Lukuviikon kirjavinkkaus: liikunnanopettaja Anssi

Lukuviikko kutsuu kaikki suomalaiset juhlimaan lukemista!

Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jota vietetään tänä vuonna 20.–26.4. Kevään 2020 poikkeusolojen aikana Lukuviikko on virtuaalinen lukemisen juhla, joka kannustaa kaikkia osallistumaan lukemalla sekä jakamalla luku- ja lukemiskokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Helpoin tapa osallistua on lukea! Rauhoita Lukuviikolla aikaa lukemiselle ja haasta tuttusi ja perheesi mukaan. #lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa

Koottu ja lainattu tapahtuman sivuilta: www.lukuviikko.fi. 

Anssi Nevalainen, liikunnan ja terveystiedon opettaja

Olen aika säännöllinen sanomalehtien, elämäkertojen ja tietokirjojen lukija. Suunnilleen yksi kirja tulee luettua kuukausittain. Kaunokirjallisuutta tulee luettua aika vähän. Viime aikoina olen lukenut paljon terveyteen, yhteiskuntaan ja urheiluun liittyviä kirjoja, joista monet ovat olleet elämäkertoja. Pääasiassa luen kirjoja ja lehtiä suomeksi, mutta jonkun verran myös englanniksi. 

Faktojen maailma (2018) on ehdottomasti sellainen teos, joka jokaisen kannattaisi lukea. Se on sopiva sekoitus tietokirjaa, Hans Roslingin elämäkertaa ja terveyteen liittyviä tarinoita. 

Kirja kuvaa Hans Roslingin omien kokemusten ja kansainvälisten tilastojen kautta ihmisten terveyden paranemista maailmassa ja tähän kehitykseen liittyviä harhaluuloja. Usein ajattelemme, että maailma olisi menossa huonompaan suuntaan, vaikka todellisuudessa kehitystä on tapahtunut hurjasti viimeisinä vuosikymmeninä. Maailmassa on edelleen monia epäkohtia, mutta monissa asioissa on menty harppauksin eteenpäin. Uhkakuvien lisäksi huomiota tulisikin kiinnittää myös hyviin asioihin ja hitaaseen kehitykseen. 

Faktojen maailmassa koukuttaa tarinallisuus, ajankohtaisuus ja useat oivaltamisen kokemukset. Kirja auttaa ymmärtämään monia terveyteen liittyviä kysymyksiä ja suhteuttamaan asioita toisiinsa. Lisäksi kirja on omassa kategoriassaan sopivan lyhyt, havainnollistava ja helposti ymmärrettävä. Tieteen popularisointia parhaimmillaan! 

Teksti ja kuva: Anssi Nevalainen

Lukuviikon kirjavinkkaus: historian ja filosofian opettaja Sinikka

Lukuviikko kutsuu kaikki suomalaiset juhlimaan lukemista!

Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jota vietetään tänä vuonna 20.–26.4. Kevään 2020 poikkeusolojen aikana Lukuviikko on virtuaalinen lukemisen juhla, joka kannustaa kaikkia osallistumaan lukemalla sekä jakamalla luku- ja lukemiskokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Helpoin tapa osallistua on lukea! Rauhoita Lukuviikolla aikaa lukemiselle ja haasta tuttusi ja perheesi mukaan. #lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa

Koottu ja lainattu tapahtuman sivuilta: www.lukuviikko.fi. 

Sinikka Haaksiluoto, historian ja filosofian opettaja

Olen on-off-lukija. Kun aloitan kirjan, haluaisin lukea sen heti loppuun. Teen miltei poikkeuksetta kirjasta muistiinpanot käsin. Jos kirja on oma, teen siihen surutta reunamerkintöjä, joihin voin palata myöhemmin, esim. opettaessani. Kirjoitan myös päiväkirjaa, jonka taakse kirjoitan ylös listaa lukemistani kirjoista: Kirjoittaja, kirjan nimi, sekä kirjan lukemisen päivämäärä. Viime marraskuussa aloittamassani, vielä jatkuvassa päiväkirjassa on 27 kirjan tiedot. Tällaisia listoja on satakunta, koska päiväkirjojakin alkaa olla niin paljon. Olen kirjoittanut koko lukevan elämän aikani päiväkirjaa ja sinne kommentoin myös lukemiani kirjoja. Luen vain tietokirjoja, ellei kertova teksti liity suoraan esim. johonkin matkaani. Kesän alussa kokoan tornin kirjoista, jotka haluan lukea. Kesä onkin parasta lukuaikaa.

Luin pääsiäisenä 2020 Kekkosen Kirjeitä myllystäni 1-2. Valitsin nämä kirjat siksi, että presidentti Niinistö ehdotti hiljattain hallitukselle eräänlaisen ”nyrkin” perustamista koronakriisin ajaksi, ja ryhdyin pohtimaan presidentiaalista vallankäyttöä Suomessa eri aikoina. Puhutaan paljon Kekkosen ajasta ja nämä kirjeet valaisivat sitä pilkun tarkasti.

Kekkonen kirjoitti noita kirjeitä 1956-1967, sekä 1968-1975. Olin hämmästynyt siitä, että ne eivät olleet pelkkiä haukkumakirjeitä, vaan myös ”kehukirjeitä”, jos joku oli osannut puhua tai lausua hyvää ulkopolitiikastamme. Minua kiinnosti erityisesti 1970-luku ja syntymäpäiväni syksyllä 1971. Noihin aikoihin Kekkonen kirjoitti nimimerkille ”Vanha Kissa” naistoimittajista, jotka ovat pitäneet presidentti Kekkosen hattua epäsopivana presidentille ja ovat järjestäneet keräyksen UKK:n uutta hattua varten. Hän kutsuu toimittajat Kalle Kuusisen vaateliikkeeseen sovittamaan hänelle uutta hattua.

Kirjassa koukuttaa se, miten huomaa aikojen muuttuneen korkeimpien valtioelinten vallankäytön suhteen. Toisaalta huomaa, että valta on edelleen, paikoitellen personifioitua ja kriisiaikoina, edelleen, korostuu usein vahvan johtajan kaipuu. Lähihistorian tuntemus auttaa meitä kaikkia ymmärtämään sekä kotimaan, että ulkovaltojen vallankäyttöä ja muuttuvaa kansainvälistä ympäristöä. Kirjasuositukseni lähtee siis yhteiskuntaopista ja historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Teksti ja kuva: Sinikka Haaksiluoto

Lukuviikon kirjavinkkaus: äikänope Iina ja taideope Heli vinkkaavat

Lukuviikko kutsuu kaikki suomalaiset juhlimaan lukemista!

Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jota vietetään tänä vuonna 20.–26.4. Kevään 2020 poikkeusolojen aikana Lukuviikko on virtuaalinen lukemisen juhla, joka kannustaa kaikkia osallistumaan lukemalla sekä jakamalla luku- ja lukemiskokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Helpoin tapa osallistua on lukea! Rauhoita Lukuviikolla aikaa lukemiselle ja haasta tuttusi ja perheesi mukaan. #lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa

Koottu ja lainattu tapahtuman sivuilta: www.lukuviikko.fi. 

Iina Heinilä, äikän ja S2:n opettaja 

Millainen lukija olet?
Olen aika hidas lukija, mutta kun rakastun kirjaan, yleensä joko henkilöhahmoihin tai kieleen, uppoudun ja ahmin helposti. Viimeksi näin kävi Pajtim Statovcin Bollan (2019) kanssa. Lumoavan kaunis kieli vei mennessään. Vaikutuin myös siitä, kuinka puristavaa surua tunsin lukiessani teosta. Ja sen jälkeenkin.

Luen yleensä kotimaista nykykirjallisuutta, lähinnä romaaneja. Aikuisiällä olen sukeltanut myös tietokirjojen maailmaan. Minulla on jo pitkään ollut kesken, varmaan siksi, että luen tätä kirjaa tabletilta e-kirjana, Hans Roslingin Faktojen maailma (2018). Se kannattaa lukea, varsinkin jos tapaa potea maailmantuskaa. Kirjan viesti on, että asiat ovat paremmin kuin luulet.

Olen koukussa äänikirjoihin. Kuuntelen aina kun mahdollista – työmatkalla, kauppareissulla ja imuroidessa. Äänikirjojen avulla voin “lukea” enemmän ja pääsen uutuuskirjoihin nopeasti käsiksi. Tällä hetkellä kuuntelen Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta (2017), jossa kiinnostavaa on Helsingin kuvaus sekä ajankuva 50-luvulta nykypäivään. Jos kaipaan rauhoittavaa ja rentouttavaa olemista, valitsen kirjasta kuitenkin tekstiversion.

Lukuviikon kunniaksi vinkkaan luettavaksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013).

Mistä kirja kertoo?
Sarja kertoo homoyhteisöstä ja 80-luvun Ruotsista AIDSin saapuessa. Yksittäisten osien nimet paljastavat keskeiset teemat: 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema.

Tarina rakentuu pikkukylästä pakenevan Rasmuksen ja tukholmalaisen Jehovan todistaja -Benjaminin rakkaustarinan ympärille. Sarjassa seurataan myös heidän ihastuttavaa ystäväpiiriään.

Mikä kirjassa koukutti?
Näissä kirjoissa on niin mahtavia tyyppejä! Henkilöhahmojen puolella on alusta asti, mikä on ihanaa ja ihan kamalaa. Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, ettei loppu ole onnellinen. Vaikka aika monesti tätä sarjaa lukiessa itkettää, usein myös naurattaa.

Gardell on ammatiltaan myös käsikirjoittaja, mikä näkyy kirjojen tyylissä. Leikkaukset ovat nopeita: kuolinvuoteelta siirrytään sujuvasti riehakkaisiin kotibileisiin. Näkökulmahenkilöt vaihtuvat tiuhaan, samoin kuin aika ja paikkakin. Välillä ollaan 60-luvulla lapsuusmuistoissa, toisinaan ennakoidaan tulevaa teho-osaston epätoivoa huokuvilla käytävillä.

Kenelle kirja sopii?
Jokainen, joka on tai on joskus ollut nuori voi varmasti löytää sarjasta jotain tuttua. Oman identiteetin rakentaminen, ystävyys ja rakkaus koskettavat meistä kaikkia, ainakin jollain tavalla ja joskus. Trilogia tarjoaa myös tavan kohdata ja käsitellä raskaita teemoja, kuten sairaus, kuolema ja läheisen menettäminen.

Ps. Trilogiasta on tehty myös kolmiosainen tv-sarja, joka on melkein yhtä hyvä kuin kirjaversio.

Heli Groschup, kuvis- ja draamaopettaja

Millainen lukija olet?
Luen enimmäkseen nykykirjallisuutta. Haalin kiihkeästi käsiini kohuttuja uutuuskirjoja ja haluan lukea ne heti. Toisaalta saatan pitää romaaneista taukoakin, jolloin luesken enimmäkseen tietokirjallisuutta teatterista, taiteesta tai selailen kuvia arkkitehtuurista ja muotoilusta.

Verkosta tai laitteilta luen lehtiä, sarjakuvia ja muuta silppua. Romaanit haluan lukea paperikirjoista. Äänikirjojen saatavuus on lisännyt minun kohdallani tekstien määrää, sillä nyt voin kuunnella kirjaa vaikkapa ulkoillessa.

Tykkään tarinoista, jotka puhuttelevat vahvasti tunteita, sisältävät kiinnostavia henkilökuvia tai avaavat mielenmaisemia. Viihdekirjallisuutta jaksan harvoin lukea alkua pidemmälle ja välttelen tiiliskivikirjoja.

Taidekirjoista suosittelen taiteilijaelämäkertoja vaikkapa Kalervo Palsasta, Andy Warholista tai Pablo Picassosta. Heidän tarinansa tarjoavat värikkäitä elämänvaiheita, seksiä, nautintoaineita ja narsismia eli railakasta taiteilijaelämää. Valitsen kuitenkin vinkkilistalle romaanin Emma Clinen Tytöt vuodelta 2016. Uskoisin sen imaisevan mukaansa lukioikäisiä ja se puhutteli aikuistakin.

Mistä kirja kertoo?
Kirjassa tutustutaan ajelehtivaan nuoreen tyttöön, joka muuttaa tyttökommuuniin ihastuksensa perässä. Kommuunin villeys ja vapaus vie tytön mukanaan, eikä entinen elämä maistu enää miltään. Pian tapahtumat alkavat kärjistymään, ja pahuus ottaa valtaa.

Mikä kirjassa koukutti?
Kirja on tiivistunnelmainen ja julma, loppuun asti kiihkeä. Se sijoittuu Kalifornian auringon alle ja pohjaa löyhästi vuoden 1969 tositapahtumiin. Kirjassa seurataan erityisesti nuoren tytön kasvutarinaa, ja siksi antaa ymmärrystä siitä, miten nuori mieli voi ajautua vääriin valintoihin ja hukata itsensä.

Kenelle kirja sopii?
Kirja imaisee mukaansa lukijan, joka etsii kirjoista muutakin kuin hupia. Se kertoo myös yksinäisyydestä ja siitä seuranneista tapahtumista, eikä jätä lukijaansa välinpitämättömäksi.

Teksti: Iina Heinilä ja Heli Groschup

Lukuviikon kirjavinkkaus: kemian ja biologian opettaja Klaus

Lukuviikko kutsuu kaikki suomalaiset juhlimaan lukemista!

Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jota vietetään tänä vuonna 20.–26.4. Kevään 2020 poikkeusolojen aikana Lukuviikko on virtuaalinen lukemisen juhla, joka kannustaa kaikkia osallistumaan lukemalla sekä jakamalla luku- ja lukemiskokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Helpoin tapa osallistua on lukea! Rauhoita Lukuviikolla aikaa lukemiselle ja haasta tuttusi ja perheesi mukaan. #lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa

Koottu ja lainattu tapahtuman sivuilta: www.lukuviikko.fi. 

Klaus Salo, kemian ja biologian opettaja

"Pane puhelin pois, kirjalle pitää antaa vähintään kaksikymmentä keskeytyksetöntä minuuttia"

Olen lukijana ihminen. Ihminen muuttuu iän myötä. Minäkin olen käynyt läpi kehityskaaren, mitä voi olla vaikea uskoa. Nykyään olen ”aivot narikkaan ja nautiskelemaan” –tyyppiä, laiska ja äreä keski-ikäinen setämies, joka ei tykkää pitkistä kirjoista – eikä pienistä kirjaimista. Mutta järisyttävimmät lukukokemukseni ovat olleet paksuja teoksia: Täällä pohjantähden alla, Mikael Hakim, Oman elämänsä sankari… Luin niitä nuorempana, 17-30 ikävuoden välissä. Tahdoin sivistää itseäni ja maailma oli täynnä huipputeoksia, joiden parissa viihdyin. Lukioaikana en lukenut montakaan kirjaa, vapaa-ajan täytti muu puuha, joka tuntui silloin tärkeältä. Suurimman vaikutuksen minuun kirjoittajana teki Veikko Huovinen, jonka poskettomat tarinat herättivät ymmärtämään sanoilla leikittelyn ja hillittömien hahmojen vetovoiman. Yläasteella meillä luetettiin Havukka-ahon ajattelija; mitä ajanhukkaa, muovihelmiä siioille! Onneksi äitini tökkäsi käteeni Hamsterit ja Ronttosauruksen.

Nykyään luen dekkareita, tietokirjoja ja muistelmia sekä elämäkertoja. Sotahistoriaa on mennyt jonkin verran, samoin henkilökuvia rosoisemmista urheilijoista sekä biologiaa koskevaa kirjallisuutta. Ruudun tuijottamisesta on tullut paha tapa, ja jostain tuo aika on aina pois. Aivojen nollaamiseen ja unen houkutteluun painettu kirja on ollut minulle hyvä ratkaisu. Neiti Marple ja Hercule Poirot ovat tuoneet minulle monet unet. Suomidekkareista Jarkko Sipilä ja Seppo Jokinen ovat viehättäneet, Reijo Mäki taas… No, tietäjät tietää, kirjaahan voi lukea myös kieli poskessa, kun tajuaa milloin ko. teoksen maineella voi ratsastaa. Äidinkielen yo-kirjoitelmassa Vareksen seikkailut, uhka vai mahdollisuus!?! Otsikoi itse, ei tarvitse kirjoittaa puhtaaksi kosmoskynällä.

Kirjasuositukseni olkoon Virpi Hämeen-Anttilan Tiergartenin teurastaja. Satuin löytämään sen joulun jälkeen punaisen hintalapun laarista. Ensimmäisenä kiinnostuin miljööstä: olen muutaman kerran ollut Berliinissä ja kaupunki kiehtoi, olihan mukana karttakin! Murhakertomus, kyllä kiitos. Hyvis vastaan pahis, tätä on varmasti kiva lukea. Aikamatka sadan vuoden taakse, 1920-luvun Eurooppaan, päähenkilökertojan kielikin oli vanhahtavaa, sanat taivutuksineen hauskoja, kirjailijan kiinnostus historiaan tarttui lukijaan, tarina eteni vaivatta ja kirja oli hyvää seuraa, sopivan mittainenkin. Myös seksiä oli, jos sen osasi rivien välistä nähdä. Olin löytänyt itselleni uuden kirjailijan! Teurastajan jälkeen olen lainannut kirjastosta jo kaksi muuta Kalle Björkin seikkailua, koska tahdoin lisää ja halusin lukea myös sarjan ensimmäiset teokset, joissa liikutaan Helsingissä. Tämän tyyppisiä kirjoja voi toki lukea missä järjestyksessä hyvänsä, henkilöhahmoja ja taustoja kerrataan sopivasti sen mitä tarpeen on.

Kirja voi olla korkeakulttuuria, herättää voimakkaita tunteita, saada haukkomaan henkeä. Pari vuotta sitten ylppäreissä oli pätkä Steinbeckia. Luin siitä kolme lausetta ja pysähdyin, tuijotin tyhjyyteen. Sitten luin sanat uudestaan. Pysähdyin taas. Seuraava kappale, vähän kerrallaan, nautiskellen. Mikä tarinankertoja, mikä kielen rikkaus! Vai vain taidokas kääntäjä? Omalla äidinkielellä kirjoitetussa tarinassa saa jokaisen sanan ja ajatuksen varmasti juuri sellaisena kuin kirjoittaja on tarkoittanutkin. Poliisikertomukset eivät ehkä ole taiteellisesti kunnianhimoisia tai älyköiden arvostamia. Ne ovat enimmäkseen harmitonta viihdettä, joita lukemalla ajatukset karkaavat toisiin maisemiin – mutta sehän juuri on kirjojen taika, niiden supervoima. Tämän tyypin kirjat sopivat kaltaiselleni laiskalle lukijalle, joka kuormittavasta elämäntilanteesta tai muusta tekosyystä johtuen ei jaksa keksittyä mihinkään kovin haastavaan, tai sellaiselle joka etsii itsestään lukijaa: ehkä sinäkin tahdot lukea, muttet osaa aloittaa mitään? Älä kurkota tähtiin, tartu ensin kuun häntään ja heivaa itsesi irti kamarasta. Pane puhelin pois, kirjalle pitää antaa vähintään kaksikymmentä keskeytyksetöntä minuuttia, että tarina alkaa imeä, ja usein ensimmäiset luvut vaativat vähän enemmänkin. Huomaat kyllä, kun irtoat tästä hetkestä ja ympäristön ärsykkeet kaikkoavat. Vielä yksi luku, sitten laitan valot pois! [Mikä emoji tähän sinun mielestäsi sopisi?;-]

Teksti: Klaus Salo

PERJANTAIESSEE: Ajattoman klassikon muotokuva

Klassikkokirjan tietää, vaikkei sitä olisi lukenutkaan. Jokaiselle tulee jonkinlainen mielleyhtymä vaikka Romeosta ja Juliasta tai Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka alusta loppuun ei teoksia olisi koskaan kolunnutkaan. Kuten Mark Twainin kuuluisa sitaatti sanoo: “Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.” Omalla lukulistallani keikkui ties kuinka monta vuotta Oscar Wilden kulttiklassikko Dorian Grayn muotokuva (1891). Olen lukenut blogitekstejä kirjailijan elämästä ja älyttömän määrän tiivistelmiä ja arvosteluja itse kirjasta. Kun vihdoin ja viimein päätin romaaniin tarttua, oli reaktio kaikilla siitä kuulevilla tutuillani sama: “Mun on itsekin pitänyt lukea se jo vaikka kuinka kauan!” Miksi klassikon aloittaminen sitten tuntuu niin vastenmieliseltä? Onko kyseessä jokin alitajuntainen pelko siitä, että koska kyseessä oleva teos on vanha, sen on pakko olla myös puuduttava ja raskas? Myönnän itsekin, että miettiessäni seuraavaa kirjaa jonka lukisin, kallistun lähes aina nykykirjallisuuden puolelle. Sen kokee turvallisena ja tuttuna, sillä nykykirjallisuudesta samaistumispintaa on huomattavasti helpompaa löytää. Klassikot eivät kuitenkaan ole klassikkoja turhan takia, vaan niiden sisältö saattaa yllättää nykylukijan perinpohjaisesti. Vielä tänäkin päivänä innokkaat kirjallisuuden ystävät ympäri maailman käy suutelemassa Oscar Wilden hautakiveä yksinkertaisesta syystä - Dorian Grayn muotokuva on mestariteos.

1800-luvun loppuun sijoittuva kauhuromanttinen romaani on täynnä filosofiaa, pohdintaa identiteetistä ja moraalista, sekä muista suurista ajattomista kysymyksistä. Helmet-kirjastopalveluiden nettisivuilla julkaistussa artikkelissa Mikä tekee klassikosta klassikon? (4.1.2017) kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola pohtii juuri olemassaolon suurten kysymysten käsittelemisen olevan yksi klassikon tunnusmerkeistä: “Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen.” Romaanissa nuori ja kaunis Dorian Gray rakastuu omaan muotokuvaansa ja surkuttelee kauneuden katoavaisuutta. Erehdyksen myötä Grayn sielu yhdistyy muotokuvaan, jolloin synnit ja vanhentuminen näkyvät vain taulussa, mutta mies itse pysyy elämänsä loppuun asti ulkoisesti nuorena ja viehättävänä. Lopussa Grayn yrittäessä tuhota kuvottavaksi muuttunutta taulua, tappaa hän vahingossa itsensä. Tärkeimpiä teemoja teoksessa ovat moraalin ja oman identiteetin suhde, hyvän ja pahan rajan häilyvyys sekä kuolemattomuuden käsitteen pohtiminen. Dorian Gray oli viaton nuorukainen joka ihastui syvästi paheelliseen Lordi Henryyn, mistä alkoi rappion ja syntien alamäki. Moneen otteeseen Graylla oli mahdollisuus valita toisin, olla hyvä ja kunniallinen. Miksi kuitenkaan kääntyä takaisin, kun intohimojen ja itsekkyyden tielle on jo lähdetty? Teemat itsessään ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä, kuten klassikon teemojen tulee Annolan mielestä ollakin. Nykykirjallisuudessa niitä vain käsiteltäisiin todennäköisesti eri lähtökohdista. Aiheiden käsittely 1800-luvun Englannin hämyisissä salongeissa ja illalliskutsuilla on kuitenkin nykylukijalle kaivattua vaihtelua 2010-luvun klassikkojen ohella. Esimerkiksi Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on uskomattoman vaikuttava teos ystävyydestä, järkyttävistä salaisuuksista ja minuuden rakentumisesta. Aikakausi ja lähtökohdat ovat teoksissa täysin erilaiset, mutta temaattisesti voi vaikuttunut lukija löytää niistä paljon samaa. Itselleni Dorian Grayn muotokuva oli hienoin lukukokemus ehdottoman suosikkikirjani Pienen elämän jälkeen.

“Seuraavana päivänä hän pysyi sisällä talossa ja itse asiassa suurimman osan päivää omassa huoneessaan, sillä hän oli sairas kuolemanpelosta vaikka ei elämästä sinänsä välittänytkään”, kuvataan Dorian Grayn päivien kulkua. Annola kirjoittaa artikkelissaan, että klassikoista lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. En pelkää kostonhimoista tappajaa, mutta virke sai nauramaan ääneen. Sairaana kuolemanpelosta täälläkin ollaan, vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo viidettätoista päivää! Kauniin ironisia virkkeitä ja sanavalintoja on kirjassa ylipäätään paljon. Oscar Wilde oli paradokseja rakastava esteetikko, filosofisia dilemmoja ja kauniita asioita ihasteleva pohdiskelija - aivan kuten minä itsekin. Romaanin ja lukukokemuksen hienous piileekin ennen kaikkea yksinkertaisuudessaan uskomattoman ihastuttavassa  ja lohduttavalla tavalla samaistuttavassa kielessä: “-- Muistan sinun sanoneen, että hyvillä päätöksillä on eräs onneton taipumus - ne tehdään aina liian myöhään.”

Vaikka Suvi Annola korostaakin klassikon määritelmää pohtiessaan teemoja, ajan kestämistä ja suuria kysymyksiä, toteaa hän klassikon muodostumisen voivan perustua myös teoksen erilaisuuteen ja oman aikansa haastamiseen. Se on merkittävä tekijä. Mielestäni klassikosta tekee kiinnostavan nimenomaan se, jos teosta on ilmestymisaikanaan paheksuttu ja se on herättänyt paljon keskustelua. Työmiehen vaimo, Seitsemän veljestä, jopa saatananpalvonnasta syytetyt Harry Potterit! Hyvä klassikko on jollain tapaa kantaaottava ja kysymyksiä herättävä. Miten klassikon asemaan voisi edes päätyä kirja, joka ei ole herättänyt vahvoja mielipiteitä puoleen ja toiseen? Juuri keskustelun synnyttäminen ja kansan kohauttaminen tekee klassikoista mielestäni mielenkiintoisia. Ilmestyttyään Dorian Grayn muotokuva sai jyrkän vastaanoton, ja sitä pidettiin häpeällisenä moraalittomuuksien ja homoseksuaalisten viittausten takia. Kirjan julkaiseminen omana aikanaan oli rohkea teko ja senkin takia se kiinnostaa. Tämän takia klassikkoja ei ikinä saisi irrottaa omasta historiallisesta kulttuurikontekstistaan - Dorian Grayn muotokuva ei kaikessa erinomaisuudessaan saavuttaisi tänä päivänä samanlaista suosiota, sillä tapahtumat eivät yksinkertaisesti olisi nykypäivän mittapuulla yhtä kohahduttavia ja paheksuttuja. “Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena”, Annola toteaa. Dorian Grayn muotokuva täyttää lähes kaikki klassikon määritelmät, joita Annola artikkelissaan pohtii. Se käsittelee syvimpiä kysymyksiä ja teemoja, on ajaton, haastoi omaa aikaansa, on edelleen luettu, sekä on kielellisesti ja juonellisesti loistava. Elämäni klassikko.

“Ja mitä taas uskomiseen tulee, niin minähän uskon mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta”, kuuluu lempisitaattini kirjasta. Säästelin klassikon lukemista ehkä vähän tietoisestikin, sillä en halunnut siihen yhdistämäni mystiikan tunteen katoavan. Pelko osoittautui turhaksi. Oscar Wildestä olen ollut kiinnostunut jo pitkään ja puhunut hänestä paljon ystävilleni. Irlannin matkaltaan paras ystäväni toi tuliaiseksi mukin, jossa karismaattinen kirjailija hymyilee tunnetun lausahduksensa vieressä: “Älä koskaan rakasta ketään, joka kohtelee sinua kuin olisit tavallinen.” Sitaatti kuvaa hyvin myös klassikkoromaanin tunnelmaa, jossa symboliikka ja estetiikka ovat vahvassa roolissa. Aavistin jo etukäteen, että pitäisin romaanista, mutta en ajatellut, että näinkin paljon. Jonain päivänä matkustan monien muiden tavoin Pariisiin, vain suudellakseni Oscar Wilden hautaa.

Reetta Salovirta

Ps. Ensi viikolla vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa – myös Martsarilaisessa!