Päivästä toiseen saamme lukea uusia uutisia, mielipidetekstejä ja Facebook-kirjoituksia ihmisten välinpitämättömyydestä. Kauhistelemme niitä kymmenientuhansien ihmisten voimin, ja nyrkkiä puiden vannomme, että olisimme itse toimineet kyseisessä tilanteessa paremmin. Kyllä me olisimme saapuneet paikalle valkoisella ratsulla, kiiltävässä haarniskassa ja kaikessa urheudessamme ja oikeamielisyydessämme korjanneet tilanteen vääryyden.
Mutta emme me niin tee. Emme silloin, kun itse satumme sellaiseen tilanteeseen oikeassa elämässä. Me pelkäämme.
Sauli Fay kirjoittaa Facebookissa (7.9.2014) juuri tällaisesta välinpitämättömyydestä, johon kukaan ei puutu. Kirjoituksessaan hän kertoo tilanteesta, jota hän todisti työskennellessään kahvilassa; nuori, kehitysvammainen tyttö joutui vanhemman naisen pahanpäiväisesti haukkumaksi keskellä kirkasta päivää, eikä kukaan puuttunut asiaan. Eukko sai rauhassa jatkaa solvauksiaan kenenkään häiritsemättä, kunnes Fay itse kieltäytyi palvelemasta häntä ja käski painua vittuun. Kirjoituksen ydinasiaksi jää se, miten hirveällä tavalla ihmiset voivat käyttäytyä, ja se, miten ympärillä olevat ihmiset voivat vain tyynen rauhallisesti hyväksyä sen.
” - - olin ainut tilanteeseen puuttuva ja hiljaisia hyväksyjiä oli useita. Vanhemman naisen haukut eivät kuuluneet vain minun ja nuoren tytön korviin vaan ne kaikuivat koko kahvilaan; niille, jotka olivat jo tilauksen tehneet ja niille, jotka jonossa odottivat heidän jälkeen vuoroansa. Olisiko kukaan _oikeasti_ sanonut ääneen ajatuksiaan jos minä en olisi sitä tehnyt?”
Huolimatta siitä, keneltä kysytään, kirjoituksessa kuvattu tilanne on täydellisen absurdi. Tilanteen epäreiluus sekä hyviksen ja pahiksen asetelma eivät voisi olla enää selvemmät. On järkyttävä ajatus, ettei kukaan Fayta ja vanhan naisen ystävää lukuun ottamatta tehnyt näin räikeän kieroutuneessa tilanteessa elettäkään vääryyden lopettamiseksi.
Ilmiölle on kuitenkin yksinkertainen selitys: vastavirtaan uimisen vaikeus. Pelko siitä, että selkärangan kasvattamisen ja massaa vastaan käymisen seurauksena oma sosiaalinen status laskee. Hiljainen hyväksyntä on yleinen ja vakiintunut toimintatapa edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joten minkään siitä poikkeavan tekeminen on ihmisille vaikeaa. Se pelottaa, ja me annamme pelolle vallan.
Kyseessä ei ole millään tapaa uusi ilmiö; omien mielipiteiden ja niiden ilmaisun itsesensuuria laumasta poikkeamisen pelossa ovat ihmiset harjoittaneet aina. Puhdas esimerkki tästä on H. C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet. Kyseisessä sadussa vaatteita rakastava keisari tulee kahden huijarin vedättämäksi. Huijarit kertovat tekevänsä vaatteita maailman kauneimmasta kankaasta, jolla on erityisominaisuus: sitä ei voi nähdä, jos on tyhmä tai kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisari teetättää ”vaatteet”, ja kaikki ihastelevat, kuinka kauniit ne ovat, koska vaikka kaikki tietävät, ettei mitään vaatteita ole, kukaan ei uskalla myöntää, ettei näe niitä.
Sadussa eriävän mielipiteen ääneen sanominen leimaa sanojansa typerykseksi, eikä se loppujen lopuksi ole kovin kaukana siitä vakiintuneesta käytännöstä, joka melko pitkälti määrittelee oikeassa elämässä tapahtuvaa sosiaalista kanssakäyntiä.
”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä samalla hän olisi ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.”
Kulkueessa kaikki tietävät, että keisari on alasti, mutta sitä ei haluta sanoa, koska pelko muiden reaktiosta on liian suuri. Kahvilassa kaikki tietävät, että kehitysvammaisen tytön kiusaaminen on väärin, mutta kukaan ei sano mitään, koska sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain ne kalat, jotka uivat virran mukana.
Ilmiö ei tunne rajoja. Läpi historian ihmiskunta on laumasta poikkeamisen pelossa ummistanut silmänsä sellaisilta asioilta, joita meidän on usein mahdotonta kuvitella kenenkään hyväksyvän. Orjuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vähemmistöjen sorto, koulukiusaaminen, holokausti. Näitä riittää.
Moni vastusti tai vastustaa näitä asioita äänekkäästi niin kauan, kun niiden eteen ei itse tarvitse tehdä mitään konkreettista. Sosiaalisessa mediassa kynnys puuttua epäkohtiin on pienempi, ja siellä törmääkin helpommin siihen, että ihmiset uskaltavat sanoa massasta eriäviä mielipiteitä. Tosielämässä näytöt jäävät usein vähäisemmiksi. On helpompaa jakaa koulukiusaamista vastustava, tunteellinen postaus, kuin käskeä koulukiusaamistilanteessa kiusaajaa lopettamaan. Kasvokkain tapahtuvissa tilanteissa pelko laumasta erottamisesta lamauttaa suurimman osan ihmisistä.
Itse olen kokenut tuon laumasta erottamisen. Olen vähän aina ollut muiden silmissä se ärsyttävä vastarannan kiiski, joka aina sanoo typeriä, massasta poikkeavia asioita. Kun puutuin yläasteella useamman kerran koulukiusaamiseen, kaikki vain joko nauroivat tai olivat hiljaa. Kun kouluni abiryhmässä vastustin yksin ajatusta rynnäkkökiväärin kuvan painamisesta abihuppareihin, minulle naureskeltiin porukalla, kuinka tyhmä ja ala-asteikäisen tasolle jäänyt olen. Kun puutun netissä kohtaamaani rasismiin, homofobiaan tai setämiesten sovinismiin, olen suvakkihuora, mielensäpahoittajalesbo, SJW, feminazi ja mitä kaikkea muuta. Lista on pitkä.
Minua ei haittaa tulla leimatuksi, koska keskimäärin minua haukkuvat ihmiset ovat sellaisia, joiden mielipiteille en koe järkeväksi uhrata ajatuksiani. Tällä asenteella en saa useinkaan kavereita, mutta puhdas omatunto on minulle arvokkaampi asia. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ajattele samalla tavalla. Suurin osa ihmisistä todellakin välittää siitä, mitä muut heistä ajattelevat, ja se hallitsee heidän tekemisiään. He ovat laumaeläimiä, jotka pelkäävät laumansa menettämistä.
Pelko estää meitä sanomasta massasta poikkeavia mielipiteitämme ja puuttumasta tilanteisiin, jotka me itse sydämissämme tiedämme vääriksi. Se estää sanomasta, ettei keisarilla ole vaatteita. Se estää puuttumasta kehitysvammaisen tytön armottomaan solvaamiseen. Se tekee meistä hiljaisen, harmaan massan, joka passiivisena seuraa vierestä maailmassa tapahtuvia hirveyksiä.
Tuo pelko mahdollistaa erittäin suuren osan maailman pahuudesta. Pahantekijät tietävät, ettei kukaan puutu asioihin, jolloin he ovat vapaita tekemään, mitä haluavat. Me tiedämme mitä tapahtuu, ja teemme tietoisen valinnan olla puuttumatta asiaan pelkomme takia. Valitsemme asettaa oman pelkomme sen edelle, mikä on oikein. Valitsemme olla mieluummin tyytyväisiä kuin oikeudenmukaisia. Että pelkureita äidin oomme kaikki ja silleen.
Nea Majuri, 16E
---
Martsarilaisen Perjantaiessee-palstalla julkaistaan tasaisin väliajoin äidinkielen kursseilla kirjoitettuja esseitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti