Hyvä juhlaväki, ylioppilaat, koulun henkilökunta, pakollista ohjelmaa seuraavat opiskelijat ja piuhojen pauloma alati esityksiin peittyvä tekniikka.
Elämässä kuulee kaikenlaista, sopivan epätahtista yhteislaulantaa, useita taputuksia ja sekä pidempiä että lyhyempiä puheita. Lapsena kuulee, että kengät pitää laittaa oikeisiin jalkoihin ja muiden hiekkakakkuja ei saa rikkoa eikä omia syödä. Kyse on kuitenkin oppimishetkistä, jotta koulumatka sujuisi reippaammin ja vähemmillä rakoilla ja suussa kiiltäisi punaisen sijaan valkoinen.
Muutama vuosi ennen lukion alkua kukin meistä kuuli hyvin vähän. Mikään ei kiinnostanut ja kaikki oli samantekevää. Muut kyllä kuulivat meistä. Ainakin ovien paukkeen. Hiomaton ääni nousi ja kalahteli korviin.
Lukion alettua kuultiin hermostunutta liikehdintää ja sivutolkulla opetusmateriaalia. Astioiden kilinää ja rupattelua. Naurua ja koulua, metakkaa ja riehakkaa. Lopuksi uudenlaista hermostuneisuutta ja liikuntasalin armottoman kylmää tuuletusta halkovia Windowsin virheruutujen vihlaisuja. Kuuntelu kehkeytyi sisäistämiseksi ja sanottava sai jäsennellymmän muodon.
Yhteiskuntakelpoinen äänemme virisi eloon. Muistakaamme siis toisiamme muulloinkin kuin juhlatilanteissa juhlavin puhein, joiden kirjoittaminen on yllättävän tuskallista ja säestäkäämme elämän ääniä omillamme.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti