Klassikkokirjan tietää, vaikkei sitä olisi lukenutkaan. Jokaiselle tulee jonkinlainen mielleyhtymä vaikka Romeosta ja Juliasta tai Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka alusta loppuun ei teoksia olisi koskaan kolunnutkaan. Kuten Mark Twainin kuuluisa sitaatti sanoo: “Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.” Omalla lukulistallani keikkui ties kuinka monta vuotta Oscar Wilden kulttiklassikko Dorian Grayn muotokuva (1891). Olen lukenut blogitekstejä kirjailijan elämästä ja älyttömän määrän tiivistelmiä ja arvosteluja itse kirjasta. Kun vihdoin ja viimein päätin romaaniin tarttua, oli reaktio kaikilla siitä kuulevilla tutuillani sama: “Mun on itsekin pitänyt lukea se jo vaikka kuinka kauan!” Miksi klassikon aloittaminen sitten tuntuu niin vastenmieliseltä? Onko kyseessä jokin alitajuntainen pelko siitä, että koska kyseessä oleva teos on vanha, sen on pakko olla myös puuduttava ja raskas? Myönnän itsekin, että miettiessäni seuraavaa kirjaa jonka lukisin, kallistun lähes aina nykykirjallisuuden puolelle. Sen kokee turvallisena ja tuttuna, sillä nykykirjallisuudesta samaistumispintaa on huomattavasti helpompaa löytää. Klassikot eivät kuitenkaan ole klassikkoja turhan takia, vaan niiden sisältö saattaa yllättää nykylukijan perinpohjaisesti. Vielä tänäkin päivänä innokkaat kirjallisuuden ystävät ympäri maailman käy suutelemassa Oscar Wilden hautakiveä yksinkertaisesta syystä - Dorian Grayn muotokuva on mestariteos.
1800-luvun loppuun sijoittuva kauhuromanttinen romaani on täynnä filosofiaa, pohdintaa identiteetistä ja moraalista, sekä muista suurista ajattomista kysymyksistä. Helmet-kirjastopalveluiden nettisivuilla julkaistussa artikkelissa Mikä tekee klassikosta klassikon? (4.1.2017) kirjallisuuden opiskelija Suvi Annola pohtii juuri olemassaolon suurten kysymysten käsittelemisen olevan yksi klassikon tunnusmerkeistä: “Suuri klassikko pystyy käsittelemään suuria kysymyksiä syvällä, tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla olematta liian mustavalkoinen.” Romaanissa nuori ja kaunis Dorian Gray rakastuu omaan muotokuvaansa ja surkuttelee kauneuden katoavaisuutta. Erehdyksen myötä Grayn sielu yhdistyy muotokuvaan, jolloin synnit ja vanhentuminen näkyvät vain taulussa, mutta mies itse pysyy elämänsä loppuun asti ulkoisesti nuorena ja viehättävänä. Lopussa Grayn yrittäessä tuhota kuvottavaksi muuttunutta taulua, tappaa hän vahingossa itsensä. Tärkeimpiä teemoja teoksessa ovat moraalin ja oman identiteetin suhde, hyvän ja pahan rajan häilyvyys sekä kuolemattomuuden käsitteen pohtiminen. Dorian Gray oli viaton nuorukainen joka ihastui syvästi paheelliseen Lordi Henryyn, mistä alkoi rappion ja syntien alamäki. Moneen otteeseen Graylla oli mahdollisuus valita toisin, olla hyvä ja kunniallinen. Miksi kuitenkaan kääntyä takaisin, kun intohimojen ja itsekkyyden tielle on jo lähdetty? Teemat itsessään ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä, kuten klassikon teemojen tulee Annolan mielestä ollakin. Nykykirjallisuudessa niitä vain käsiteltäisiin todennäköisesti eri lähtökohdista. Aiheiden käsittely 1800-luvun Englannin hämyisissä salongeissa ja illalliskutsuilla on kuitenkin nykylukijalle kaivattua vaihtelua 2010-luvun klassikkojen ohella. Esimerkiksi Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on uskomattoman vaikuttava teos ystävyydestä, järkyttävistä salaisuuksista ja minuuden rakentumisesta. Aikakausi ja lähtökohdat ovat teoksissa täysin erilaiset, mutta temaattisesti voi vaikuttunut lukija löytää niistä paljon samaa. Itselleni Dorian Grayn muotokuva oli hienoin lukukokemus ehdottoman suosikkikirjani Pienen elämän jälkeen.
“Seuraavana päivänä hän pysyi sisällä talossa ja itse asiassa suurimman osan päivää omassa huoneessaan, sillä hän oli sairas kuolemanpelosta vaikka ei elämästä sinänsä välittänytkään”, kuvataan Dorian Grayn päivien kulkua. Annola kirjoittaa artikkelissaan, että klassikoista lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. En pelkää kostonhimoista tappajaa, mutta virke sai nauramaan ääneen. Sairaana kuolemanpelosta täälläkin ollaan, vapaaehtoisessa kotikaranteenissa jo viidettätoista päivää! Kauniin ironisia virkkeitä ja sanavalintoja on kirjassa ylipäätään paljon. Oscar Wilde oli paradokseja rakastava esteetikko, filosofisia dilemmoja ja kauniita asioita ihasteleva pohdiskelija - aivan kuten minä itsekin. Romaanin ja lukukokemuksen hienous piileekin ennen kaikkea yksinkertaisuudessaan uskomattoman ihastuttavassa ja lohduttavalla tavalla samaistuttavassa kielessä: “-- Muistan sinun sanoneen, että hyvillä päätöksillä on eräs onneton taipumus - ne tehdään aina liian myöhään.”
Vaikka Suvi Annola korostaakin klassikon määritelmää pohtiessaan teemoja, ajan kestämistä ja suuria kysymyksiä, toteaa hän klassikon muodostumisen voivan perustua myös teoksen erilaisuuteen ja oman aikansa haastamiseen. Se on merkittävä tekijä. Mielestäni klassikosta tekee kiinnostavan nimenomaan se, jos teosta on ilmestymisaikanaan paheksuttu ja se on herättänyt paljon keskustelua. Työmiehen vaimo, Seitsemän veljestä, jopa saatananpalvonnasta syytetyt Harry Potterit! Hyvä klassikko on jollain tapaa kantaaottava ja kysymyksiä herättävä. Miten klassikon asemaan voisi edes päätyä kirja, joka ei ole herättänyt vahvoja mielipiteitä puoleen ja toiseen? Juuri keskustelun synnyttäminen ja kansan kohauttaminen tekee klassikoista mielestäni mielenkiintoisia. Ilmestyttyään Dorian Grayn muotokuva sai jyrkän vastaanoton, ja sitä pidettiin häpeällisenä moraalittomuuksien ja homoseksuaalisten viittausten takia. Kirjan julkaiseminen omana aikanaan oli rohkea teko ja senkin takia se kiinnostaa. Tämän takia klassikkoja ei ikinä saisi irrottaa omasta historiallisesta kulttuurikontekstistaan - Dorian Grayn muotokuva ei kaikessa erinomaisuudessaan saavuttaisi tänä päivänä samanlaista suosiota, sillä tapahtumat eivät yksinkertaisesti olisi nykypäivän mittapuulla yhtä kohahduttavia ja paheksuttuja. “Klassikot kertovat siitä, millaista kirjallisuutta pidetään hyvänä kirjallisuutena”, Annola toteaa. Dorian Grayn muotokuva täyttää lähes kaikki klassikon määritelmät, joita Annola artikkelissaan pohtii. Se käsittelee syvimpiä kysymyksiä ja teemoja, on ajaton, haastoi omaa aikaansa, on edelleen luettu, sekä on kielellisesti ja juonellisesti loistava. Elämäni klassikko.
“Ja mitä taas uskomiseen tulee, niin minähän uskon mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta”, kuuluu lempisitaattini kirjasta. Säästelin klassikon lukemista ehkä vähän tietoisestikin, sillä en halunnut siihen yhdistämäni mystiikan tunteen katoavan. Pelko osoittautui turhaksi. Oscar Wildestä olen ollut kiinnostunut jo pitkään ja puhunut hänestä paljon ystävilleni. Irlannin matkaltaan paras ystäväni toi tuliaiseksi mukin, jossa karismaattinen kirjailija hymyilee tunnetun lausahduksensa vieressä: “Älä koskaan rakasta ketään, joka kohtelee sinua kuin olisit tavallinen.” Sitaatti kuvaa hyvin myös klassikkoromaanin tunnelmaa, jossa symboliikka ja estetiikka ovat vahvassa roolissa. Aavistin jo etukäteen, että pitäisin romaanista, mutta en ajatellut, että näinkin paljon. Jonain päivänä matkustan monien muiden tavoin Pariisiin, vain suudellakseni Oscar Wilden hautaa.
Reetta Salovirta
Ps. Ensi viikolla vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa – myös Martsarilaisessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti