Kirjojen muodostama kielellinen arkisto on vaarassa
Kernaasti, leuto, jouheva ja ynseä ovat kaikki suomen kielessä tavattavia sanoja, mutta useille ne aiheuttavat tätä nykyä hämmennystä tai jopa huvitusta. Nuorten sanavarasto on nimittäin köyhtynyt, eikä kaikkia yleiskielen tyypillisiäkään sanoja enää tunneta. Ne ovat katoamassa osin tilalle tulevien uusien vahvasti anglovaikutteisten sanojen tieltä, mutta taustalla on muutakin. Sanavaraston mukana suppenevat paitsi monipuolinen suomen kieli ja kielellinen ilmaisu, myös sen ainutlaatuinen tapa hahmottaa maailmaa.
Kielellä on tärkeä rooli maailmassamme. Elias Krohn avaa tätä sekä kirjallisuuden merkitystä kieleen pääkirjoituksessaan Kielen rikkautta on vaalittava (kulttuurivihkot.fi 1.3.2022). Hän toteaa kirjallisuuden olevan mittaamattoman tärkeässä roolissa paitsi kielen, ajattelun ja mielikuvituksen ylläpitäjänä myös niiden uudistajana. Kirjojen kieli kuvaakin hyvin aikansa asenteita ja elämää. Krohn myös vertaa osuvasti suomen kielen suojelua luonnonsuojeluun: meidän tulee suojella kirjallisuutta, joka uudistaa ja pitää yllä kielen monimuotoisuutta ja kulttuuria. Kirjoissa on nimittäin lukematon määrä menneiden sukupolvien perintöä paitsi kielellisesti myös kulttuurillisesti ja tiedollisesti. Puhuttu kieli katoaa ajan myötä, kun kukaan ei sitä enää käytä, mutta tekstille ikuistettuna se jää vielä tulevienkin polvien ihmeteltäväksi.
Suomen kielessä on valtavasti katoamassa olevaa sanastoa. Tämä on osin aivan normaalia kehitystä: suomen kieli kuuluu meille kaikille sitä puhuville, ja kieli muuttuu ja mukautuu ajan kuluessa. En itsekään puhu samalla tavalla kuin vanhempani, isovanhempani tai edes nuorempi veljeni. Sanat tulevat ja menevät etenkin puhekielessä, ja osa näistä muutoksista löytää tiensä lopulta myös yleiskieleen. Nykysukupolvien puheesta kadonneet sanat ja ilmaisut kuitenkin elävät edelleen vanhemmassa kirjallisuudessa. Jos kirjoja ei kuitenkaan lueta, karsiutuvat ne täysin ihmisten sanavarastosta. Tällöin kielellinen rikkaus vaarantuu, emmekä kykene enää ymmärtämään menneiden polvien meille jättämää perintöä.
Vanhan kirjan kieli ja sen lukeminen saattaa monelle tuntua hieman erikoiselta, vieraalta ja vaikealukuiseltakin. Yksi syy tälle on se, etteivät monet nuoret ole tottuneet lukemaan kirjallisuutta, tai ylipäänsä pitkiä tekstejä. Myös sanavaraston hälyttävä kaventuminen vaikuttaa asiaan. Kielen säilymiseen kuuluu silti myös muutakin kuin sanoja ja sanontoja, esimerkiksi yleiskielen taitamista. Sen kehityksestä nuorten keskuudessa ollaankin huolissaan Noora Vaaralan artikkelissa Me ei enää osata suomea (Helsingin Sanomat 14.1.2022), jossa Vaarala käsittelee paitsi yleisen kielitaidon heikentymistä esimerkiksi englannin vaikutuksesta myös sen syitä ja seurauksia.
Suomessa on käyty jo vuosien ajan keskustelua etenkin nuorten luku- ja kirjoitustaidon heikkenemisestä. Tämä johtuu pitkälti lukutapojen ja lukukulttuurin murroksesta, ja Vaarala toteaa yleiskielen olevan yhä vain useammalle suomalaiselle melkein kuin vieras kieli. Hän näkee tämän suurempana uhkana suomen kielelle kuin siihen tulevat vieraskieliset vaikutteet. Nuoret nimittäin lukevat tätä nykyä aiempaa vähemmän kirjallisuutta, ja sosiaalisessa mediassa käyttämämme kieli on Vaaralan mukaan hyvin kaukana asiatekstien vaatimasta kielestä, sillä tekstit ovat paljon lyhyempiä ja monista oikeinkirjoituksellisista seikoista ei välitetä. Lähes kaikki tuntemani ihmiset, minä itse mukaan lukien, eivät esimerkiksi käytä juurikaan pisteitä tai isoja kirjaimia vaikkapa tekstiviesteissä. Ja kuten Vaaralan artikkelissaan haastattelema kielentutkija Jaakko Leino huomauttaa, suomen kielen oikeinkirjoitus vaatii paljon harjoitusta. Sille altistumisen vähentyessä on siis vain luonnollista, että laskuun lähtee myös osaaminen.
Yleiskielelle altistumisen väheneminen johtuu pitkälti lukemisen suosion laskusta, ja nykyään kun sanoo pitävänsä lukemisesta, saa helposti osakseen ihmettelyä. En itsekään pitkään tuntenut juurikaan muita ihmisiä, jotka jakaisivat saman harrastuksen. Osaamista vähentää myös asioiden oppimiseen koulussa käytettävän ajan määrä, kun äidinkielessä samanaikaisesti opettaja Minna Rytisalon mukaan lisätään oppisisältöjä ja vähennetään tuntimäärää. Tällöin korostuu mielestäni lukemisen tärkeys vapaa-ajalla, sillä kuten usein sanotaan, tekemällä oppii, ja kun oppimista ei ehdi tapahtua niin paljon koulussa, korostuu opiskelijan oma vastuu.
Voin omastakin kokemuksesta todeta lukemisen kehittävän kielitaitoa, oli kyse sitten suomen- tai englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja useimmille oppiminen on varmastikin helpompaa ja mieluisampaa lukemalla mielenkiintoista kirjaa kuin pänttäämällä kielioppisääntöjä. Samalla karttuvat paitsi sanavarasto myös lukutaito. Monipuolinen kirjallisuus rikastuttaa kielellisesti yksipuolista enemmän: esimerkiksi eri aikakausilta peräisin olevat ja tyyleiltään toisistaan poikkeavat kirjat mahdollistavat kielen oppimisen laajasti. Samalla voi kehittää myös käsityksen siitä, millaista kieltä milloinkin puhuttiin, ja sitä kautta myös ajan hengestä.
Kirjailijat tasapainottelevat ajan yleiskielen sääntöjen sekä puhekielen trendien välillä. Kirjat ovatkin myös kielen uudistajia, ja heijastavat ajan kielellistä ilmapiiriä ja kielenkäyttöä. Osittain tämän vuoksi kirjat säilyttävätkin kieltä, ja ne muodostavat lopulta kuin eräänlaisen arkiston, johon on tallentunut menneiden vuosikymmenten ja sukupolvien kielenkäyttöä. Tätä perintöä suojellaksemme meidän tulee pitää kiinni kielitaidostamme, jotta arkiston käyttö on mahdollista vielä jatkossakin. Kielitaito käsittää esimerkiksi yleiskielen, lukutaidon ja sanavaraston. Lukutottumukset ovat suoraan yhteydessä kielitaitoon, joten niiden korjaaminen on tärkeässä roolissa, kun halutaan parantaa nuorten yleistä kielitaitoa sekä suojella suomen kieltä.
