tyhjentäisin lähteitä lähes päivittäin kääntäen
läntisimmätkin läänit nälänhätäisiksi,
mikä ei itsessään vielä liene este,
mutta tuohon turhuuteen kuluisi vuosituhansia,
enkä mielelläni antaisi kanssaihmiselle asuinsijaa edes
kalloni alapuolella saati aidossa rakennuksessa.
“Miksi Leo niin inhoaa ihmisiä? Eikö kiitollinen itsestään?
Kenties miettii itsensä seivästämistä, sillä minä pidän itsestäni.”
En mieti mitään. Tätäkin säkeistöä näppäilen mätääntyneenä
päällystäen näppäimistöni päästäni lähtevällä mädällä.
Saatan samassa saada ajatuksen nakata kastuneen laitteeni
kohti niitä, joita perheekseni nimitin, sillä en ole itkenyt seitsemään vuoteen
saatuani vasarasta kallooni paruttuani vainaata harakkaa.
Parhaillaan paikallistan kaikella mahdillani tapoja
täyttää vähimmäisehdot rakkaudelle.
Toisinaan koen tuon tunteen osuvan vain
niihin, jotka odottamatta ollenkaan suolistavat
jokaisen, jotka edes hetken epäröivät mieltymystään.
Kenties niistä pelotteista minunkin vereni on peräisin.
Isoisoisäni kerran päästi pässin päiviltään tämän vääjätessä
enkä uskoisi toimen olevan toisenlainen omaisensa ollessa oinaan kohdalla.
Tätä päätöstä pähkäilin ennen kuin aivoni valuivat lattialle
vasaran harjoittaman kallon raoista.
Anteeksi vielä lattian sotkemisesta, ei ollut tarkoitus.
Isäni kerran ihmetteli, mikä minun mielestäni on kaunista.
Vihan pilaamana miltei tiesin, ettei mikään, mitä ihminen hipaisisi
likaisilla nimettömillään sietäisi minkäänlaista ihailua.
Kovasta olemuksestani huolimatta koen tuohtuneisuutta
jokaisesta kuolleesta otuksesta. Jokaisesta, joka on joutunut
jonkinlaisen oikeudettomuuden uhriksi.
Refleksini eivät ehkä tiedä, miten enää itketään,
mutta kuitenkin surkeana uurran kuoppaa
kauan sitten maatunelle harakalle lampaan lähelle.
Hetken mentyä vien silmiäni edestakaisin kenties tietäen
viimeinkin mitä mietin isäni mietteestä.
Aivan kaikki on kaunista.
Joten mitkä ovat omat aikeesi? Haluan todella tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti