PERJANTAIESSEE: Onko klassikot lukematta jättänyt apina?

Erään kuulemani määritelmän mukaan klassikkokirja on sellainen, jonka jokainen haluaisi
olla lukenut mutta kukaan ei ole. Usein näin onkin, mutta nykyään tilanne näyttäisi olevan
liikkumassa siihen suuntaan, ettei klassikoita enää edes haluttaisi lukea. Nuoret lukevat yhä
vähemmän, ja heidän heikkenevistä luku- ja kirjoitustaidoistaan ollaan ymmärrettävästi
huolissaan, mutta onko kaunokirjallisuuden ja erityisesti klassikoiden lukemisen
väheneminen ongelma silloinkin, kun kyse ei ole vain lukutaidosta?

Mitä enemmän lukee, sitä paremmaksi kehittyy lukemisessa ja kirjoittamisessa, joten
kaunokirjallisuudenkin lukeminen kulkee ainakin jossain määrin käsi kädessä luku- ja
kirjoitustaidon kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei ihminen voisi osata lukea riittävän
hyvin ilmankin, että lukee paljon kaunokirjallisuutta. Valtaosa tuntemistani ihmisistä lukee vain
vähän kirjoja, eikä suurimmalla osalla heistä oma luku- ja kirjoitustaidon taso siltikään haittaa
elämää eikä esimerkiksi estä suoriutumasta opinnoista hyvin. Paremmaksi lukijaksi voi toki
aina tulla, mutta kaikkien ei tarvitse olla huippuja sen enempää lukemisessa kuin muissakaan
taidoissa, esimerkiksi urheilussa tai ravitsemustieteessä, vaikka lukutaito, liikunta ja hyvin
syöminen ovatkin tärkeitä. Kannattaako siis kaunokirjallisuuden lukeminen, jos lukutaito on jo
riittävä?

Jotkut pitävät klassikoiden lukemista ensiarvoisen tärkeänä. Anne Pentin kolumnissa
“Opetetut apinat vai sivistyneet ennustajat?” (Finva 23.10.2014) kerrotaan kahdesta
tällaisesta professorista. Toinen antoi oikeustieteen opiskelijoille listan sadasta teoksesta,
jotka pitäisi lukea opintojen aikana, ja listalla oli vain kaunokirjallisuutta, enimmäkseen
klassikoita. Toisen mukaan “henkilö, joka ei ole perehtynyt historiaan, antiikin kulttuuriin,
klassikkokirjallisuuteen ja taiteeseen, ei pysty rakentamaan omaa käsitystään maailmasta ja
ymmärtämään sitä” vaan on “vain opetettu apina”. Väite laittaa miettimään, liioitteleeko
professori vai ovatko suomalaiset todella joko muuttumassa apinalaumaksi tai olleet sellainen
aina.

Omat kokemukseni puhuvat sekä klassikoiden tärkeyden puolesta että sitä vastaan. Olen
lukenut monia klassikoita, enemmän kuin valtaosa, olen pitänyt niistä ja haluan lukea niitä
enemmänkin. Epäilemättä ne ovat myös avartaneet ajattelua ja lisänneet ymmärrystä.
Kuitenkin tuntemani vähän lukevat ihmiset näyttävät elävän aivan ihmisarvoista elämää enkä
yleensä edes koe itseäni mitenkään heitä viisaammaksi tai avarakatseisemmaksi. On vaikea
nähdä siitä seuraavan mitään olennaista haittaa, jos Sota ja rauha on lukematta eikä antiikin
kulttuurikaan kiinnosta, kuten omallakin kohdallani on.

Pentti kertoo kolumnissaan, että klassikkokirjalistan antanut professori perusteli
kaunokirjallisuuden tarpeellisuutta juristille muun muassa sillä, että ymmärrys maailmasta ja
kyky asettua muiden asemaan paranisi: “Kukaan ei pystyisi ymmärtämään maailmaa tai
päättämään oikeasta tai väärästä ilman, että osaisi asettua muiden ihmisten asemaan tai
tuntisi riittävästi muiden ihmisten tarinoita. Paras ja ehkä ainoa tapa elää elämää muiden
ihmisten silmin, on lukea kirjoja.” Kaunokirjallisuuden lukemisen vaikutusta kykyyn ymmärtää
muita ihmisiä on myös tutkittu. Anniina Walliuksen kirjoittamassa uutisessa “Tutkimus: Hyvä
kirjallisuus kehittää kykyä ymmärtää muita ihmisiä” (Yle 5.10.2013) kerrotaan tutkimuksesta,
jossa selvisi, että korkeakirjallisuutta lukeneet ihmiset muun muassa tunnistivat muiden
ihmisten tunteita selvästi paremmin kuin muut. Empatia ja muiden ymmärtäminen on tärkeää
ja lisää sekä omaa että muiden hyvinvointia, ja sitä tuskin on nykymaailmassa ainakaan liikaa,
päinvastoin.

Mielenkiintoista Walliuksen uutisoimassa tutkimuksessa on, että kyky ymmärtää muita ei
parantunut merkittävästi niillä, jotka lukivat “jännää-mutta-kaavamaista-kirjallisuutta”, vaan
niillä, jotka lukivat “sellaista [kirjallisuutta], jossa vastuu jää lukijoille ja joka siksi herättää
heissä laajan kirjon tunteita”. Kaikki kirjallisuus ja lukeminen ei ole samanarvoista, ja siksi on
ymmärrettävää, että klassikoita suositaan. Luen itsekin mieluiten niitä, sillä niistä tietää jo
etukäteen, että ne ovat hyviä, muuten ne tuskin olisivat päässeet klassikon asemaan.
Tietenkin on sellaisiakin hyviä kirjoja, jotka eivät vain syystä tai toisesta ole tulleet tunnetuiksi,
mutta klassikon kohdalla todennäköisyys, ettei kirja ole lukemisen arvoinen, on huomattavasti
pienempi.

Pentin kolumnin professorin ja Walliuksen uutisoiman tutkimuksen mainitsemat maailman
ymmärtäminen ja empatia ovat epäilemättä tärkeitä asioita, ja kaunokirjallisuuden lukeminen
voi tutkitustikin edistää niitä, mutta muitakin keinoja varmasti löytyy. Nykyään muita keinoja voi
myös olla enemmän kuin ennen, sillä globalisaation ja tiedonvälityksen parantumisen ansiosta
ihmisten elämänpiiri on yhä laajempi ja tunnemme yhä enemmän erilaisia tarinoita.
Esimerkiksi sosiaalista mediaa ei ennen ollut, uutisointi oli hitaampaa ja vähäisempää ja
ulkomaille matkustaminen harvinaisempaa. Vaihto-opiskelijana oleminen avartanee maailmaa
enemmän kuin minkään kirjan lukeminen, ja toisaalta sosiaalisen median selailu taitaa
avartaa yleensä vähemmän. Keinoja ymmärryksen lisäämiseen on kuitenkin vaikea laittaa
paremmuusjärjestykseen, koska toisaalta vaihto-opiskelu myös vie selvästi enemmän aikaa ja
median selailu vähemmän kuin kirjojen lukeminen.

Klassikoita on yleisesti totuttu pitämään yleissivistykseen kuuluvina ja kaunokirjallisuuden
lukemista hyödyllisenä. Näin voi ollakin, mutta kaunokirjallisuuden tärkeyttä ja varsinkin
käsitettä yleissivistys saa ja kannattaa myös kyseenalaistaa. Jos kokee pärjäävänsä
elämässä riittävän hyvin ilmankin antiikin kulttuurin tuntemista tai Seitsemän veljeksen ja
Kalevalan lukemista, kuten suuri osa taitaa kokeakin, ei välttämättä ole opetettu apina.
Sellainen voi olla myös se, joka ajattelee, että klassikoita vain kuuluu lukea, koska ne ovat
klassikoita.


Teksti: Anna Lohi