Pelkurin pakotie kauhua kirjoittaessa

Kaupallisia perinteitä Amerikasta lainatessa lokakuu alkaa Suomessakin vuosi vuodelta merkitä halloweenia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Isona taiteen ystävänä on varastetun pyhän kunniaksi mielenkiintosita miettiä, mitkä ovat onnistuneesti toteutetun kauhuteoksen tunnusmerkit. Tiedän, että en ole ainoa kauhun ystävä, joka on huomannut jopa epidemiaksi kehittyneen pelästystrendin kauhuelokuvien keskuudessa. Koomikkokin voisi vedota saavansa yleisön nauramaan, jos tämän koko ohjelmanumero olisi pelkkää katsojien kutittelua. Kaikki perustuu synnynnäisen refleksin hyväksikäyttämiseen eikä se vaadi yhtään kirjoitustaitoja toimiakseen pelottavuuden lisääjänä. Sitä voisi suorastaan kutsua pelkurin pakotieksi.

Hyppypelästykset eivät itsessään ole siis kovinkaan pelottavia. Jokin kuitenkin saa ihmiset aina peittämään silmänsä juuri ennen kuin elokuva säikäyttää. Ilmiö on selitettävissä ehdollistumisjärjestelmää miettien, minkä takia kukaan ei peitä silmiään juuri pelästyksen jälkeen. Ja nimenomaan pelästyksen odotus on hyvin kirjoitetun pelästyksen tärkein rakennuspala. Koko ajan koveneva musiikki, hitaasti etenevä kamera ja tuntemattomuus ovat kaikki tulevan pelästyksen tunnusmerkkejä, vaikka eivät itsessään olisikaan kovin pelottavia asioita. 

Itse rinnastaisin pelästystä odotellessa ilmenevän epämukavuuden tunteen samaan kuin siihen, joka ilmenee kun jokin on hieman vialla. Juuri siitä syystä ihmisiä muistuttavat nuket koetaan karmivina, vaikka ne eivät olekaan tunnettuja säikäyttämisestä. Ne muistuttavat ihmistä, mutta poikkeavat tarpeeksi luodakseen hieman arvaamattomuutta. Ja juuri se on yksi kauhun isoimpia osatekijöitä, arvaamattomuus. Pimeää pelkäävä ihminen ei pelkää valon puutetta, vaan sitä, että pimeään voi piiloutua vaanimaan aivan mitä vain tämän henkeä uhkaavaa. Koska sellainen henkilö ei ole varma asiasta, tämä ei tahdo ottaa riskiä menemällä pimeään.

Tunnettu kauhukirjailija Stephen King on todella hyvä epämukavan tunnelman luomisessa, mihin helpoin selitys on tietenkin se, ettei kauhukirjaa tehdessä pelästyttäminen ole samalla tavalla mahdollista kuin liikkuvaa kuvaa ja ääntä hyödyntäen. Aivan ensimmäisenä tulee mieleen Hohto-kirjan kohta, jossa Overlook-hotellin hissi alkoi liikkua itsekseen keskiyöllä, vaikka siellä ei pitänyt olla ketään muuta kuin Torrance-perhe. Toinen esimerkki samalta kirjailijalta on Se-romaanin puolivälissä kuvailtu kohta, jossa mielisairaalasta karannut murhaaja nousi taksin kyytiin. Kun hän viimein nousi pois taksista, mainittiin vain ohimennen taksiin jäänyt ruumis. Se mitä tapahtui matkan aikana on täysin lukijan mielikuvituksen varassa.

Jälkimmäinen esimerkki perustuu taktiikkaan, jota tykkään kutsua implikaatioksi. Kun asioita ei kerrota suoraan, vaan annetaan lukijalle tarvittavat rakennuspalat vaistota jonkin olevan vialla. Tämä toimii mainiosti, jos rakennuspalojen määrä kasvaa tarinan edetessä, kunnes viimeinkin asia paljastuu. Tämä selittää myös, miksi salapoliisiromaanit ovat niin suosittuja. Mielestäni tällaisen ns. kasaantumistaktiikassa ehkä parhaiten onnistuu Dan Salvaton visuaalisen romaanin lajiin kuuluva tietokonepeli Doki Doki Literature Club, joka päällepäin näyttää tavalliselta treffisimulaatiolta. Ajan myötä yksi hahmoista alkaa osoittaa merkkejä masennuksesta, kunnes yhtäkkiä tämä tekee itsemurhan. Sen jälkeen peli muuttuu paljon häiritsevämmäksi pitäen epämukavuuden tunnetta yllä loppuun asti pimeillä teemoillaan ja tekaistuilla toimintahäiriöillään.

Epämukavuutta voi siis sanoa kauhun tärkeimmäksi rakennuspalaksi. Katsojan pureskellessa kynsiään miettien, tuleeko elokuvassa kohta pelästys vai ei voi todeta elokuvan toteutuksen onnistuneen. Ennen kaikkea luovuus palkitaan. Vanhojakin konsepteja voi pohtia aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Hohto päällepäin vaikuttaa tavalliselta kauhutalotarinalta, kunnes alkaa lähempää katsoen pohtimaan, mikä tekee siitä niin toimivan tarinankerronnan sekä kauhun kannalta. Jos suunnittelet kauhun kirjoittamista, astu pois mukavuusalueeltasi epämukavuutta kokeillessa. Äläkä sorru pelkurin pakotiehen!

Tuukka Kontio