Tiistai 3.5.
Heräsin aamulla kello 05.40 tarkastamaan Wilman; jos siellä ei lukisi mitään lakon peruuntumisesta, niin jatkaisin tyytyväisenä unia. Kukaan ei ollut käskenyt tulemaan kouluun, joten käänsin vain kylkeäni ja heräsin seuraavan kerran kello 09.47. Sanomattakin selvää, että koulujutut eivät inspiroineet, koska lakkohan on melkein sama asia kuin loma. Koko päivänä ei tapahtunut yhtään mitään jännää, mutta suunnittelin jo, että huomenna aloitan jonkin elämää suuremman projektin, joka voisi sisältää esimerkiksi kirppiskuorman kasaamista.
Keskiviikko 4.5.
Olen tänään vain lähinnä tuijottanut tylsistyneenä ikkunasta ulos. Mä odotin tätä lomaa kuin viimeistä päivää, mutta on aika ikävää olla vaan yksin. Newsflash: Vihti ei kuulu lakkoalueeseen, mikä tarkoittaa, että sisarukset ja kaverit ovat koulunpenkillä, ja (S)otalammelta ei tosta noin vaan lähdetäkään heilumaan minne tahansa. Jos jotain hyvää pitää keksiä, niin tänään ei sentään ole satanut, toisin kuin eilen.
Lisäys: Oltiin illalla parantamassa maailmaa kavereiden kanssa ja ajamassa pillurallia ympäri maailman ankeina kylää.
Kotiin päin kävellessä napattu kuva auringonlaskusta.
Torstai 5.5.
Päätin kerrankin tehdä jotain hyödyllistä ja siksi pyhitinkin päivän true crime -videoiden katsomiselle ja äitienpäiväkortin piirtämiselle.
Muutamia kanavasuosituksia Youtubeen, mikäli jaat mielenkiinnon tosielämän rikoksia kohtaan (kolme ekaa suomenkielisiä ja kolme vikaa enkunkielisiä kanavia):
Annukka Lascelles
Pinjamari Jirout
Goya True Crime
Kendall Rae
EWU Crime Storytime
This Is Monsters
Äitienpäiväkortti vuosimallia 2022.
Perjantai 6.5.
Nyt kerron teille unen, jonka näin torstain ja perjantain välisenä yönä.
Edessäni olivat sokkeloiset ja silmämääräisesti monien kymmenien metrien korkeuteen kohoavat portaat, joita oli erittäin vaikea kulkea, koska ulkona oli kaatosade, minkä lisäksi puhalsi voimakas tuuli. Ilmassa oli myös sumua, joten portaiden huippua oli vaikea erottaa. Koin kiireen tunnetta ja portaita oli vaikeasta kulusta huolimatta pakko päästä eteenpäin, vaikka se melko mahdottomalta tuntuikin. En onneksi ollut yksin, mutta kaikki muut joilla oli sama "tehtävä" kiivetä huipulle olivat minulle täysin tuntemattomia. Kaiken kaikkiaan käsillä oli jonkinlainen maailmanlopun meininki ja siitä suuresta rakennuksesta (kirkko, linna tms.) irtoili suuria kivilohkareita tuulessa. Jälleen kerran kaaduttuani, onnistuin löytämään taskustani vanhanaikaisen, harmaan kaukosäätimen ja päätin painaa nappia 8. Teleporttasin jotenkin ihmeellisesti johonkin museoon, jossa opas esitteli vanhan kirkon/linnan romahtamista hologrammirekonstruktion avulla. Museo oli ilmeisesti rakennettu maan alle, sillä siellä ei ollut ikkunoita, ja tunnelma oli muutenkin vähän painostava. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että minä olin vain ilmestynyt paikalle kuin tyhjästä. Oppaan katse kääntyi yhtäkkiä minuun ja hänen suunsa vääntyi leveään irvistykseen. “Tällainen romahdus olisi voitu estää, jos kaikki olisivat selvinneet huipulle asti. Sen oli tarkoitus olla testi: kuinka moni on tarpeeksi järkevä kulkemaan eteenpäin, vaikka määränpää tai tehtävän tarkoitus ei ole tiedossa”. Kiertoilmaksella hän yritti siis kertoa, että ajatteli minun olevan täysi saapas. Pyöräytin silmiäni oppaalle jatkoin hänen perässään kierrosta seuraavaan näyttelyhuoneeseen. Muut paikalla olevat vierailijat näyttivät niin stereotyyppisiltä suomalaisilta turisteilta, että pokkani meinasi pettää. Lähes kaikilla oli polviin asti yltävät shortsit, napitetut palmukuvioidut paidat, lippalakit ja kaulasta roikkuvat kamerat. Kuljimme käytävän läpi, jossa oli ovi, joka oli raollaan pimeään huoneeseen. Olin jonon viimeisenä, eikä kukaan katsonut, joten tottahan reitiltä silloin sopi poiketa. Luikahdin ovesta sisään, ja etsin seinästä valonkatkaisijaa. Kun olin saanut huoneeseen valaistuksen, säpsähdin siellä odottavasta näystä. Keskellä huonetta oli kalterit, joiden toisella puolella oli noin 10-vuotias poika, joka oli muurattu lattiasta kaulaan asti tiilillä pysymään paikallaan, täysin ilman liikkumisvaraa. Poika oli siis kuitenkin hengissä (jotenkin ihmeellisesti) ja hän reagoi pienellä ilmeellä läsnäolooni. Minun takaani huoneeseen käveli joku lääkärin näköinen mies, joka selitti, että pojan kohdalla suoritettu menettely oli kertakaikkiaan ainut tapa pitää ihmiset turvassa, sillä poika levitti käsiensä avulla jotain ruttoon verrattavissa olevaa sairautta. Tauti oli alkanut pojan jaloista, joihin hänelle oli alkuun annettu jotain lääkepistoksia, mutta sitten kun ne eivät olleet enää auttaneet ja tauti oli levinnyt hänen käsiinsä, oli pojan muuraaminen ollut lääkärin mielestä ainut ja ensiluokkaisen hyvä hoitokeino; estihän se taudin leviämisen, ja piti pojan hengissä. Minua alkoi oksettaa, joten juoksin ulos huoneesta, ja käytävällä oli jälleen se kaukosäädin, jonka avulla olin päätynyt museoon. Painoin ihan paniikissa nappia 2 ja teleporttasin tällä kertaa junan vaunuun. Yritin tähyillä maisemia saadakseni selville sijaintini, mutta ikkunoista näkyi vaan metsää. Konduktöörin saapuessa paikalle hän tarkasti lippuni ja tunnistin hänet museon oppaaksi. Tuijotin häntä siis melko avoimesti ja päätin jälleen kaivaa kaukosäätimen esille. Kokeiluun pääsi tällä kertaa nappi 1, ja tällä kertaa ilmestyin jonkin koulun liikuntasaliin, jossa oli juuri meneillään seitsemäsluokkalaisille järjestettävä yläasteen infotilaisuus. Vaikka olin saapunut paikalle aivan sattumanvaraisesti, nimeni huudettiin kuitenkin luokalle 7B. Ja sitten heräsin.
Maanantai 9.5.
Pidin viikonlopun lomaa lomasta enkä kirjoittanut mitään. Tapahtumat tiivistetysti: lauantaina tulin autoon nukkumaan siksi ajaksi, kun isi kuskasi äitini ja pikkusiskoni Pajulahteen yleisurheiluleirille. Sen jälkeen kävimme Lahden Prismassa eksymässä, ja illalla katsoin The Exorcist -elokuvan veljeni kanssa. Elokuvan erikoistehosteet olivat yllättävän hyviä, varsinkin kun otetaan huomioon, että se on julkaistu vuonna 1973. Elokuvassa tuotiin kuitenkin ilmi ärsyttäviä yksityiskohtia, esimerkiksi Pazuzun amuletin löytyminen, joilla ei loppuelokuvan kannalta vaikuttanut olevan minkäänlaista virkaa. Arvio elokuvasta: ⅖.
Sunnuntaina vietimme äitienpäivää koko perheen voimin ja kävimme molemmissa mummoloissa piipahtamassa ja viemässä kukkia. Illalla leveilin kaikille muille sillä, että oma viikonloppuni ei ole vielä ohi.
Kello on nyt 13.16 enkä ole tänään vielä tehnyt hirveästi mitään, mutta huomenna pääsee taas nauttimaan aikaisen herätyksen iloista. Tähän loppuu lakkopäiväkirja, toivottavasti tekin laiskottelitte ahkerasti.
Teksti ja kuvat: Taika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti