Lukuviikko kutsuu kaikki suomalaiset juhlimaan lukemista!
Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jota vietetään tänä vuonna 20.–26.4. Kevään 2020 poikkeusolojen aikana Lukuviikko on virtuaalinen lukemisen juhla, joka kannustaa kaikkia osallistumaan lukemalla sekä jakamalla luku- ja lukemiskokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Helpoin tapa osallistua on lukea! Rauhoita Lukuviikolla aikaa lukemiselle ja haasta tuttusi ja perheesi mukaan. #lukuviikko #lukuviikko2020 #luovuuttailmassa
Koottu ja lainattu tapahtuman sivuilta: www.lukuviikko.fi.
Klaus Salo, kemian ja biologian opettaja
"Pane puhelin pois, kirjalle pitää antaa vähintään kaksikymmentä keskeytyksetöntä minuuttia"
Olen lukijana ihminen. Ihminen muuttuu iän myötä. Minäkin olen käynyt läpi kehityskaaren, mitä voi olla vaikea uskoa. Nykyään olen ”aivot narikkaan ja nautiskelemaan” –tyyppiä, laiska ja äreä keski-ikäinen setämies, joka ei tykkää pitkistä kirjoista – eikä pienistä kirjaimista. Mutta järisyttävimmät lukukokemukseni ovat olleet paksuja teoksia: Täällä pohjantähden alla, Mikael Hakim, Oman elämänsä sankari… Luin niitä nuorempana, 17-30 ikävuoden välissä. Tahdoin sivistää itseäni ja maailma oli täynnä huipputeoksia, joiden parissa viihdyin. Lukioaikana en lukenut montakaan kirjaa, vapaa-ajan täytti muu puuha, joka tuntui silloin tärkeältä. Suurimman vaikutuksen minuun kirjoittajana teki Veikko Huovinen, jonka poskettomat tarinat herättivät ymmärtämään sanoilla leikittelyn ja hillittömien hahmojen vetovoiman. Yläasteella meillä luetettiin Havukka-ahon ajattelija; mitä ajanhukkaa, muovihelmiä siioille! Onneksi äitini tökkäsi käteeni Hamsterit ja Ronttosauruksen.
Nykyään luen dekkareita, tietokirjoja ja muistelmia sekä elämäkertoja. Sotahistoriaa on mennyt jonkin verran, samoin henkilökuvia rosoisemmista urheilijoista sekä biologiaa koskevaa kirjallisuutta. Ruudun tuijottamisesta on tullut paha tapa, ja jostain tuo aika on aina pois. Aivojen nollaamiseen ja unen houkutteluun painettu kirja on ollut minulle hyvä ratkaisu. Neiti Marple ja Hercule Poirot ovat tuoneet minulle monet unet. Suomidekkareista Jarkko Sipilä ja Seppo Jokinen ovat viehättäneet, Reijo Mäki taas… No, tietäjät tietää, kirjaahan voi lukea myös kieli poskessa, kun tajuaa milloin ko. teoksen maineella voi ratsastaa. Äidinkielen yo-kirjoitelmassa Vareksen seikkailut, uhka vai mahdollisuus!?! Otsikoi itse, ei tarvitse kirjoittaa puhtaaksi kosmoskynällä.
Kirjasuositukseni olkoon Virpi Hämeen-Anttilan Tiergartenin teurastaja. Satuin löytämään sen joulun jälkeen punaisen hintalapun laarista. Ensimmäisenä kiinnostuin miljööstä: olen muutaman kerran ollut Berliinissä ja kaupunki kiehtoi, olihan mukana karttakin! Murhakertomus, kyllä kiitos. Hyvis vastaan pahis, tätä on varmasti kiva lukea. Aikamatka sadan vuoden taakse, 1920-luvun Eurooppaan, päähenkilökertojan kielikin oli vanhahtavaa, sanat taivutuksineen hauskoja, kirjailijan kiinnostus historiaan tarttui lukijaan, tarina eteni vaivatta ja kirja oli hyvää seuraa, sopivan mittainenkin. Myös seksiä oli, jos sen osasi rivien välistä nähdä. Olin löytänyt itselleni uuden kirjailijan! Teurastajan jälkeen olen lainannut kirjastosta jo kaksi muuta Kalle Björkin seikkailua, koska tahdoin lisää ja halusin lukea myös sarjan ensimmäiset teokset, joissa liikutaan Helsingissä. Tämän tyyppisiä kirjoja voi toki lukea missä järjestyksessä hyvänsä, henkilöhahmoja ja taustoja kerrataan sopivasti sen mitä tarpeen on.
Kirja voi olla korkeakulttuuria, herättää voimakkaita tunteita, saada haukkomaan henkeä. Pari vuotta sitten ylppäreissä oli pätkä Steinbeckia. Luin siitä kolme lausetta ja pysähdyin, tuijotin tyhjyyteen. Sitten luin sanat uudestaan. Pysähdyin taas. Seuraava kappale, vähän kerrallaan, nautiskellen. Mikä tarinankertoja, mikä kielen rikkaus! Vai vain taidokas kääntäjä? Omalla äidinkielellä kirjoitetussa tarinassa saa jokaisen sanan ja ajatuksen varmasti juuri sellaisena kuin kirjoittaja on tarkoittanutkin. Poliisikertomukset eivät ehkä ole taiteellisesti kunnianhimoisia tai älyköiden arvostamia. Ne ovat enimmäkseen harmitonta viihdettä, joita lukemalla ajatukset karkaavat toisiin maisemiin – mutta sehän juuri on kirjojen taika, niiden supervoima. Tämän tyypin kirjat sopivat kaltaiselleni laiskalle lukijalle, joka kuormittavasta elämäntilanteesta tai muusta tekosyystä johtuen ei jaksa keksittyä mihinkään kovin haastavaan, tai sellaiselle joka etsii itsestään lukijaa: ehkä sinäkin tahdot lukea, muttet osaa aloittaa mitään? Älä kurkota tähtiin, tartu ensin kuun häntään ja heivaa itsesi irti kamarasta. Pane puhelin pois, kirjalle pitää antaa vähintään kaksikymmentä keskeytyksetöntä minuuttia, että tarina alkaa imeä, ja usein ensimmäiset luvut vaativat vähän enemmänkin. Huomaat kyllä, kun irtoat tästä hetkestä ja ympäristön ärsykkeet kaikkoavat. Vielä yksi luku, sitten laitan valot pois! [Mikä emoji tähän sinun mielestäsi sopisi?;-]
Teksti: Klaus Salo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti