisiin, jotka me itse sydämissämme tiedämme vääriksi. Se estää sanomasta, ettei keisarilla ole vaatteita. Se estää puuttumasta kehitysvammaisen tytön armottomaan solvaamiseen. Se tekee meistä hiljaisen, harmaan massan, joka passiivisena seuraa vierestä maailmassa tapahtuvia hirveyksiä.

Tuo pelko mahdollistaa erittäin suuren osan maailman pahuudesta. Pahantekijät tietävät, ettei kukaan puutu asioihin, jolloin he ovat vapaita tekemään, mitä haluavat. Me tiedämme mitä tapahtuu, ja teemme tietoisen valinnan olla puuttumatta asiaan pelkomme takia. Valitsemme asettaa oman pelkomme sen edelle, mikä on oikein. Valitsemme olla mieluummin tyytyväisiä kuin oikeudenmukaisia. Että pelkureita äidin oomme kaikki ja silleen.

Nea Majuri, 16E

---

Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.